Pöhinää vai tekoja – miten käytät aikasi?

Olen saanut itseni kiinni pöhinöinnistä. Havahduin siihen luettuani James Clearin erinomaista teosta Atomic Habits. Clear muistuttaa tekojen tärkeydestä ja siitä, että liikkeessä oleminen, hyvin vapaasti suomennettuna pöhinöinti, ei lopulta johda oikein mihinkään (motion vs. action). Tämänhän pitäisi olla yksinkertainen itsestäänselvyys, eikö totta?

Ei se kuitenkaan käytännössä tunnu olevan. Sen olen havainnut niin henkilökohtaisessa elämässäni kuin työelämässäkin. Usein tekojen sijaan jäädään pyörittelyasteelle. Suunnitellaan ja palaveerataan. Mitään ei joko tapahdu tai sitten tuhlataan hirveästi aikaa ennen kuin tapahtuu. Samalla kun mikään ei konkreettisesti edisty koetaan, että ollaan asian äärellä ja on hirveä hösis.

Kannatan kyllä suunnittelemista, älkää ymmärtäkö väärin. On kuitenkin eri asia suunnitella sopivasti ja siirtyä toteutukseen kuin vain suunnittelemalla suunnitella ja lopulta jättää suunnitelmat toteuttamatta. Usein hidastelemme tai jäämme kokonaan pöhinäasteelle, koska ryhdyttyämme tekoihin voimme myös epäonnistua. Se pelottaa.

Estääkö pelko epäonnistumisesta sinua ryhtymästä tekoihin?

Clear nostaa esiin kiinnostavan esimerkin. Valokuvauksen professori jakaa opiskelijaryhmän kahtia ja kertoo, että opiskelijat saavat kurssista arvosanan eri perustein. Ryhmän A opiskelijat saavat parhaan arvosanan otettujen kuvien määrän perusteella, laadusta viis. Ryhmän B opiskelijat taas saavat arvosanansa ottamansa kuvan laadun perusteella.

Siispä ryhmän A opiskelijat räpsivät valtavasti kuvia ilman suurempaa itsesensuuria. Ryhmän B opiskelijat vääntävät keskenään teorioista ja täydellistä kuvaa tavoitellessaan nappaavat vain muutaman otoksen.

Lopputulos: Ryhmän A opiskelijat ottivat paitsi enemmän myös parempia kuvia kuin ryhmän B opiskelijat. Tekemällä paljon saatiin lopulta kaikin tavoin parempi lopputulos kuin tekemällä vähän ja täydellisesti.

Kun turhan pöhinöinnin minimalisoi, jää enemmän aikaa konkreettiselle tekemiselle.

Huomaan, että esimerkiksi tämän blogin kanssa jään monesti pöhinäasteelle. Minulle tulee usein ideoita aiheista, joista voisin ja haluaisin kirjoittaa. Kun oikein pyörittelen niitä päässäni, minusta tuntuu melkein siltä kuin ne pitäisivät tätä blogia pystyssä, vaikka lukijan suuntaan ei tapahdu mitään. Mieleni on liikkeessä, mutta siihen se sitten jääkin. Teot jäävät uupumaan tai toteutus toivottoman hidasta.

Ideoiden kirjoittaminen muistiin on parhaimmillaankin vain liikkeessä olemista (motion). Vasta uuden tekstin julkaiseminen on teko (action). Joskus pääsen suunnitteluasteelta sen verran eteenpäin, että kirjoitan, mutten julkaise mitään, koska teksti ei ole mielestäni riittävän hyvä. Nyt kysynkin itseltäni: Haluanko kirjoittaa 10 (muka) erinomaista julkaisua vai 200 keskinkertaista? Kumpi lopulta kehittää ajatteluani enemmän? Millainen toiminta vie minua haluamaani suuntaan?

Pienikin teko vie oikeaan suuntaan. Teoille on aikaa, kun tarvitun ajan ottaa.

Olen ollut sitä mieltä, että vauva-arjessa ei oikein ole ollut aikaa esimerkiksi kirjoittaa. Aluksi ei varmasti ollutkaan, koska oli pakko priorisoida ennen muuta nukkuminen. Nyt kuitenkin voin nipistää pieniä hetkiä sieltä sun täältä edistääkseni omia pyrkimyksiäni.

Olen viime aikoina yrittänyt ottaa mallia kumppanistani, jonka koodausprojektit etenevät vauvanhoidon ohessa ehkä tavallista hitaammin mutta kuitenkin yhtä varmasti kuin aina ennenkin. Joka ikisenä pienenä liikenevänä hetkenä hän istahtaa ruudun ääreen ja naputus alkaa kuulua, vaikka aikaa olisikin vain kaksi minuuttia. Minä taas tunnuin pitkään käyttävän liikenevät vapaahetket kotitöihin sen sijaan, että olisin keskittynyt johonkin itselleni tärkeään.

Päätin ärsyyntymisen sijaan alkaa toimia samoin. Yllättäen kotimme ei ole muuttunut sen sekaisemmaksi, vaikka minäkin olen alkanut hyödyntää vauvanhoidolliset vapaaminuutit itseni kehittämiseen. Hyvin hitaasti mutta varmasti minäkin saan taas tehtyä asioita, joita haluan tehdä.

Kirjoneulesukkien varret pitenevät sentti sentiltä. Kirjasta Atomic Habits olen ehtinyt lukea puolet. Olen ottanut valokuvia ja harjoitellut kuvankäsittelyä, mitä en ollut tehnyt aikoihin. Jonakin viikkona sukanvarsi pitenee vain sentin. Jonakin päivänä ehdin lukea kirjaa vain puoli sivua. Vähitellen tulosta kuitenkin syntyy sen sijaan, että kaikkina vapaahetkinä olisin seilannut Facebookissa. Siitä ei ainakaan synny yhtään mitään.

Mikä sinua pidättelee vai pidätteleekö mikään? Teetkö vai jäätkö suunnitteluasteelle? Pelkäätkö epäonnistumista?

Ilominimalismista hankintaminimalismiin – mitä jos sietäisimme kyllästymistä?

Olen hautonut tätä hartaasti: entä jos konmaritus, vain iloa tuottavan tavaran säilyttäminen, onkin vahingollista? Se voi toki auttaa tutkimaan omaa tavarasuhdetta, opettaa irti päästämisen taitoa ja tuottaa iloa, mutta sen ilokeskeisyys vaarantaa ympäristömme. Kutsunkin konmaritusta tässä tekstissä kepeästi ilominimalismiksi, jonka keskiössä ovat yksilön tarpeet tyydyttää omia mielihalujaan.

Hankintaminimalismilla taas tarkoitan minimalismia, jossa otetaan huomioon myös omien elämäntapojen kestävyys ja ympäristön tarpeet, osin omien mielihalujen kustannuksella.

Ilominimalisti kuluttaa ja konmarittaa jatkuvasti

Vuosia sitten innostuin minäkin konmarittamaan muun muassa vaatekaappini, vaikken minimalismista ollut vielä kuullutkaan. Jäljelle jätin ohjeiden mukaisesti iloa tuottavat vaatteet, muut saivat mennä. Tavaran väheneminen tuotti helpotuksen tunteen.

Vuosien kuluessa konmarittamisen tarve ei kuitenkaan vähentynyt. Vaikka syötin jatkuvasti taloyhtiön ahneelle kierrätyshyllylle tavaraa, joka ei enää tuottanut minulle iloa, kotona oleva tavaramäärä pysyi joko samana tai itse asiassa kasvoi.

Oli tuskallista huomata, että muutoissa tavaraa oli aina aiempaa useampia pakettiautollisia (vaikkei minulla edes ollut lapsia, joten kyse oli ihan vaan omista romppeistani). Kuinkahan moni kokee tarvetta muuttaa isompaan kotiin oikeastaan siksi, että tavaramäärä on huomaamatta kasvanut ja alkanut viedä elintilaa? Onko järkeä maksaa tuhansia euroja lisäneliöistä, jos niitä tarvitseekin käytännössä joulukoristeiden, käyttämättömien kenkien, kolmien lastenvaunujen ja mummonsa vanhojen kalsareiden säilytykseen eikä elääkseen?

Konmarittamisen ongelma ei minusta niinkään piile siinä, että olisi pahasta omistaa sitä, mikä tuottaa itselle iloa. Todellinen ongelma muodostuu, kun ihminen antaa konmarituksen nimissä itselleen luvan kyllästyä kaikkeen hankkimaansa vielä hetki sitten niin ihanaan. Omassa kaapissa riippuva kirjava kesämekko ehti tuottaa iloa vuoden, mutta kas, nyt olisi tarjolla muodikkaampia ja entistä kirjavampia. Upouusi mekko ostetaan ennen kuin vanha on ehtinyt nähdä nyppyäkään. Vanhemman mekon tuottama ilo kalpenee uuden mekon tuottaman euforian rinnalla.

Niin sanotulla ilominimalismilla tarkoitankin haitallista ”konmarituksen kehää”. Ihminen on jatkuvassa kuluttamisen ja konmarittamisen kierteessä. Uutta tavaraa ostetaan, vanhemmasta hankkiudutaan eroon. Periaatteessa on mahdollista, että ilominimalistin taloudessa materiaa on hyvinkin vähän, mutta se uusiutuu tarpeettoman tiheään tahtiin. Tarpeettoman tiheällä tarkoitan sitä, että tavaraa hankitaan muutenkin kuin aitoon tarpeeseen eikä vanha ehdi kulua käyttökelvottomaksi.

