merkityksellisyys

Kuinka kuulla itsensä maailmassa, jossa kaikki minä mukaan lukien huutavat toistensa päälle

A4-arkin kulmassa komeilee päivämäärä 28. maaliskuuta 2014. Luultavasti sain minulle postitetut arkit vähän myöhemmin, maalis-huhtikuun vaihteessa yhdeksän vuotta sitten. Elin silloin hyvin erilaista elämää. Olin Helsingin yliopiston opiskelija, osakunta-aktiivi (tosin tuntuu että minusta ei koskaan täysin tullut sellaista, koska en oppinut riittävän viinaanmeneväksi; mutta se on toinen tarina), tanssiva nuori nainen, joka taisi asua Sibeliuksen puiston laidalla.

Lisäksi olin kirjoittaja. Minulla oli unelmia. Ehkä jonkinlaista sisäistä paloa, tarvetta tulla joksikin, ehkä joksikin itseäni enemmäksi, tahtoa tulla kuulluksi ja nähdyksi. Vahvaa ja sinnikästä yritystä kasvaa minuksi, joksikin erityiseksi, kuka tietää kuuluisaksikin. Nyt se tuntuu vähän naiivilta tai sitten olen kyynistynyt.

Toisaalta ihmettelen, minne jätin itseni? 28. maaliskuuta 2014 päivätty paperinivaska sisälsi Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelun kriitikon, Pasi Rakas Jääskeläisen, käsityksen pienoisromaanistani. Luin palautteen äsken ensimmäistä kertaa vuosiin. Palaute oli hyvää (toki rakentavaakin) ja teksti melko pitkällä. Mitä sitten tapahtui? Miksi suhteeni kirjoittamiseen muuttui? Miksi lakkasin kirjoittamasta?

Mikä on tärkeää? Mikä tekee minusta minut? Olenko epäonnistunut vai onko minusta tullut joku toinen?

Lukion jälkeen ja opiskeluvuosinani elämääni sekä valaisi että kahlitsi kirjoittamisesta kiinnostuneiden ystävien piiri, joka piti huolen siitä, että sain kirjoitetuksi. Vuosien aikana henkilökohtaiset jännitteet kuitenkin kasvoivat ja lopulta ystäväporukkamme käytännössä hajosi. Joistakin piirin jäsenistä ja kanssamme aikanaan Oriveden opiston kirjoittajalinjalla opiskelleista tuli kirjailijoita, palkittujakin.

Minulta sen sijaan löytyy pöytälaatikosta pääasiassa vanhoja tekstejä eivätkä läheiseni kirjoita tai ole kiinnostuneita siitä, kirjoitanko minä. Olen samaan aikaan sekä helpottunut että pettynyt siihen, että kelpaan minuna, vaikkei minussa olisi luovuuden ripaustakaan. Eikö se, mitä minun mieleni pystyisi piirtämään kiinnosta ketään, eikö se enää kiinnosta riittävästi edes minua itseäni?

Ketä varten minä luon jotain uutta, jos jotakin luon? Itseäni vai muita? Vai sekä että? Olenko mennyt elämässäni väärään suuntaan, kun ympäriltäni ovat kadonneet ihmiset, joiden seura ja kiinnostukset sekä ruokkivat että ruoskivat luovuuttani? Vai pitäisikö minun vain haudata vanha unelma kokonaan? Mistä minun arvoni muodostuu omissa silmissäni, entä muiden silmissä? Mitä haluan ja mistä syistä?

Uskon, että nuorempana halusin sekä tulla kuulluksi, arvostetuksi että kirjoittaa kaunista kieltä. Nautin soljuvista virkkeistä ja siitä, millaisen tarinan pystyin raaputtamaan esiin. Minua myös kannustettiin pienestä pitäen. Aloin kirjoittaa jonkinlaisia runoja jo kahdeksanvuotiaana. Niiden laatua kuvailisin karmean kliseiseksi, mutta edesmennyt ukkini antoi minulle niistä rakentavaa palautetta, ja vähitellen ne kehittyivät.

