Viime kuussa synnytin. Ostin kivijalkakaupasta Helsingin keskustasta Eliisa Kuuselan Leipävallankumous-kirjan (ei ollut saatavissa enää netistä mistään, mutta löysinpä fyysisen kappaleen pienellä tonkimisella). Sen jälkeen ryhdyin hommiin eli synnyttämään hapanjuurta.

Meni jonkin aikaa, että minulla oli kaksi tyhjää noin puolilitraista lasipurkkia, koska en halunnut ostaa uusia. Lasinkeräysastiasta löytyi ensimmäinen, toisen sain, kun kolmevuotiaamme söi viimeiset suolakurkut jääkaapin ylähyllyltä.

Siitä alkoi Pentin tarina, jota jotkut seurasivatkin päivä päivältä pieniarki-Instagram-tililläni (stoorien kohokohdista pääsee yhä ihmettelemään Pentin kasvutarinaa). Luomutäysjyvävehnäjauhoa, vettä ja sekoittelua. Kohoamista lattialämmityksen virkistämänä. Myöhemmin ruistakin. Hapanta hajua ja ällöä Pentin pintaan noussutta nestettä. Eli siis ei mennyt ihan kuin Strömsössä, mutta noin 10 päivässä suunnitellun seitsemän sijaan minulla oli leivontavalmis hapanjuuri.

(Kolmevuotias Vilperimme muuten nimesi Pentin pyynnöstäni. Hän antoi vaihtoehtoisiksi nimiksi Pentin, Valon ja oliko kolmas sitten Juustohöylä, joten, no, nyt jo jääkaapin hämyyn jätetystä juuresta tuli Pentti. Emme tunne ketään Penttiä, mutta kävimme kerran Pentti-nimisellä lastenlääkärillä. Mitähän lääkäri Pentti ajattelisi, jos kuulisi, että hänen mukaansa on nimetty hapanjuuri? Mikä kunnia! Ehkä pitää joskus viedä Pentille leipä.)

Ensimmäisen leivän syntyyn meni kaikkineen noin 11 päivää. Vai 12, en enää pysynyt ihan laskuissa mukana. Vilperi kyselikin eilen ”äidin leipää”, joten ensimmäiseksi hapanjuurileiväksi Pentti1 oli siis jokseenkin onnistunut ja aromikas yksilö. Se kohosi jonkin verran, mutta halkesi pohjasta eikä päältä, kuten olisi kuulunut. Ennen kaikkea se syötiin kokonaan!

Kaikki muut nauttivat siitä suuresti paitsi isäni, joka sai viimeisen puolikkaan palasen (tosin leipä oli silloin jo kolmisen päivää vanhaa ja hieman kuivahtanut) eikä rehellisenä miehenä pitänyt makua kovin kummoisena saati erottanut hapanjuurileipääni hiivaleivästä.

Hauskaa muuten huomata, että kommentti ei kohauttanut ollenkaan, koska me muut pidimme leivästä ja itse todella tiesin rakenteen olleen aivan erilainen kuin hiivaleivän, jollaisen tein jokin aika sitten. Usein omien vanhempien mielipiteet tuntuvat hirveän tärkeiltä, etenkin nuorempana tuntuivat. Nyt päällimmäiseksi ajatuksekseni jäi, että sori isi, sun makuaistis on joko heikentynyt tai sitten raukkaparka sait tosiaan maistaa vähän kuivaa leivänkannikkaa.

Mahtavaa on myös opetella aikuisena uutta. Parasta oli, että yllätyksekseni joka päivä ruokittavasta Pentistä kasvoi koko perheen projekti, jota seurasi niin Vilperi kuin mieskin (joka oli jossain vaiheessa kauhuissaan siitä, että haluan sijoittaa mikrobikasvustoja jääkaappiimme). Ja mieskin kyseli ensimmäisen leivän huvettua, milloin tehdään uutta leipää ja lupasi jopa auttaa! Ihmeellistä on elämä.

Aikaavievää hommaa kyllä nämä leipähommat, mutta en muista, milloin olisin viimeksi opetellut näin pitkäjänteisesti ja omaehtoisesti ja itsenäisesti ihan uutta. Fiilis oli huikea, kun leipää pääsi viimein haukkaamaan. Minulle juuri (hehe, juuripa hyvinkin) tämä on arjen minimalismia: Sitä, että keskittyy olennaiseen eli tässä tapauksessa kärsivälliseen tekemiseen ja uuden luomiseen yhdessä oman perheen kanssa. Ihanaa tavallista elämää!

Jokainen ei välttämättä täysin voi valita, miten aikansa käyttää. Mutta moni kyllä taatusti pystyisi nipistämään ruutuajastaan ja kulutusreissuistaan ja aloittamaan vaikkapa tällaisen projektin, jos haluaisi. Mitäs sinulla on työn alla? Käytätkö aikaasi niin kuin haluat vai valuuko se vahingossa johonkin epämääräiseen?

Alla vielä muutama räpsy Pentin elämästä.