Kyse ei edes ole siitä, että välttämättä ostelisi hurjan paljon. Vaikka ostaisi tarpeetonta vain silloin tällöin, sitä ehtii kymmenessä vuodessa kertyä jokseenkin kunnioitettava määrä. Se näkyy omissa nurkissa tai sitten ryönäröykkiöt on konmaritettu joko kaatopaikalle tai hyvällä omatunnolla toisten nurkkiin. Vaikkei tavara enää lojuisikaan häiritsemässä sen alkuperäistä hankkijaa, tilanne on ympäristön kannalta kestämätön.

Tuntuu hirveän surulliselta, että herttainen Marie Kondo itsekin tuntuu turhakkeita myyvällä verkkokaupallaan kannustavan seuraajiaan tarpeettomaan kuluttamiseen.

Hankintaminimalisti sietää kyllästymisen tunnetta

Kestävämpää olisi siirtyä ilominimalismista niin sanotusti hankintaminimalismiin eli hankkia vain tarpeeseen – tai ainakin mahdollisimman pitkälti pyrkiä siihen. Vaatteita voi viedä korjausompelimoon, jos ostaa alun pitäenkin laadukkaita, hyvistä kankaista tehtyjä tuotteita. Mattoja voi pesettää. Päiväpeittoja voi omistaa kaksi, jotta kyllästyttyään voi vaihtaa toiseen ja jälleen kyllästyttyään vaihtaa takaisin ensimmäiseen.

Jos kyllästyttää, hyväkuntoisen sohvan voi uuden ostamisen sijaan verhoiluttaa uudestaan. Se saattaa nykyajan Ikea-maailmassa tuntua lompakossa yhtä paljon uuden hankinta, mutta sen hinta ympäristölle lienee huomattavasti vähäisempi. Juhliin voi yrittää lainata mekon ja korut kaverilta tai kaupallisesta vaatelainaamosta.

Tunnistan ja tunnustan itse sortuneeni ilominimalismiin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kannattaa hankkia itselleen vain sitä, mikä tuottaa iloa. Sen lisäksi olen kuitenkin yhä ehdottomammin sitä mieltä, että omien valintojen tuloksena hankitun materian kanssa pitää kyetä elämään, vaikka vähän alkaisi kyllästyttää.

Toivon, että opin vähitellen tunnistamaan paremmin, millaiset hankinnat tuottavat hyvin pitkäaikaista iloa. Jos tiedän, etten tavaran hankittuani pääsekään siitä eroon seuraavaan vuosikymmeneen, harkitsen sen mukaani ottamista paljon tarkemmin.

Tuntuu olevan muodikasta sanoa, että jokainen voi olla sellainen minimalisti kuin haluaa. Tottahan se on, minimalismiaatteesta saa shoppailla omaan elämäänsä, mitä itse tahtoo. Kivaahan se niin on. Mutta olisiko meistä jokaisen sittenkin syytä alkaa reflektoida omaa kulutuskäyttäytymistään ja elämänvalintojaan hieman syvällisemmin?

Olemme tilanteessa, jossa maapallolta loppuu jo hiekka ja sen takia tapetaan. Vaatekierrätystä järjestetään, mutta se ei ole läpinäkyvää eikä ongelmatonta, vaan hukutamme toisemme halpamuotimoskaan ja Suomenkin sanotaan ulkoistavan jäteongelmansa. Minunkin konmarittamani ja ”asianmukaisesti kierrättämäni” ryysyt ovat saattaneet päätyä myytäviksi Afrikan slummeihin. Meiltä lähtee tekstiilijätettä maihin, joiden jätehuolto ei ole kunnossa. Siitä maksaa jälleen ympäristö.

Tässä tilanteessa olen valmis moralisoimaan ainakin omia valintojani. On aika päivittää omaa suuntaa. Täydelliseksi hankintaminimalistiksi minusta ei välttämättä koskaan ole, mutta voin sentään yrittää parantaa tapojani ja opetella sietämään kyllästymisen tunnetta. Sehän voi vaikka mennä ohi, kun oikein opettelee. Ottaisimmeko haasteen vastaan ja katsoisimme, kauanko opettelu kestää ja missä vaiheessa kyllästymisen tunne menettää merkityksensä?

Minimalistin 8 tapaa huijata itseään

Tutussa suossa on taas viime viime aikoina tarvottu – vai sanoisinko että tutussa meressä räpiköity, nimittäin itse luodussa tavarameressä. Kaikkialta pursuavan vauvatavaran lisäksi en onnistunut enkä halunnutkaan sanoa ei joillekin perintöesineille, joten pyykkien ollessa kuivumassa olohuoneessa ei mahdu enää kunnolla kävelemään.

Apua. Tuntuu kuin hukkuisin. Nelikuisemme syntymästä lähtien olemme eläneet jatkuvassa kaaoksessa eikä loppua näy. Yöt vauvan kanssa ovat viimein hitusen helpottaneet, joten olen alkanut taas harjoittaa luopumista. Huomaan kuitenkin olevani ruosteessa ja siksi listasin muutamia ”minimalistin” perisyntejä, joihin sortuminen houkuttaa.

1 Varastointi

Tilan tekeminen kotiin tavaroita varastoon siirtämällä tuntuu helpolta. Poissa silmistä voi olla hetken poissa mielestä, mutta pidemmän päälle se ei toimi. Olen itse vienyt tavaraa häkkivarastoon muutaman viime vuoden varrella sen verran, että sinne ei mahdu enää mitään.

Onneksi varastoomme ei ylipäätään mahdu kovin paljon tavaraa. Sen verran sinne on sitä kuitenkin ängetty, että kun tällä viikolla olisin halunnut hakea varastosta jotain, keskeytin koko homman koska minun olisi ennen sen saamista pitänyt purkaa puolet tavaroista käytävälle. Ei minun aikani pienen vauvan kanssa sellaiseen riitä.

Varastossa kannattaisi säilyttää vain kausitavaraa, joka on helposti saatavissa. Vaikkapa sukset sopisivat hyvin varastosäilytykseen (jos harrastaa hiihtämistä). Jos varastosta on muodostunut ahdistava tavaroiden hautausmaa eikä funktionaalinen välillä oikeasti käytössä olevien tavaroiden ilmava säilö, se ei toimi.

2 Tavaran myyminen sitten joskus

Minulla on muutama esine, joilla on sen verran arvoa (ehkä muutama satanen jos sitäkään, ei lopulta sen enempää), etten tahdo lahjoittaa niitä ilmaiseksi. Huijaan itseäni kertomalla tarinaa siitä, kuinka myyn ne sitten joskus. Jos aikoo myydä, olisi paikallaan tehdä myynti-ilmoitus heti ja päättää takarajasta: jos tavara ei mene kaupaksi tiettyyn ajankohtaan mennessä, siitä voi luopua ilmaiseksi.

3 Pyrkimys luopua kumppanin tavaroista

Meillä käydään kotona aina sama keskustelu samoista tavaroista, kun mietimme, mistä voisimme luopua mahtuaksemme täällä taas kunnolla kävelemään. Potentiaaliset luopumisen kohteet ovat minun valtava pallomainen parvekenojatuolini (joka mahtui aikoinaan yksiöni isolle parvekkeelle, mutta on päätynyt nykyisen kotimme olohuoneeseen) ja muutamat kumppanini harrastetavarat, jotka vievät vähintään yhtä paljon tilaa.

Olen hyvän aikaa enemmän tai vähemmän salaa toivonut, että kumppanini luopuisi omista isoista käyttämättömistä tavaroistaan. Se ratkaisisi ongelman. Fakta kuitenkin on, että luopuminen minun nojatuolistani ratkaisisi ongelman vähintään yhtä tehokkaasti. Olen nyt muutaman vuoden prosessoinut asiaa ja oikeasti olen sitä mieltä, että tuolini näyttää kodissamme melko rumalta. Se ei sovi muuhun sisustukseen ja kuuluisi ulos. Olisiko siitä aika luopua, vaikka siinä onkin jumalaisen mukava istua?

4 Tavaran tunkeminen toisten hoteisiin

Yritän parhaillaan huijata itseäni sälyttämällä tuolin vanhempieni mökille, missä se tosin voisikin ilahduttaa. Valitettavasti tavaran säilyttäminen muiden hoteissa vaan tuppaa kuormittamaan jotakuta toista ja vähentämään hänen elintilaansa. Mutta kun tuolini on niin mukava, että haluaisin pitää sen, jos meillä joskus on isompi parveke tai pieni piha. (Huomasitteko tekosyiden aatelistoon kuuluvan tutun ja turvallisen ”muttakunin”?)

No mutta mutta. Tämä on oikeasti niin hyvä tuoli, että haluaisin tilaisuuden tullen ostaa sen uudestaan, kun tilaa taas on enemmän. Siksipä toivoisin, että se voisi pari vuotta asua mökillä ja muuttaa sen jälkeen takaisin kotiin. Kovin montaa tavaraa en kyllä kehtaisi yrittää kenenkään toisen hoteissa säilöä.