Nyt ukki on maannut kuolleena jo useita vuosia. Rakkaita ystäviä on monia, mutta emme puhu kirjoittamisesta. Välillä tuntuu, ettei muutenkaan enää oikein tule puhuttua kenenkään kanssa yhtään mistään, sillä tavalla kunnolla niin kuin nuorena, jolloin pölistiin yömyöhään. On lapset, puolisot, lemmikkieläimet ja työt. On kaikkea muuta paitsi aikaa puhua ja kuunnella intensiivisesti. Kirjojen lukeminen on muuttunut puolikorvaiseksi äänikirjojen kuunteluksi, koska joko aika tai keskittymiskyky ei riitä muuhun. Jos kerrankin riittäisi, koko perheen kaataa tietenkin norovirus, enterorokko tai korona.

Usein tuntuu siltä, että kaikki elämässäni juoksee ja huutaa. Uutiset huutavat, poliitikot Twitterissä huutavat, kansalaiset Facebookissa ja Instagramissa huutavat, koirat haukkuvat, lapset kiljuvat, puoliso tuijottaa ruutua, minä tuijotan ruutua, lapsi ajelee potkuatolla (törmäilyautolla) päin sohvaa, puhelimen ruudun takana maailma on muodotonta mökää ja peukalolla pyyhkäistävää mössösössöä. Hiljaisuus ei asu meillä, pysähtyminen ei vieraile meillä, en kuule mitään enkä ketään eikä kukaan minua. Aivoja väsyttää, ohimoita kiristää, silmälasit valuvat pitkin nenänvartta.

Välillä mietin sitä, onko olemassa paljonkin ihmisiä, jotka aktiivisesti kuuntelevat kuullakseen eivätkä vastatakseen. Miten ja mistä he ovat löytäneet sen rauhan, kyvyn ja päänsäryttömän tilan?

Minusta tuntuu, että elän sellaisessa kovaäänisessä ajatusruuhkassa, etten ole kuullut itseäni iäisyyteen. Voiko silloin kuulla muita? Kannattaako silloin sanoa mitään? Vai pitäisikö taas alkaa pistää sanoja paperille ja katsoa, mitä nousee esiin? Jos kirjoittamisella on minulle arvoa, mitä väliä sillä on, vaikkei se kiinnostaisi tässä huutavassa maailmassa ketään toista? Jos huutaa riittävän kauan, oppiiko kuiskaamaan? Pysähtyykö, jaksaako taas kuulla? Vai heikkeneekö yrityksessä vain kuulo, jolloin pitää huutaa entistä kovempaa?

Mille haluan antaa elämässäni tilaa, mihin käyttää aikaa? Mihin suuntaan ja keiden seuraan valintani minua vievät?

Onko sinulla ollut unelma, jonka olet haudannut, ja mitä ajattelet siitä nyt?

Mitä tapahtui, kun lakkasin katsomasta televisiota?

Viime heinäkuun lopussa panin television kiinni. Tai no, eihän meillä itse asiassa mitään televisiota laitteena enää siinä vaiheessa ollut, mutta lakkasin seuraamasta ohjelmatarjontaa erilaisilta päätelaitteilta. Kokeilun oli tarkoitus kestää 100 päivää.

Kokeilun päättymisenkin jälkeen televisio on pysynyt kiinni.

Sorruin kokeilun aikana muutaman kerran. Alkuun ajattelin ohjelmia paljonkin ja kaipasin niiden pariin ”rentoutumaan”. Jos lakkokokeiluni olisi ollut lyhyempi, en usko, että olisin päässyt koukusta irti. Kolmisen kuukautta osoittautui melko sopivaksi ajaksi sekä havaita oma riippuvuutensa että kehittää vaihtoehtoisia toimintatapoja.

Riippuvuudesta luopuminen on helpompaa, kun sen korvaa toisella. Niinpä aloin kuunnella äänikirjoja. Kokeilin äänikirjojen kuuntelemista jo muutama vuosi sitten, jolloin siitä ei tullut mitään. Kannatti kuitenkin antaa niille uusi mahdollisuus, nimittäin ruudun tuijottelun sijaan kirjojen parissa kului loppuvuoden aikana lähemmäs 400 tuntia. Yli kaksi kokonaista viikkoa! Se kuulostaa hurjalta ottaen huomioon, että yleensä aikaa lukemiseen ei mukamas ole.

Kuuntelin 5 kuukauden aikana 28 kirjaa. Siihen meni 397 tuntia.

Suosikkikirjoihini lukeutui muun muassa Julia Thurénin Kaikki kuluttamisesta, jota voin mitä lämpimimmin suositella jokaiselle minimalismista kiinnostuneelle. Helppolukuinen teos, joka auttaa varmasti jokaista ymmärtämään omaa ja muiden kulutuskäyttäytymistä. Oman käytöksen ymmärtäminen on ensiarvoisen tärkeää, jos sitä haluaa muuttaa. Vaikka minimalismissa ei ole minulle kyse pelkästään materiasta ja kuluttamisesta enkä koskaan ole ollut erityisen impulsiivinen ostostelija, pidin kirjaa erittäin antoisana.

Kun lakkasin töllöttämästä sarjoja, lopetin valitettavasti myös neulomisen.

Olen nauttinut suuresti siitä, että olen pitkästä aikaa pystynyt uppoutumaan kirjojen maailmaan. Kaikki tv-ohjelmalakkoni vaikutukset eivät ikävä kyllä ole olleet myönteisiä. Usein erilaiset tavat linkittyvät toisiinsa, ja minulla toisiinsa ovat linkittyneet television katselu ja neulominen. Kun lakkasin katsomasta televisiota, tulin tahtomattani lopettaneeksi rakkaan neulomisharrastukseni.

Neulomisen lopettaminen ei ole jäänyt ainoaksi kielteiseksi muutokseksi. Plärään nykyään aiempaa enemmän uutisia kännykän ruudulta. Seuraavaksi pitänee kehitellä jonkinlainen kännykänkäyttölakko (tai uutistenlukulakko, voisi tehdä hyvää, kun kaikki mediat on kuorrutettu koronauutisoinnilla). Ja ehkä voin silloin tällöin kokeilla katsella laadukasta ohjelmatarjontaakin, jos siltä tuntuu – kunhan katselu ei ala syödä liikaa aikaa ja energiaa.

Ehkäpä elämä tuntuu sitä merkityksellisemmältä, mitä paremmin osaa hallita ja käyttää aikaansa.

Vaikka ohjelmalakolla on ollut sekä hyviä että huonoja vaikutuksia, pidän sen tuloksia arvossa. Kokeilu osoitti jälleen vahvasti priorisoinnin, tietoisen ajanhallinnan ja tietoisten valintojen merkityksen. Aikaa on vaikka mihin, jos sen käyttää tarkasti. Tai no, ainakin usein aikaa olisi enemmän kuin itselleen uskottelee. Enpä minäkään olisi etukäteen uskonut, että ehtisin kuunnella nelisensataa tuntia äänikirjoja alle puolessa vuodessa. Kummastipa ehdin.

Tänä aamuna sain taas yhden kirjan kuunnelluksi loppuun. Se oli Björn Natthiko Lindebladin Saatan olla väärässä. Niinpä niin.

100 päivää ilman sarjoja – vähemmän ruutua, enemmän elämää

Päätin 29.7. haastaa itseni. En aio sataan päivään katsoa sarjoja, elokuvia tai mitään televisio-ohjelmia ylipäätään. Syy on yksinkertainen. Koen, että minulla menee liikaa aikaa tekemisiin, joihin en oikeasti haluaisi aikaani käyttää.

Erityisen koukussa olen ollut rikossarjoihin ja hyvin tuotettuihin pukudraamoihin. Minulla on ollut tapana vauvan käytyä yöunille napata kutimet käteen ja kliksutella katselemaan Yle Areenan tarjontaa (Netflixistä luovuin kauan sitten vaikka en edes itse joutunut siitä maksamaan). Jos olisin tehnyt näin vaikkapa kerran viikossa, se ei olisi haitannut. Jos, jos ja jos. Valitettavasti se ei jäänyt kertaan viikossa.

Moni ihminen on haasteestani kuultuaan todennut, ettei ruutuaika ole hänelle ongelma. Mikäs siinä. Minulle on.