5 Isomman asunnon odottaminen tai hankkiminen

Niinpä niin. Kerroin eilen ystävälleni parveketuoliongelmasta. ”Muuttakaa isompaan?” hän viestitti. Yleensä se ei ole ratkaisu, koska pääsääntöisesti ongelma ei piile asunnon koossa vaan tavaran määrässä. Isompi asunto vetää puoleensa enemmän tavaraa. Ilmiö on sama kuin varastoissa: ei ole väliä, onko häkkivarasto pieni vai iso, se täyttyy kyllä joka tapauksessa kuin puolihuomaamatta. Jotenkin kummasti kerrostaloissa asuvat ihmiset näkyvät levittäytyvän varastojensa ulkopuolellekin käytäville asti.

Mutta muttaillakseni hieman lisää on todettava, että muuttaminen hieman erilaiseen asuntoon ratkaisisi parveketuoliongelman. Jos parveke olisi hieman erimuotoinen, se mahtuisi hyvin. (Vai mahtuisiko?)

6 Vanhan korvaaminen uudella (ennen kuin vanhasta on päästy)

Perin vastikään kauniin maton. Matto ehti saapua meille ennen kuin vanhasta päästiin. Tämä johtaa helposti ensimmäisenä mainitsemaani ongelmaan eli varastointiin. Mikä olisikaan helpompaa kuin kääräistä vanha matto rullalle ja kantaa se varastoon? Tällä kertaa en kuitenkaan aio sortua, koska vanhasta matosta luopuminen ei tuota minulle hankaluuksia tunnetasolla.

Vaivaa toki pitää nähdä, jotta matto saa uuden kodin. Nyt meillä on luultavasti hyvän aikaa matto rullalla eteisessä, mikä tuskastuttaa. Roskiin heittämistä pidän vastuuttomana, koska vanhassa matossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Niinpä joudumme kärsimään hetken ylimääräisestä matosta. Toivottavasti joku pian haluaa sen. Yritän heti tänään kuvata ja mitata sen ilmoitusta varten.

7 Liian nopeasti päättäminen

Kun näkee jotain kivaa, se on helpompi ottaa mukaan nyt kuin myöhemmin. Se ei kannata, sillä tavaraa on miljoona kertaa helpompi hankkia kuin päästä siitä eroon. Heräteostoksista on järkevintä kieltäytyä ilman mitään muttia.

Hankaluuksia aiheuttavat usein myös tilanteet, jossa perheenjäsen tai tuttava tarjoaa ilmaiseksi omia laadukkaita tavaroitaan ja päätös pitäisi tehdä nopeasti. Yleensä järkevintä on yksinkertaisesti vastata ei, jos päätös ei voi odottaa.

Joskus kuitenkin tärkeitäkin päätöksiä joutuu tekemään tiukalla aikataululla esimerkiksi perinnönjaossa. Tällainen tilanne on eittämättä hankala, koska puhutaan esineistä, joihin saattaa liittyä suuriakin tunteita. Ehkä siis joskus pienempi paha voi olla vastaanottaa uniikki tavara nopeasti kuin luopua siitä ikuisiksi ajoiksi, mutta tämä pätee hyvin harvoihin tilanteisiin.

Jollekulle minimalismi voi olla sitä, että tavaroihin ei muodostu tunnesidettä ja että kaikesta pitäisi voida luopua. Omalla kohdallani tavoitteena taas on säilyttää vain minulle aidosti merkitykselliset ja tarpeelliset esineet ja huonekalut. Tuntuu hyvältä katsoa perittyä esinettä ja ajatella samalla itselle tärkeää edesmennyttä läheistä.

8 Uuden tavaran sovittaminen vanhan paikalle vanhasta luopumatta

Kauniin maton lisäksi perin erittäin miellyttävän jalkavalaisimen, jolla oli tarkoitus korvata aiempi valaisimemme, jos se sopii sen paikalle. Kävi kuitenkin perinteiset eli nyt haluan pitää molemmat. Tässä teille oppikirjaesimerkki siitä, kuinka minimalisti ampuu itseään nilkkaan.

Selittelen tätä kuitenkin sen verran, että meillä on asunnossa yksi turhan pimeä alue ja huomasimme sen valaistuvan, kun jalkavalaisimia on kaksi. Olisiko tälläkin kertaa tavaran pitämiseen siis oikeasti järkevä syy eikä kyseessä olisikaan tekosyy?

Tuleeko mieleen muita minimalismiin pyrkivän perisyntejä? Mihin näistä sorruit itse viimeksi?

Minimalistin joulukuusi mahtuu maljakkoon

Huhhuh. Joulu on täällä, mutta vauva-arki on imenyt minut niin kuiviin, että mikään määrä glögiä ei pysty tilannetta paikkaamaan. Ja vauvakin imee tissiä kuin viimeistä päivää, eivätkä sen otteet ole hellät. Nännejä nyhdetään suuntaan jos toiseen sellaista tahtia, että heikompaa heikottaisi. Yhtenä päivänä huomasin, että toiseen rintaani oli tehokkaasta imemisestä aiheutunut jopa kaksi mustelmaa.

Koska olen nykyään ammattitissi, jäivät väliin niin joulusiivoukset kuin -leipomisetkin. Muutamia joulukoristuksia kaivoin kuitenkin kaapista esiin, jotta joulu tuntuisi joululta. Sähkökynttelikkö lunastaa paikkansa erityisesti nyt, kun vauvan takia ei ole suositeltavaa polttaa sisällä kynttilän kynttilää. Suklaapurkki ei petä koskaan. Muutama maistuva pipari pitää raskauskilot piukassa. Joulukukka ilahduttaa keittiössä, ja eteisessä kotiintulijaa (ei sillä että missään tulisi nykyään käytyä) tervehtii korttikasa.

Lahjoiltakaan emme tänä vuonna ole välttyneet. Se tuntuu oikeastaan hyvältä – viimevuotisen käytännössä lahjattoman joulun jälkeen tuntui mukavalta miettiä pieniä muistamisia läheisimmille ja tulla muistetuksi itsekin. Kukapa ei ilahtuisi esimerkiksi herkkukorista, josta voi iloita kunnes sen on syönyt olemattomiin? Jäljelle jää iloa ja ehkä pari kiloa. Vauvaamme ovat muistaneet kaukaisemmatkin tuttavat, mikä toki on ilahduttanyt mieltä täällä mahdottoman pienissä ympyröissä neljän seinän sisällä. Pidän lahjoista ja niiden antamisesta, kun antaminen on harkittua. Miehellekin kerroin etukäteen, mitä ajattelin hänelle hankkia. Yllätyksetöntä mutta en halunnut ostaa jotakin, mitä hän ei tarvitse. Ajatus lahjavyörystä ahdistaa, mutta huolella punnitut ja etenkin aineettomat lahjat lämmittävät mieltä.

Hauskimpia juttuja tänä jouluna on kuitenkin mainio joulukuusemme. Kaveri kyseli, toisivatko he metsästä kuusen meillekin. Totesin, että jos se on hyvin hyvin pieni. Viime joulunahan meillä oli reilu metrinen kuusi parvekkeen oven edessä, mutta nyt siihen ei parvekevaunujen takia (kyllä, meillä on nykyään parvekevaunutkin ja onneksi on, koska vähäuninen vauvamme nukkuu niiden ansiosta edes kerran päivässä kolme tuntia putkeen) mahdu mitään ylimääräistä. Odotuksiani ei petetty: meillä on täydellinen maljakkokuusi.

Joulun tunnelma syntyy pienistä palasista ja yhdessäolosta. Maljakkokuusi on ilahduttavan helppo ratkaisu.

Olen jo etukäteen helpottunut, kun tiedän, että kotiimme ei varise valtavasti neulasia. Loppiaisena minikuuselle on harvinaisen helppo heittää hyvästit. Suuri kuusi voi toki olla komea, mutta meidän tapauksessamme pikkukuusi tarjoaa huolettoman joulumielen ja vähän vähemmän täyteen ahdetun kaksion.

Joskus voi päästää itsensä helpommalla. Ei joulu muutu merkitykselliseksi siten, että vääntää itku herkässä perunalaatikkoa ja kiillottaa hopeita. Ennemmin kannattaa nauttia mukilliset glögiä ja kuunnella joululauluja oman rakkaan kanssa silloin, kun lapsi kerrankin nukkuu pitkiä päiväunia parvekkeella. Ja jos lahjat aiheuttavat stressiä, niin lahjaton joulukin tarjoaa mahdollisuuden rennompaan ja levollisempaan jouluun.

Joulurauhaa kaikille!

P.S. Puolisoni totesi, että kuvat antavat kodistamme väärän vaikutelman. Täällä vallitsee kaaos. Villakoiratkin ovat viruneet nurkissa sen verran pitkään, että niille voi vähitellen alkaa miettiä nimiä.