Huomasin iltojen päätteeksi yhä useammin voivani pahoin ja tuntevani itseni pettyneeksi. Vasta ruudun suljettuani sain päähäni, että olisinkin halunnut valikoida ja editoida valokuvia, tyhjentää tiskikoneen, veytellä tai tehdä koiran kanssa kunnollisen lenkin.

Ideat pälkähtivät mieleeni kun oli jo liian myöhäistä. Oikeastaan oli jo liian myöhäistä mennä nukkumaankin, koska sarjoja katsoessa tulee liian helposti jatkaneeksi aina seuraavaan ja seuraavaan jaksoon. Aamuisin väsytti, jos ilta oli päässyt venähtämään. Pienen vauvan äidille aamu-unisuuskaan ei ole vaihtoehto, ainakaan meidän perheessämme, jossa pikku hurmuri heräilee tätä nykyä viiden ja kuuden välillä.

Iltani kuluivat sarjojen parissa sen sijaan, että olisin tehnyt jotakin oikeasti hyvinvointiani tukevaa, kuten käynyt lenkillä, soittanut läheiselle ystävälle tai keskittynyt puolisooni.

Jokailtainen ruuduntuijotus alkoi häiritä elämääni siinä määrin, että sille oli pantava piste. Koska en selvästikään osaa pysyä kohtuudessa, totesin nollatoleranssin olevan ainoa mahdollinen ratkaisu. Lupaus luopua sarjoista kokonaan tuntui liian haastavalta, joten päädyin sadan päivän haasteeseen. Aika on sen verran lyhyt, että päätöksessä on helpompi pysyä. Toisaalta se on sen verran pitkä, että ehdin tunnustella, millaiseksi ruuduttomampi arkeni voisi muotoutua.

Olen ehtinyt viettää 10 sarjatonta päivää. Mitenkäs se onkaan sujunut?

Olen oppinut, että älypuhelin on yksi pirulainen pirulaisten joukossa. En toljota enää sarjoja, mutta aivan liian usein näprään kännykkää. Pelkästään sarjoista luopuminen ei riitä. Vanha ongelmani on korvautunut uudella. Vai pitäisikö todeta, että ongelmani on erilaisten ruutujen tuijotus ylipäätään? Jos ongelma on kokonainen puu, ei auta, että sahaa vain yhden oksan.

Tajusin, että ruutujen toljottaminen on keskittymiskykyäni heikentävä isompi ongelma, joka ei liity pelkästään erilaisiin ohjelmiin. Seuraavaksi on syytä selvitellä minun ja älypuhelimeni symbioosia.

Hyvääkin on onneksi tapahtunut haasteeni alettua. Kuuntelin yhden 12-tuntisen äänikirjan. Se oli viihteellinen, eikä sen kuunteleminen jalostanut minua sen kummemmin kuin rikossarjankaan katselu. Äänikirjoja kuunnellessaan pystyy kuitenkin samalla tekemään kotitöitä tai lenkkeilemään. Samaan aikaan ei tule tutkailtua kännykkääkään, mitä helposti tekee, jos katselee ohjelmia ruudulta.

Olen myös alkanut pohtia, millaisia asioita elämältäni nykyään haluan ja mihin haluan käyttää aikaani. Sitä on välillä hyvä pysähtyä miettimään. Viimeisin vuosi on pitänyt mennä täysin vauvan ehdoilla, mutta koska illat ovat vapautuneet ja saan taas nukkua öisin, minulla on pari tuntia päivässä omaakin aikaa. En halua tuhlata sitä turhuuksiin vaan minimalisoida asiat, jotka heikentävät elämänlaatuani.

Minulle minimalismissa on kyse ennen kaikkea siitä, että turhasta luopuessani saan tilaa ja aikaa sille, millä on eniten merkitystä. Olen luopunut hurjasta tavaramäärästä, minkä jälkeen voin jo paremmin keskittyä tärkeämpiin asioihin kuin tavarasta luopumiseen.

Mietintöjen avuksi perustin Facebook-ryhmän meille, jotka tahdomme elämäämme vähemmän ruutua ja enemmän jotain ihan muuta. Tervetuloa mukaan! Vertaistuessa on voimaa.

Kiitoskirje synnyttäneelle, runnellulle keholleni

Hei keho, hyvä keho, kuinka aloittaisin kirjeeni sinulle, kuinka sinua puhuttelisin?

Oletkohan edes hyvä, sinä venynyt, vanunut, väännelty ja käännelty, arpeutunut, lihonut, laihtunut, lihonut ja laihtunut? Kuinka ylipäätään sinua arjessani kohtelen? Olenko sinulle lempeä vai liian lempeä, ankara vai joskus jopa julma?

Kuinka puhun sinulle ja sinusta?

Pitäisikö sinun muuttua toisenlaiseksi, sellaiseksi kuin olit aiemmin? Olisitko parempi, jos olisit pienempi, kiinteämpi, sileämpi? Näyttävämpi ja laitetumpi? Olisitko silloin merkittävämpi ja sopivampi? Olisiko elämämme parempaa?

Yhä useammin mietin, millaisilla ja kenen kriteereillä sinua arvioin. Kenen vaatimuksilla on merkitystä?

Jos menet eilisen kaltaisena hellepäivänä rannalle bikineissä, kohtaat monenlaisia katseita. Lopulta ei ole niin tärkeää, mitä muut näkevät sinua katsoessaan. Tärkeintä on, että katsot itse eteenpäin. Voit nyökätä niille, jotka sinut nähdessään toivovat sinulle hyvää. Sitten ovat ne, joiden katseet voit unohtaa ja joiden ohitse voit katsoa. Äläkä jää vertailemaan itseäsi niihinkään, jotka näkevät sinun arvosi. Kuten sanoin, pidä katse eteenpäin. Tarvittaessa tuki myös korvat.

Minun ei tarvitse arvostella sinua, jos et täytä jonkun toisen sinulle asettamia kriteereitä, oli se toinen sitten tuntematon, ystävä tai sukulainen.

Kiitänkö koskaan sinua? Tänään silitän hellästi mahan arpia ja kiitän. Kiitos, että jaksoit yhdeksän kuukautta venyä niin, että kauhukseni napa kääntyi lopulta ympäri. Kiitos, että toivuit jokaisesta oksennuksesta ja kouristuksista, jotka saivat sinut huutamaan kivusta. Olen kiitollinen, että selvisit – et entistä vahvempana, mutta selvisit.

Kiitos että jaksoit jaksamistasi, vaikka jouduit kestämään enemmän kuin uskoit voivasi kestää. Kiitos, että vähitellen pystyit taas nousemaan pystyyn, avaamaan verhot ja katsomaan valoon. Kiitos pienistä pinnistetyistä hymyistä.

Et selvinnyt entistä vahvempana, mutta selvisit kuitenkin.

Kiitos syntymän ihmeestä, joka repi sinut rikki mutta antoi meille rakkaimpamme, liikuttavan ihanan pienen pojan. Kuinka brutaalia synnyttäminen ja syntyminen voikaan olla, sitä tekee yhä kipeää ajatella. Kiitos runneltu kehoni, että et luovuttanut, vaikka menetit 1,7 litraa verta ja tärisit kuin horkassa kun sinua ommeltiin.

Kiitos, vaikket heti pystynyt ihailemaan pientä ihmettämme. Koska olit niin loputtoman loppu, sinulta jäi osin kokematta toisen elämän herkin alku. Kiitos, että olet antanut sen itsellesi anteeksi. Pienellämme oli ensimmäiset tuntinsa kaikki hyvin isin paljasta rintaa vasten.

Suurkiitos myös sinulle, toisen ihmisen keho, joka vapaaehtoisesti olit ojentanut kätesi jotta joku toinen saisi omastasi tiukan paikan tullen. Kiitos sinun minun kehoni jaksoi vähän enemmän vähän aiemmin. Se ei millään ollut jaksaa ennen sinun apuasi.

Hyvä kehoni, selvinnyt kehoni, kaunis kehoni. Raskaus saati synnyttäminen eivät olleet sinulle voimaannuttavia kokemuksia vaan kuukausia jatkunut törkeä pahoinpitely. Mutta sen ansiosta me olemme nyt perhe, jota niin hurjasti rakastan.