Väävää tuli taloon ja täytti sen äänellä, eritteillä ja tavaroilla

Minimalistisen elämänasenteen harjoittelu on jäänyt kauniisti taka-alalle vaippojen lennellessä roskakoriin ja bodyjen ja yöpukujen sinkoillessa pyykkiämpäriin. Parikuinen vauvamme ei paljoa perusta nukkumisesta ja osaa lahjakkaasti vaihdattaa vaatteensa päivän aikana jopa neljään kertaan. Siihen ei tarvita kuin muutamat sopivat puklut, selkäpissat ja lahjepaskat.

Pieni poikamme on liikuttavan ihana mutta myös käsittämättömän työläs. Hänen syntymänsä jälkeen tämä taitaa olla ensimmäinen hetki, jona teen ”jotakin omaa” jos satunnaista koiran kanssa ulkoilua ilman vauvaa ei lasketa. Onneksi vauvan isä hoitaa osansa töidensä jälkeen kanssani tasapuolisesti, muuten olisin totaalisesti pulassa. Siitä huolimatta mahdollisuudesta syödä itse on tullut luksusta suihkussa käymisestä puhumattakaan.

Käsittämättömintä vauva-arjessa on se, miten tavarat jatkuvasti katoilevat. Milloin puuttuu vauvan sukka, milloin käsine, yhtenä päivänä minulta katosi keltainen kumisaapas. Alkuun imetyksessä tarvitut rintakumit vasta oma lukunsa olivatkin, nuo silikoniset, läpinäkyvät pienet pirulaiset! En ymmärrä, miten jotakin on jatkuvasti hukassa.

Elämä on muuttunut hallitsemattomaksi taisteluksi, josta selviytyäksemme olemme surutta hankkineet yli parikymmentä puklurättiä ja muuta roinaa.

Tiivistetysti voisin kuvata tämänhetkistä elämääni sekoiluksi huutavan pikkupomon alaisuudessa. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että erilaista kampetta ja rompetta tuli hankittua ennemmin enemmän kuin vähemmän ennen vauvan syntymää, koska tämän beben kanssa elän lähes jatkuvasti pyjamassa, tukka pystyssä ja tissit paljaina. Ei olisi millään parilla bodylla pärjätty ja hyvä, että tuli se sitterikin haettua.

Toisaalta olen tyytyväinen, ettemme harkitsemattomasti lähteneet hankkimaan ihan mitä tahansa rojua. Vauvan synnyttyä olemme hankkineet lisäksi vielä mm. tsiljoona harsoa, pari tuttinauhaa, parvekevaunut ja tuttipullon lämmittimen, lisää tuttipulloja ja toisen alipainepumpun. Vauva imee pääasiassa tissiä, mutta sai etenkin alkuun myös lisämaitoja ja syö yhä kerran päivässä pumpattua maitoa pullosta. Tutteja meillä on aktiivikäytössä kaksi ja se on liian vähän, koska tutit tietysti katoilevat kuten muutkin tavarat.

Lukuun ottamatta joitakin vaatteita hankintamme ovat osoittautuneet tarpeellisiksi.

Tavaraa tuntuu olevan aivan liikaa mutta vähemmällä selviäminen tuntuisi näin intensiivisessä elämänvaiheessa turhalta rääkiltä. Pienimmät vauvanvaatteet ovat jo jatkaneet meiltä matkaansa, joten tilaa on onneksi välillä vähän vapautunutkin. Jotkin vaatteet ovat osoittautuneet epäkäytännöllisiksi, esimerkiksi pieniä paitoja ei kyllä tule käytettyä, bodyt ovat niin paljon parempia kun eivät nouse vauvan kainaloihin. Onneksi lainatuista vaatteista on tosi helppoa päästä nopeasti eroon.

Käytännöllisimpiä vauvanvaatteita meillä ovat olleet bodyt ja housut sekä vetoketjulliset kokoyöpuvut. Bodyista pidän eniten niistä, joissa on umpinaisiksi käännettävät hihat, koska vauva raapii muuten itseään ja lapaset eivät pysy käpälissä millään (minkä takia pidämme usein vauvan käsissä sukkia, jotka tuntuvat pysyvän huomattavasti paremmin). Samaten puolipotkuhousut ovat käteviä, koska niiden ollessa käytössä ei tarvitse jatkuvasti metsästää pudonneita sukkia. Niissä vaan on sitten se puoli, että ne käyvät nopeammin pieniksi kuin jalkaterättömät pykät.

Valitettavasti eritteitä (etenkin pissaa) kuitenkin irtoaa siihen tahtiin, että olemme jokseenkin tehokkaasti hyödyntäneet monia epäkäytännöllisempiäkin vaatteita, kuten erilaisia olkaimellisia potkuhousuja, jotka näyttävät monesti mielettömän söpöiltä mutta joita on sairaan rasittavaa vetää vauvan päälle ja päältä pois. Hupulliset vaatteetkin ovat hankalia, koska niitä ei uskalla käyttää öisin. Lääh ja puuh, pesukone pyörii lähes joka päivä ja silti vaatteita ei ole yhtään liikaa. En nyt ehkä enempääkään niitä kaipaisi, väsyttää vaan välillä tämä taukoamaton show!

Imetysvaatteista kätevimpiä ovat olleet imetystopit, joiden kanssa voin käyttää omia tavallisia paitojani, mutta olen iloinen, että tulin hommanneeksi muutaman imetysmekonkin. Niitä tulisi varmasti käytettyä enemmänkin, jos ei olisi koronaa ja liikkuisin enemmän ihmisten ilmoilla. Harmittaa vain se, etten hankkinut niitä jo aiemmin, koska niitä olisi voinut käyttää raskausaikanakin. Näin jälkikäteen ajatellen kitkuttelin raskaana ihan turhaan muutamilla vaatteilla. Pari mukavaa lisävaatetta olisi helpottanut elämää, kun raskaus oli itsessään niin karmaiseva olotila. Tekisi mieli sanoa never again, mutta varmuudeksi pidän suuni.

Omaa vaatekaappia tekisi jo mieli siivota, koska kiitos raskauskilojen se on täynnä liian pieniä vaatteita.

Raskauden aikana ja näin sen jälkeen olen tajunnut, kuinka vähäisellä vaatemäärällä oikeasti pärjäisi. Koska en mahtunut raskaana enkä mahdu nyt synnytettyänikään melkein mihinkään vanhoihin normaalivaatteisiini, olen selvinnyt muutamilla vaatekappaleilla. Tällä hetkellä käytän yöpukujen lisäksi lähinnä muutamaa yhä sopivaa pitkähihaista mustaa ja valkoista puuvillapaitaa, kaksia housuja sekä merinovillaisia pitkiä kalsareita. Pari villapaitaa on myös aktiivikäytössä.

Kysymys kuuluukin: kuinka pitkään synnytyksen jälkeen kannattaa odotella kilojen karisemista ennen kuin siivoaa vaatekaappinsa ja kenkävarastonsa?

Ja nyt pikkuotus huutaa taas nälkäänsä. Äitiys kutsuu. Eipä tarvitse paljon ajanhallintaa miettiä, se on kuulkaa tissi esiin ja menoksi taas!

Tuskallista arvojen pohdintaa

Lupasin noin viikko sitten pitää itselleni arvotyöpajan ja kertoa siitä tällä viikolla. Kävinkin läpi erilaisia arvoja ja luin erilaisista arvoista (esimerkiksi universaaleiksi väitetyistä). Jostakin syystä arvojen pohtiminen ja erityisesti niistä päättäminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Niinpä tuloksista kertominen jäi viime tinkaan, mutta tässä sitä ollaan sunnuntai-iltana kirjoituspuuhissa.

Tein ajatuskarttaa minuun vetoavista arvoista ja hahmottelin, mitä ne minusta eivät tarkoita. Tuntui niin paljon helpommalta miettiä omia arvoja kirjaamalla niiden vastakohtia. Tätä metodia käytettiin meillä kerran aiemmassa työpaikassani uutta strategiaa työstettäessä.

Valitettavasti työpajani myötä arvoni eivät vielä täysin kirkastuneet.  Työpaja kuitenkin auttoi prosessissa eteenpäin. Nyt pystyn nimeämään minulle kaksi merkityksellistä arvoa.

Minulle on tärkeää, että arvoni on helppo muistaa ja ettei niitä ole liian monta. Miten muuten pystyisin peilaamaan sitä, miten arvoni toteutuvat arjessani? Pidän myös olennaisena, että avaan itselleni, mitä arvoni tarkoittavat. Niiden pitää olla mielessäni kristallinkirkkaina. Myös arvojani kuvaavien sanojen nyanssit merkitsevät. Arvojeni täytyy tuntua omiltani. En usko, että ne muuten vaikuttavat vahvasti siihen, miten elämääni elän.

Jos arvojaan ei pysty muistamaan, on vaikea kysyä itseltään, elääkö arvojensa mukaisesti. Lainatut ja päälleliimatut arvot eivät toimi.

Aiemmin olen maininnut arvokseni keskittymisen. Sen seuraan liittyi työpajan tuloksena hyvinvointi. Pidän siitä sanana enemmän kuin esimerkiksi terveydestä, joka voi toki monelle tarkoittaa samaa kuin hyvinvointi minulle.

Minun päässäni hyvinvointi kuitenkin linkittyy terveyttä vahvemmin sekä henkiseen että fyysiseen hyvinvointiin. Lisäksi olen alkanut epäillä, josko terveys on lopulta kovin hyvä arvo ensinkään. Asia kun on niin, että me kaikki vanhenemme ja fyysinen kunto ja terveys heikkenee sen myötä. Erilaiset sairaudet koskettavat meistä monia ikään katsomattakin. Sairastaessa ja/tai kunnon heiketessä olennaisinta on asenne ja se, kuinka omaan tilanteeseensa suhtautuu.

Jos ja kun kunto heikkenee, hyvinvointi toimii arvona paremmin kuin terveys. Se tähtää siihen, että pyrkii lisäämään sekä omaa että ympärillä olevien hyvinvointia, oli tilanne sitten mikä tahansa. Kun pyritään hyvinvointiin, tehdään sekä henkisen että fyysisen terveyden eteen se, mikä voidaan. Ei tavoitella ikuista nuoruutta ja terveyttä vaan yritetään hyväksyä, mitä elämä tullessaan tuo, tosin toki kannattaa vaikuttaa omaan terveydentilaansa siinä määrin kuin mahdollista on.

Lisäksi pidän siitä, että hyvinvoinnin tavoittelu liittyy mielessäni helposti ympäristöön. Jotta voimme hyvin, meidän on pidettävä elinympäristöstämmekin huolta ja löydettävä tapoja elää ekologisesti kestävämmin. Välinpitämättömyys ja ympäristön turmeleminen johtaa siihen, että ihminen juo mikromuovia noin pankkikortillisen verran viikossa. Yäk.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille, minä jatkan vielä arvojeni punnitsemista. Muutama melko hyvältä vaikuttava arvo on harkinnassa, mutta tarvitsen haudutteluaikaa. Ovatko muuten sinun arvosi jo kirkkaina mielessäsi?

8 kuukautta minimalismia, 17 ajatusta ja 1 päätös

Noin kahdeksan kuukauden jälkeen pysähdyin miettimään, miten minimalismi on vaikuttanut elämääni ja mitä ajattelen siitä nyt. Kirjasin mieleentulojärjestyksessä 17 ajatusta, jotka pulpahtivat pintaan. Lisäksi tein pitkin hampain yhden päätöksen. Päätös on erinomainen, mutta sen tekeminen oli hankalaa, koska vetkutteleva mieleni yritti keksiä kaikenlaisia tekosyitä saadakseen laiskotella.

Luonnollisesti ei ole olemassa yhtä totuutta, vaan joku toinen saattaa ajatella minimalismista eri tavalla kuin minä. Kommenttikentässä saa vapaasti ja mielellään ilmaista omia samansuuntaisia tai eriäviä näkemyksiään.

1. Minimalismissa karsitaan epäolennainen, jotta olennaiselle jäisi aikaa ja tilaa – ja jotta voisi ylipäätään erottaa, mikä elämässä on merkityksellistä. Tavaroiden karsiminen on pintatasoa. Sillä pääsee alkuun, mutta jos ei ala keskittyä myös muihin kuin materiaan liittyviin kysymyksiin, olo tuskin muuttuu autuaaksi.

2. Minimalismi on työkalu, ei päämäärä eikä itsetarkoitus. Ei ole olemassa ”valmista minimalistia”.

3. Minimalismi ei ole kilpailua siitä, kellä on vähiten tavaroita. Tavoitteena on tehdä omasta elämästä omannäköistä muiden mielipiteistä välittämättä. Tämä on yksi syy siihen, että blogissani on melko vähän kuvia. Pidän merkityksettömänä sitä, onko minulla vai sinulla vähemmän tavaraa.

Merkityksellistä on, täyttääkö oman elämänsä itselleen merkityksellisillä asioilla (muillakin kuin tavaroilla) vai tukkeutuuko se kaikesta muusta. Sitä en sano, etteivätkö kuvat voisi olla inspiroivia ja ettenkö joskus julkaisisi kuviakin, jos siltä tuntuu. Kannattaa joka tapauksessa varoa, ettei ala verrata itseään liikaa muihin.

4. Materian suhteen tärkeämpää on lopulta se, että uutta ei tule sisään, kuin se, että vanhaa lähtee. Vaikka tavaraa olisi vähän, koska luopuu jatkuvasti vanhasta, ei tällöin välttämättä pääse irti ostamisen kierteestä. Ostamisesta tulee hetkeksi hyvä olo, mutta kyllästymisen tunne koittaa aina ennemmin tai myöhemmin. On syytä opetella sietämään kyllästymisen tunnetta ja hankittava uutta stimulaatiota muusta kuin ostamisesta. Uuden mekon sijaan samalla rahalla voi mennä vaikka kiipeilypuistoon!

5. Tavaran karsiminen vapauttaa tilaa ja helpottaa siivoamista. Meillä myös hengitysilma on parantunut, kun jätimmekin ikkunaremontin jälkeen pölyyntyvät verhot ripustamatta muualle kuin makuuhuoneeseen (meillä on nykyään sälekaihtimet). Kodinhoito on helpompaa ja vie vähemmän aikaa, kun on vähemmän huollettavaa. Olemme silti edelleen jokseenkin laiskoja siivoajia. Sitä suuremmalla syyllä oli varmaan paikallaan jättää verhot laittamatta, hehheh. Villakoirat vilkuttelevat nurkissa muutenkin.

6. Luopumisen taito on opeteltava taito. Kuten kaikki oppiminen, se voi tuntua tuskaiselta ja oppiminen on aaltoliikettä. Välillä sujuu ja hommat etenevät, välillä tulee takapakkeja.

Helpointa on lähteä opettelemaan tavaroista luopumista. Samalla herää mahdollisuus kysyä merkityksellisiä kysymyksiä: Miksi tämä esine herättää minussa näin voimakkaita tunteita? Luovunko identiteetistäni, jos luovun tästä? Kuuluvatko tämän valokuvan ihmiset yhä elämääni ja haluaisinko heidän kuuluvan siihen aktiivisemmin vai en kenties ollenkaan? Mitä aion tehdä asialle? Milloin? Joskus vai jo tänään? Osaanko tehdä päätöksiä?

7. Minimalismi, intentionalismi, essentialismi jne. edustavat minulle samaa asiaa: tietoista pyrkimystä keskittyä siihen, mikä itselle on elämässä olennaista. Ismin nimi on toissijainen.

8. Kun on jonkin aikaa lukenut ja kuunnellut minimalisteja, huomaa heidän toistavan itseään ja toisiaan. Se ei toisaalta ole ihmeellistä, koska loppujen lopuksi kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta (ks. kohta 1). Minunkin listani on hyvä esimerkki tästä ilmiöstä: varmasti moni kohta ei yllätä ketään. Jos toisto alkaa ärsyttää, ehkäpä on aika keskittyä minimalismiin perehtymisen sijaan enemmän toimintaan. Mitä omalle elämällesi kuuluu? Mitä aiot seuraavaksi?

9. Muut saattaa saada mukaan esimerkin voimalla. Monet tuskailevat, kuinka puolison/perheen saisi mukaan tavaroiden karsimiseen. Vinkki: Muiden maanittelun ja painostamisen sijaan aloita itsestäsi.

Kokemukseni perusteella on helppoa alkaa kiinnittää huomiota toisten ”romuihin” etenkin silloin, kun omista turhakkeista luopuminen tuntuu vaikealta. Parempi siis kääntää huomio itseensä ja omaan tekemiseen kuin arvioida, mitä muun perheen tarvitsee tai ei tarvitse säilyttää. Anna muiden olla ja luovu itse (tiedän, vaikeaa). Ja siis niistä omista tavaroistasi, älä koske luvatta muiden tavaroihin.

Jos hyvin käy, perheenjäsenesikin innostuvat minimalismista huomattuaan, kuinka hyvää se on tehnyt sinulle.

10. Minimalismi ei ole kaikille. Minimalismi työkaluna tuntuu helpottavan minun elämääni, muttei se välttämättä sovi kaikille. En hetkeäkään epäile, etteivätkö toiset meistä viihtyisi parhaiten valtavan tavaramäärän keskellä ja pystyisi silti keskittymään heille olennaiseen. Hirvein ajatusvirhe on kuvitelma siitä, että se, mikä sopii minulle, sopii kaikille. En tahtoisi sortua arvostelemaan toisten elämää ja koteja.

Myönnän kuitenkin, että ökykuluttaminen ällöttää. On vastenmielistä, että tuhoamme ympäristöämme tätä tahtia – ehkä meidän olisi syytä vahvemmin moralisoida niin omaa käytöstämme kuin toistemme kulutuskäyttäytymistä (sen sijaan, että monet minimalistivaikuttajat laulavat jatkuvasti siitä, kuinka jokainen saa toimia tavallaan). Suuren tavaramäärän keskellä elävä ei tosin välttämättä ole ökykuluttaja ollenkaan, joten eipä juututa tähän tällä kertaa sen enempää.

11. Konmaritus on ehkä käypä metodi alkuun, mutta pelkän ilon kautta ei lopulta pitkälle pötkitä. Konmarituksessa ideana on pitää vain se, mikä tuottaa itselle iloa. Metodilla onnistuu helposti karsimaan suuren määrän turhaa tavaraa. Vaarana kuitenkin on, että konmarittaja tuo jatkuvasti kotiinsa uutta iloa säteilevää tavaraa, joka ei hetken kuluttua enää saakaan hymyä korviin.