Raskaus ja synnytys eivät voimaannuttaneet, mutta lopputulos on mittaamattoman arvokas.

Alan vasta ymmärtää, millainen ihme sinä olet. Sitä olen poikamme täydellistä pikkuista kehoa ihastellessani ajatellut. Että sinäkin, rakas kehoni, olet samanlainen ihme. Ehkä sinullakin on ollut karisevat korvakarvat. Ei ole mitään suloisempaa kuin vastasyntyneen korvalehtiä reunustava samettinen karvasto.

Kiitos, että olet minun kehoni, ja kiitos siitä, mitä olet meille antanut. Yritän parhaani mukaan kohdella sinua ansaitsemallasi tavalla ja tehdä sinulle kotiimme tilaa, jotta sinun olisi hyvä olla. Olet arvokas sellaisena kuin olet. Kanna arpiasi ylpeydellä ja esittele elähtänyttä napaasi maailman himotuimpana ansiomerkkinä.

Ja mene seuraavana hellepäivänä rannalle bikineissä.

Vauva vie ajan, minä katoan

Minulla on maailman suloisin pieni poika. Sitten seuraa se kuuluisa mutta: minusta ei ole mitään jäljellä. Aikaa ei ole mihinkään paitsi jatkuvaan imettämiseen ja valvomiseen, nimittäin meidän vauvammehan ei satu olemaan nukkuvaa sorttia.

Tammikuussa meillä meni hetken todella hyvin, koska jouduin heräämään vain kahdesti yössä syöttääkseni vauvan. Mietin, että vau, vauva-aikahan voi tuntua kivaltakin!

Helmikuun alussa palasimme kuitenkin lähes ”vanhaan normaaliin”. Yösyöttöjä on tällä hetkellä keskimäärin ehkä viisi. Kaiholla muistelen tammikuuta ja skarppia minua, naista, joka oli taas vähän olemassa eikä vain tissi. Ei sillä että olisin saanut kummemmin tehtyä mitään omaa, mutta sentään paremmin kotitöitä enkä viettänyt monta päivää putkeen yöpuvussa tukka likaisena.

Paremmin meillä sentään menee nytkin kuin loppuvuodesta. Silloin vauva nukkui keskimäärin viisi tuntia yössä ja minä ehkä kolmisen. Lopputuloksena terveyteni romahti. Sain tulehduksen, jonka kanssa taistelen edelleen siitä huolimatta, että söin muun muassa kymmenen päivän antibioottikuurin. No, paremmassa kunnossa silti olen ollut kuin raskausaikana.

Aloin oksentaa minuuttani yli vuosi sitten

Koko raskausaika ja tammikuuta lukuun ottamatta vauva-aika on ollut yhtä taistelua. En ole saanut olla minä yli vuoteen.

Ensin ajauduin helvetillisen hyperemeesiraskauden takia niin käsittämättömän huonoon kuntoon, että oksentaminen vei minut pariin otteeseen tiputukseen. Tutustuin aivan uudella tavalla siihen, miltä Orthexin ämpäri kaikkine yksityiskohtineen näyttää. Opin, miltä oma keho tuntuu, kun sen on huuto-oksentanut niin tyhjäksi, että jäljelle jäävät enää kouristukset.

Suuni maistui viikkoja metallilta. Lämmintä ruokaa en voinut syödä, enkä oikeastaan ruokaa muutenkaan. Elinkin pitkään lähinnä suklaapatukoilla, joita jotenkuten pystyin syömään. Oksennusrefleksistäni tuli niin herkkä, että hampaanpesu on vasta jonkin aikaa sitten helpottanut. Pitkään en voinut pestä hampaita ollenkaan.

Raskausaika oli niin traumaattista, etten tiedä, uskaltaisinko ikinä edes yrittää toista raskautta.

Vaikka olen viime aikoina ollut todella väsynyt, tämä ei ole mitään verrattuna hyperemeesiin. Rehellisesti sanottuna mieleni muuttui hetkittäin niin mustaksi, että mietin junan alle hyppäämistä. Kokemuksen traumaattisuutta ei vähentänyt se, että lukuun ottamatta puolisoani lähipiirini ei voinut käsittää, kuinka hirveässä kunnossa olin. Vaikka suoraa vähättelyä en osakseni saanutkaan, niin läheiseni ei esimerkiksi ollut ajatellut minun olevan riittävän karmeassa kunnossa, jotta saisin hyperemeesidiagnoosin.