Innostuin itsekin konmarittamisesta vuosia sitten, mutta jotenkin kummasti tavara ei vähentynyt kuin hetkeksi. Vaikka vaatekaapin oli konmarittanut vuosi sitten, se ei enää kokonaisuudessaan tuottanutkaan iloa ja taas oli aika konmarittaa.

Ihminen kyllästyy helposti. On siis parempi totutella sietämään kyllästymistä ja hakea uusia virikkeitä muusta kuin ostamisesta. Sitä voi opetella vaikka leipomaan uudenlaisen kakun. Reseptejä löytyy ilmaiseksi pilvin pimein ja kakut harvemmin jäävät nurkkiin pyörimään.

12. Uusien säilytysjärjestelmien kehittely on itsepetosta. Aiemmin kuvittelin, että tarvitsen parempia säilytysratkaisuja, jotta tavarani mahtuvat. Huijasin itseäni.

  • Ei enää tarvittu uusia kaappeja tai säilytyslokeroita kylpyhuoneeseen sen jälkeen, kun jätin jäljelle vain oikeasti käytössä olevat putelit, tukankuivaajia jäi jäljelle vain yksi ja pari kertaa käytetty suoristusrauta jatkoi matkaa.
  • Ei tarvita lisää varastotilaa, kun päätin luopua mm. migreeniä aiheuttavasta kirkasvalolampusta, neljä vuotta katselijaansa odottaneesta sisustustaulusta ja turhaksi jääneestä kattovalaisimesta. Mies luopui esimerkiksi toisesta kuusenjalasta.
  • Ei tarvita vauvan hoitopöytää tai lipastoa, kun annettiin eteenpäin muutama pyyhe, vessanmatto ja käytiin läpi omat vaatevarannot.
  • Ei oikeasti tarvittaisi lisätilaa kengille, jos pystyisin luopumaan niistä, joita en käytä.
  • Ei tarvitakaan isompaa kirjahyllyä, jonne kaikki minunkaan kirjani eivät mahtuneet vielä vähän aikaa sitten. Nyt hyllyyn kummasti mahtuvat miehenkin kirjat. Kirjastosta lainatutkin opukset mahtuvat hengailemaan hyllyssä mukavasti sen aikaa, kun meillä majailevat.
  • Tarvitseeko jatkaa?

13. En tahdo minimalismin avulla kehittää itsestäni entistä tehokkaampaa suorittajaa. Kuuntelin eilen yhtä Youtube-videota minimalismista, essentialismista ja intentionalismista. Jälleen kerran kuulosti siltä, että sen tekijän pohjimmainen tarkoitus on rakentaa itsestään se kaikkein paras mahdollinen versio.

Onko elämässä olennaisinta keskittyä siihen, että tuo mahtava minä itse on kaiken keskiössä ja kaikki tekeminen tähtää yhteen päämäärään, omaan poikkeukselliseen erityislaatuisuuteen? Olisiko niin paha juttu olla ihan vain tavallinen ihminen ja kokea elämänsä itseisarvoisesti merkitykselliseksi? Voisiko se riittää?

Pidän itsensä kehittämistä kannatettavana, mutta olen jo ehtinyt suorittamalla suorittaa elämääni riittävästi enkä ole tullut siitä hullua hurskaammaksi. Pelkän oman navan tuijottelu ei pidemmän päälle tuota kauheasti iloa.

14. En ole vieläkään kirkastanut arvojani. Blogini esittelyssä kerroin, että toivon merkityksellisestä elämää, jonka keskiössä ei ole kuluttaminen tai jatkuva tavaranhimo. Elämää, jossa ei vallitse paitsi jäämisen tunne. Toivon yksinkertaisuutta ja kykyä pysähtyä kysymään, elänkö omien arvojeni mukaan.

Kun tänään kysyn itseltäni, elänkö omien arvojeni mukaan, huomaan, etten vieläkään osaa nimetä arvojani yhtä lukuun ottamatta. Se yksi on keskittyminen. Valitettavasti senkin kanssa on yhä haasteita. En siis tiedä arvojani tai elä niiden mukaan.

15. Minulla on enemmän vapaa-aikaa, mutten käytä sitä yhtään aiempaa paremmin. Käytän osan ajastani toki siihen mihin haluankin, mutta huomaan, että en käytä vapautunutta lisäaikaa erityisen rakentavasti. Ikävä kyllä tuntuu siltä, että kulutan nykyään aikaani entistä enemmän älylaitekoukussa. No, ainakaan en valehtele siitä, mihin aikani kuluu.

16. En ole surrut tavaraa, josta olen luopunut. Luopumisen hetki on voinut olla todella inhottava, mutta tänään en koe luopumisen kipua, koska en muista menettäneeni prosessissa mitään. Muistan kyllä, että luovuttuani paksusta Kansojen historia -kirjasarjasta olin hetken järkyttynyt, koska kirjahyllyn päällä oli enää tyhjää tilaa. Piti totutella. Nyt en missään nimessä halua hyllyn päälle yhtään mitään.

17. Pidän yhä enemmän avaruudesta ja tyhjästä tilasta. Sisäinen hamsterini hiljenee hiljenemistään. Rakastan yhä vanhoja ja koristeellisia huonekaluja, mutta nautin yhä enemmän tyhjistä tasoista ja selkeydestä. Olen pariin kertaan ajatellut, että enemmästä en luovu, mutta muutaman kuukauden päästä mieleni on yllättäen taas muuttunut.

Muistan ennen joulua lukeneeni jonkun blogista ehdotuksen ottaa tiloista kuvat minimalisointiprosessin alussa. Ajattelin, että ei meiltä ainakaan olohuoneesta niin paljon mitään näkyvää karsita, että kuvaaminen kannattaisi. Olin väärässä. On lähtenyt sivupöytä, lehtiteline, koiran kakkospeti, pari riviä kirjaa, verhot, koriste-esineitä, räsymatto, puutuoli. Valoa on enemmän, se kiertää tilaa. Se on ihanaa.

Makuuhuoneessa ei ole vaatelipaston päällä kuin yksi kehystetty valokuva, muuten taso pysyy päivisin tyhjänä (öisin siihen nostetaan mm. päiväpeitto). Toisinaan tuijotan tasoa haltioituneena ja mieleni on ihmeellisen rauhallinen.

Yksi päätös

Materiaan keskittymisen sijaan on selvästi aika alkaa vahvemmin paneutua kohtiin 14 ja 15. Ensi viikolla pidän itselleni arvotyöpajan. Teki mieli kirjoittaa, että arvoja pitäisi jossain vaiheessa pohtia, mutta jossain vaiheessa ei johtane mihinkään, vetkuttelu vain masentaa. Parempi tehdä päätöksiä ja saada konkreettista aikaan.

Ensi viikon loppuun mennessä siis kerron teille arvotyöpajastani. Sen verran monissa strategiapohdinnoissa on töissäkin ehtinyt istua, että kai sitä nyt itselleen osaa yhden henkilökohtaisen työpajan kehittää ja vetää!

Apua, kotimme valtaa vauva!

Kaksi ihmistä ja yksi 7-kiloinen koiraherra mahtuvat hyvin noin 60 neliöömme, mutta entäs kolmas kaksijalkainen? Nimittäin jos kaikki menee hyvin, niin kuin hartaasti toivomme, meille muuttaa lokakuussa vauva. Blogin nimi Pieni arki tuntuukin saavan aivan uusia merkityksiä, kun mahaa venyttää pikkuruinen ihmisenalku. Millaista arki pienen vauvan kanssa lopulta on? Miten minimalistisen elämäntavan tavoittelu ja kasvava perhekoko käyvät yksiin?

Vauvan odotettuun kotiutumiseen on vielä aikaa, mutta vauvatavaralla on täytetty jo kaksi lipastonlaatikkoa, yksi sohvanaluslaatikko ja puoli hyllyä varastosta. Lisäksi äitiyspakkauksen pahvilaatikko on eteisen yläkaapissa, koska sille tulee olemaan käyttöä myöhemmin.

Näin teimme tilaa uudelle asukille

Kääk! Tavaraa tuntuu vyöryvän sisään, vaikka olemmekin saaneet miehen kanssa karsituksi meidän tavaroistamme suunnilleen yhtä paljon tavaraa kuin sitä on tullut. Onneksi.

Minä ja mies tyhjensimme kumpikin yhden omista lipastonlaatikoistamme. Sohvanaluslaatikko pursui jos jonkinmoista tekstiiliä, kuten viidet verhot (ikkunaremontin jälkeen laitoimme verhot takaisin vain makuuhuoneeseen, muualle emme niitä enää uusien sälekaihdinten takia tarvinneet), yhteenmuuton myötä ylimääräiseksi jäänyttä päiväpeittoa yms.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pieni valkoinen koira katsoo kameraan. Sen takana laatikossa on kymmenisen pystyviikattua peitettä ja haalaria.
Helmut-koira tarkastaa sohvanaluslaatikon peitto- ja toppapukutilannetta.

Varastosta myin pari vanhaa sisustustauluani. Lisäksi päätin vihdoin antaa pois kirkasvalolampun, josta saan päänsärkyä, ja jälleen yhteenmuuton seurauksena ylimääräiseksi jääneen kattovalaisimen.

Kylppärin kaapista karsimme muutaman pyyhkeen ja vessanmaton, jotta saimme sinne vaippahyllyn. Erillistä hoitopöytää emme hankkineet, koska edestä täytettävän pesukoneen päälle voi hyvin sijoittaa hoitoalustan. Kaappi vaippoineen jää näppärästi pesukoneen oikealle puolelle käden ulottuville.

Ainoa pakollinen uusi huonekalu lienee vauvan sänky. Äitiyspakkauksen laatikkoon lasta ei uskalla nukuttaa, ettei koira loikkaa laatikkoon seuraksi köllimään.

Luojalle kiitos lainaamisen ja käytetyn tavaran ostamisen mahdollisuudesta

Onneksi suuri osa meille nyt säilötystä tavarasta on lainassa. Vaatteita on koosta 50 kokoon 74, eikä mitään tarvinne noissa koissa enää ostaa. Yhdessä lipastonlaatikossa ovat koon 50-56 vaatteet, toisessa 62-68. Koon 74 vaatteet odottelevat sohvanaluslaatikossa.

Lähinnä äitiyspakkauksessa tulleet vaatteet ovat meidän omiamme, loput ovat minun ja sisarusteni vanhoja (kiitos äiti!) tai siskoltani lainattuja. Ai niin, äitini on ostanut jonkin verran uusia vaatteita innostuksissaan. Itsekin ostin fiilistelläkseni yhden body+housut-setin koossa 74 ja housut koossa 80, ja miehen äiti neuloi valtavan hienon merinovillaisen puvun noin 60-senttiselle.

Ajatuksena on, että lainavaatteiden jäätyä pieniksi ne palautuvat äidilleni säilöön. Äitiyspakkauksen sisällöstä ajattelin säästää osan meillä siltä varalta, jos joskus myöhemmin tulee tarvetta. Täytyy sanoa, että olen todella kiitollinen siitä, kuinka helposti lainatusta tavarasta pääsee eroon!

Yhtään äitiysvaatettakaan en ole joutunut ostamaan, koska lainasin siskoltani parit leggingsit, pari paitaa ja kaksi toppia. Lisäksi monet omat vaatteeni mahtuvat minulle valtavasta pallomahastani huolimatta yllättävän hyvin. Mitä siitä pitäisi sitten päätellä, sitä en tiedä! Ehkä vain pidän vähän rennommista malleista, ja villatakit sopivat oli maha millainen tahansa, koska ne voi jättää edestä auki. Ulkotakista menee kiinni enää ylin nappi, mutta se ja kangasvyö yhdessä pitävät takin ruodussa jokseenkin hyvin. Farkkuja vähän kaipailisin, mutta näin korona-aikaan kotona oleillessa leggingsit ovat käyneet housuista.

Vauvan ensisängynkin tekstiileineen saamme lainaan. Se on sama sänky, jossa ainakin isäni ja veljeni ovat vauvoina nukkuneet, ehkä minä ja siskonikin. Turvakaukalon taas ostimme käytettynä, samoin kantorepun ja yhdistelmävaunut.

Sitteriä meillä ei ole. Tarvitseeko sellaisen oikeasti? Jotenkin meille on kertynyt myös käsittämätön määrä erilaisia peittoja. Montako erilaista peittoa vauva tarvitsee? Sänkyyn, lattialle, vaunuihin? Mutta kun meillä on varmaan 10, enkä ole itse ostanut yhtäkään. Mummoilta tuli kaksi ihanaa tilkkutäkkiä, äitiyspakkauksesta täkki ja viltti, ensisänkyyn kuuluu pieni peitto…

Neuloin yhden pienen vauvanviltin, siitä voisi ehkä luopua, koska en pidä erityisemmin lopputuloksesta ja äitini on neulomassa kauniimpaa. Sohvanaluslaatikko on vähintään puolillaan erilaisia peittoja, lämpöpusseja ja haalareita. Enpä olisi uskonut, jollen olisi kerännyt niitä samaan paikkaan. Näistäkin tosin osa lähtee myöhemmin, koska ovat lainattuja, esimerkiksi pieni toppahaalari.

Pelkään sukulaisten ostosteluhimoja

Tavaraa tuntuu kertyneen jo niin paljon, että vähän pelottaa, paljonko erilaista lelua ja vaatetta vielä saattaa saada suunnasta jos toisesta. Minusta on ihanaa, että sukulaiset haluavat ottaa osaa vauvan elämään.  Mutta miten sanoa ei tavaralle silloin, jos sitä on jo riittävästi?

En missään nimessä haluaisi loukata ketään, koska koen sukulaiset tärkeiksi. Toivoisin, että he saisivat osallistua heille luontevalla tavalla vauvailuun. Haastavaa on vaan se, jos heille luonteva tapa aiheuttaa meille kaaosta, jota olen nyt aktiivisesti yrittänyt viimeisen reilun puolen vuoden aikana selättää.

Miten te muut olette ratkaisseet tämän haasteen? Nyt lainaan saamistamme vauvanvaatteista voimme onneksi kätevästi palauttaa ne, jotka eivät tule käyttöön. Olen oikeastaan helpottunutkin siitä, ettei tarvitse miettiä, mitä tarvitsemme, kun melkein kaikki on jo hankittu. Mutta ajatus esimerkiksi joulusta huolettaa jo etukäteen, vaikkei vauva ole edes syntynyt.

Suosittelen pystyviikkausta ja vaatteiden valokuvausta

Jos saapunut tavaramäärä onkin välillä tuntunut kuormittavalta, niin sentään lajittelussa ja järjestelyssä olemme mielestäni onnistuneet hyvin. Pystyviikkasimme kaikki vaatteet ja peitteet, jotta näemme laatikoiden sisällön kätevästi. Järjestimme vaatteet suunnilleen näin: paidat, bodyt, housut, potkuhousut, haalarit.

Räpsäisimme myös kännykällä valokuvat vaatteista, jotta on helppo katsoa, kuinka paljon minkäkin kokoisia vaatteita on ja missä vaatteessa on lyhyttä tai pitkää hihaa jne. Kuvat voisi vaikka printata laatikoiden kylkeen, niin ei tarvitse turhaan availla pystyviikkauksia, jos ei muista vaatteen näkyvän osan perusteella, millainen body tai haalari on kyseessä. Nyt hahmotan ylipäätään paremmin, mitä meillä on ja kuinka paljon. Esimerkiksi toisen lipastonlaatikon sisällöstä on kaksi kuvaa, yksi 50-senttisistä ja toinen noin 56-senttisistä vaatteista.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sängylle on levitetty näytille parit kellertävät potkuhousut, kolme haalaria, neljät housut, neljä vaaleaa kietaisubodya ja kolme paitaa.
Koon 50 vaatteet

Tuskallisinta vaateprosessissa on ollut, että vauvanvaatteiden kokomerkintöihin ei kerta kaikkiaan voi luottaa. Ainoa keino päästä koista selvyyteen oli verrata vaatteita pesun jälkeen toisiinsa. Tämä kannattaa pitää mielessä, jos aikoo hankkia vauvalle jotakin uutta ja tarvitsee juuri tiettyä kokoa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sängylle on levitetty näytille neljä erilaista haalaria, sukkahousut, viisi paitaa, viidet housut ja kymmenen bodya.
Vaatteet kokoa 62-68

Jään mielenkiinnolla odottamaan, onko meillä kaikkea aivan liikaa ja onko helpompi pukea mainostettuja kietaisubodyja vai vaikkapa niitä, joissa on venepääntie. Mammafoorumeilla tuntuu olevan näistä hyvin vaihtelevia kokemuksia. Itse olen vielä ihan pihalla niin vauvanvaatteista kuin vauva-asioista muutenkin.

Syksy jännittää. Sitä en kuitenkaan jännitä, mahdummeko 60 neliöön, koska tilaa on yllin kyllin, jos luovumme turhasta. Nytkin jo mahtuisimme ihan hyvin. Enemmän jännittää, miten vauvan kanssa menee: loppuraskaus (raskauden alkupuolisko oli todella vaikea), synnytys, vauvan kotiutuminen, tutustuminen koiraan. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Riisun sivistynyttä kirjahyllyäni

Olen aina ollut kiinnostunut kyläillessäni muiden kirjahyllyistä. Mitä he lukevat? Mitä kirjat kertovat lukijoistaan? Kertovatko mitään? Ja mikä kamalinta – mitä ihmisestä kertoo, jos hänen kotonaan ei ole kirjahyllyä ollenkaan?

Viime päivinä olen kääntänyt katseeni omaan kirjahyllyyni. Kertovatko säilömäni kirjat siitä, mitä luen vai mitä mukamas luen? Kertovatko ne tarinaa siitä, kuka olen, vai siitä, kuka olen ollut tai kuinka sivistyneeltä haluaisin muiden silmissä näyttää? Tai omissa silmissäni?

On tiettyjä kirjoja, esimerkiksi pari runokirjaa, romaania ja lastenkirjaa, joista en luovu. Niillä on minulle merkitystä. Palaan niiden pariin aina uudelleen. Huomaan kuitenkin säästäväni paljon kirjoja, jotka eivät merkitse minulle yhtään mitään.

Pahimpia ovat lahjakirjat. Olen ajatellut, että kirjalahja on hieno lahja ja ostanut kirjoja toisillekin. Nyt kysyn itseltäni, mikä veisi enemmän henkistä tilaa kuin lahjaksi saatu kirja, jota ei oikeasti halua lukea. Olen itse elänyt lukemattomien (kirjaimellisesti) lahjakirjojen kanssa vuosikausia. Ne painavat mieltäni, mikawaltarit ja tovejanssonelämäkerrat. Tänään sain taas laitetuksi muutaman sivuun, heippa vaan! Kyllä helpotti. Jatkossa pyrin antamaan lahjaksi vain kirjoja, joiden tiedän olevan toivottuja.

Myös klassikot ajavat hulluuden partaalle. Esimerkiksi Saatana saapuu Moskovaan oli ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutten usko lukevani sitä enää uudestaan. Se vaan näyttää niin hienolta hyllyssä, etten pääse siitä irti.

Ja sitten kotiamme täyttävät sellaiset valioyksilöt kuin Rikos ja rangaistus, jota olen yrittänyt saada luetuksi loppuun yli 15 vuotta. Lainasin sen ysiluokalla koulun kirjastosta näköjään ikuisiksi ajoiksi (vähän nolo juttu, mutta lienen rangaistukseni kärsinyt ja kärsin sitä edelleen).

Oman alan kirjallisuus on lukunsa sekin. Olen koulutukseltani suomen kielen maisteri. Minulla oli vino pino tieteellisiä teoksia ja julkaisuja, jotka muka kiinnostivat. Tai ehkä kiinnostivat oikeastikin, mutta eivät riittävästi, jotta olisin niihin ikinä tarttunut. Olin äärimmäisen helpottunut päästyäni niistä eroon. Tai no osasta, vielähän noita hyllyssä asustelee, mutta enää kohtuullinen määrä. Niin Setälän kuin Petraeuksenkin kielioppi odottaa tutkijaansa. Pitkään saavat odottaa.

Vähä vähältä pyrin siivoamaan hyllystäni teokset, jotka omistan vain näön vuoksi. Olen saanut karsituksi pari metriä kirjaa, mutta vieläkään en ole saavuttanut tavoitettani. Haluaisin omistaa vain kirjoja, joilla on minulle merkitystä, näytti hylly muiden silmissä sitten miltä tahansa.

Auttaisiko minua ns. minimalistin 6/6-sääntö? Sen mukaan voi luopua esineistä, joita ei ole tarvinnut viimeisen kuuden kuukauden aikana eikä tule tarvitsemaan seuraavan kuuden kuukauden aikana. Kirjojen kohdalla pääsisin varmaan eteenpäin jo sillä, että miettisin, olenko lukenut kirjan viimeisen kuuden vuoden aikana tai aionko lukea sitä seuraavan kuuden vuoden aikana. Jos vastaus olisi kielteinen, jättäisin kirjalle hyvästit.

Vaikka omassa hyllyssäni olisi paljon kaikenlaista periaatteessa mielenkiintoista luettavaa, huomaan olevani innostuneempi kirjaston tarjonnasta. Voisi olla aika päästää irti kirjoista, jotka roikkuvat vuodesta toiseen lukulistani hännillä. Vaikealta se silti tuntuu.

Mitä teidän kirjahyllynne kertovat teistä? Mitä säästätte ja miksi?

Puoliso pakkasi viisi minuuttia, minä kaksi päivää

Olen aina inhonnut pakkaamista. En koskaan tiedä, millainen määrä tavaraa on riittävästi. Tuskailen ja ahdistun. Kun lähdimme viikko sitten mökille, mies pakkasi viidessä minuutissa. Minä pakkasin kimpsujani useamman tunnin ja vieläpä kahtena eri päivänä. Kun luulin olevani valmis ja reppu oli täynnä, huomasin unohtaneeni kaapin oveen roikkumaan osan pakattavista vaatteista. Jouduin purkamaan repun ja jättämään osan tavaroista.

Ensi kerralla tahdon kerrankin olla se, joka hymyilee toisen vielä pakatessa (ehkä vähän utopistista, mutta tavoitteita sopii asettaa!). Siksi päätin kirjata muistiin, mitä pakkaamistani romppeista oikeasti käytin ja tarvitsin viikon aikana. Jospa vaikka seuraava mökkireissu olisi listan myötä vähän helpompi.

Mitä viikoksi tarvitsee?

Tässä mitä pakkasin ja kyseenalaistukset (alun perin pakattu vedetty yli ja viereen kirjattu, mikä olisi riittänyt):

  • 2 hellemekkoa 1 hihaton hellemekko
  • 1 lyhythihainen tunika
  • 2 t-paitaa 1 t-paita
  • 1 pitkähihainen paita
  • villapaita
  • pitkähihainen bolero 1 villatakki
  • 2 pitkät mustat housut (urheilu-/vapaa-ajan housut ja puuvillaleggingsit)
  • lyhythihainen yöpaita ja pitkälahkeiset yöhousut
  • takki
  • huivi
  • hellehattu (ilmankin olisi pärjännyt, mutta käytin kyllä – jos ei edes helteellä käyttäisi, voisi luopua koko hatusta…)
  • 2 paria pitkävartisia sukkia (käytin yhtä paria)
  • 2 paria lyhytvartisia sukkia (käytin yhtä paria)
  • villasukat (tavalliset sukat riittävät, mutta villasukat ovat kieltämättä etenkin autossa kivat)
  • alusvaatteet
  • bikinit (uida voi alasti)
  • lenkkarit
  • nahkasandaalit (jos on vaan pöpelikössä, mekon kanssa lenkkarit ok/paljaat jalat – jos ottaa sandaalit, niin lyhytvartiset sukat voinee jättää pois)
  • meikkipussi
  • hiusharja (yllättäen en käyttänyt, mutta ehkä edes kampa olisi hyvä ottaa varmuudeksi?)
  • noin 10 hiuspinniä pari pinniä
  • 2 – 3 hiuslenkkiä
  • kasvojenpesuaine
  • deodorantti (en oikeastaan ole käyttänyt viimeiseen vuoteen, hämmästyttävän hyvin pärjää ilman paitsi muiden seurassa urheillessa)
  • hammasharja ja -tahna, hammasväliharjat
  • pinsetit
  • tarvittava lääkearsenaali (lähinnä allergialääkkeet)
  • kosteusvoide koko vartalolle
  • jalkarasva
  • Bepanthen (huulirasvan sijaan + hyönteisten puremiin ihan ehdoton)
  • pihkasalva
  • huulirasva
  • kasvovoide
  • 2 aurinkorasvaa 1 aurinkorasva
  • aurinkolasit ja kotelo
  • silmälasit
  • kihlasormus, rannekello, rannerengas, kaulakoru, korvakorut
  • 1 kirja (e-kirjat vaihtoehto, jos niistä pitää, minä pidän paperin hypistelystä)
  • 1 keskeneräinen neuletyö eli sukanalku, sukkapuikot ja lankakerä
  • kamera ja varusteet
  • koiran tavarat (ruoka, punkkipihdit ja -lasso, sideharso yms. varmuuden varuiksi, sadepuku, pyyhe, kakkapussit, juoma-astia)
  • 3 CD-levyä autoon (Bluetooth ja puhelin riittää, mutta kun CD-levyjä voi kuunnella nykyään vain autossa…pitäisikö luopua lopuistakin, meillä kun ei edes ole omaa autoa)
  • kännykkä
  • laturi ja autolaturi
  • avaimet
  • lompakko
  • pikkulaukku (johon mahtuvat avaimet, puhelin, lompakko, koirankakkapussit)
  • reppu
  • 2 juomapulloa (kahdelle ihmiselle, joten 2 tarpeen)
  • matkaeväät (voisi jatkossa suunnitella paremmin, pieneen tilaan esim. karjalanpiirakoita ja pari banaania, sipsit jäivät syömättä, suklaat tosin söin)
  • (jos mökillä ei valmiina, niin pyyhkeet, lakanat, shampoo ja pesuneste tarpeellisia, mahdollisesti myös kumisaappaat)

Luonnollisesti tästäkin listasta voisi vielä karsia, mutta etenkään autolla matkustaessani en näe sitä tarpeelliseksi. Varmasti pärjäisi ilman kameraa ja neulomuksia, mutta minulle mahdollisuus neuloa ja fiiliksen iskiessä valokuvata hyönteisiä kuuluvat iloiseen lomaan.

Koirakamaa ei käytännössä tarvitsisi mukaan kovin paljon, jos mitään ei satu, mutta entä jos sattuukin? Parempi ottaa haavatarpeet mukaan ja punkeistahan ei pääse millään. Sadepukua ei todennäköisesti tarvitse sitäkään, mutta kun sen pukee koiralle kurakelillä, säästyy pesemästä koiraa. Ja meidän piski jos mikä inhoaa pesua ja kaikkea märkää.

Katsotaan, kauanko pakkaamiseen menee ensi kerralla aikaa! Toivottavasti aiempaa vähemmän. Onko teillä hyviä pakkausvinkkejä?