Helpommat hetket yritin käyttää edes jollain tavalla rakentavasti, kuten kirjoittamalla tätä blogia. Usein en valitettavasti voinut kuin maata pimeässä huoneessa tekemättä mitään, koska kirkkaat valot saivat minut voimaan niin huonosti, että en välttämättä voinut katsoa edes puhelimen ruutua. Raskaudestani olin pari kuukautta käytännössä täysin toimintakyvytön.

Tuntuu hassulta, että raskausaikana minulla oli loputtomasti omaa aikaa ja nyt ei ollenkaan. Raskaana en kuitenkaan voinut käyttää aikaani kuin lähinnä selviytymiseen.

Mikä tekee ajasta ja elämästä merkityksellistä?

Kaiken nuutuneisuuden keskellä olen välillä yrittänyt palauttaa mieleen minimalismiprojektiani, jonka keskiössä on merkityksellisyyden etsiminen. Turhat tai ainakin häiritsevät tavarat pois, enemmän tilaa elämiselle, ajatuksille ja merkityksellisyydelle, helpompaa arkea (ainakin siivousta ajatellen), niin ajattelin. Samoin ajattelen jaksaessani yhä, tosin tavaran karsiminen ei tunnu niin tärkeältä.

Mikä sitten tuntuu tärkeältä?

Aika. Aika tuntuu nykyään entistä tärkeämmältä, koska sitä ei ole tuhlattavaksi asti. En enää leiju tyhjiössä, jossa aika valuu aamulla ikkunasta sisään ja jossa vellon vailla mieltä. Pari hyvin käytettyä tuntia tuottaa nykyään valtavan paljon suuremman tyydytyksen tunteen kuin raskausaikana.

Sairastaessani raskausaikana yritin vain kuluttaa aikaa ja aika kulutti minua.

Ennen lapsen saamista mietin myös, tuntuisiko oma elämäni merkityksellisemmältä äitinä. En vieläkään osaa vastata siihen, onko niin. Lapseni elämä tuntuu kuitenkin mittaamattoman arvokkaalta. Hänen elämällään on minulle itseisarvo. Ehkä siis koen elämän itsessään merkityksellisemmäksi kuin aiemmin.

Pienen ihmisen elämän alkutaipaleen seuraaminen on etuoikeus. Vaikka olen joutunut jättämään itseni taka-alalle, on arjessa isoja pieniä hetkiä: mikä voisi tuntua suuremmalta kuin juuri hihittämään oppineen vauvan hampaaton, leveistä levein hymy? Onko mikään tärkeämpää kuin hyvin tosissaan jotakin selittävän jokeltelijan kuuntelu?

Voi pieni poikani, sinä olet minulle rakkaampi kuin minä itse. Kun vielä opit nukkumaan, meillä tulee olemaan hirmuisen, hirmuisen hauskaa yhdessä. Ja sitten ehdin ehkä välillä olla vähän muutakin kuin äiti.

Tuskallista arvojen pohdintaa

Lupasin noin viikko sitten pitää itselleni arvotyöpajan ja kertoa siitä tällä viikolla. Kävinkin läpi erilaisia arvoja ja luin erilaisista arvoista (esimerkiksi universaaleiksi väitetyistä). Jostakin syystä arvojen pohtiminen ja erityisesti niistä päättäminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Niinpä tuloksista kertominen jäi viime tinkaan, mutta tässä sitä ollaan sunnuntai-iltana kirjoituspuuhissa.

Tein ajatuskarttaa minuun vetoavista arvoista ja hahmottelin, mitä ne minusta eivät tarkoita. Tuntui niin paljon helpommalta miettiä omia arvoja kirjaamalla niiden vastakohtia. Tätä metodia käytettiin meillä kerran aiemmassa työpaikassani uutta strategiaa työstettäessä.

Valitettavasti työpajani myötä arvoni eivät vielä täysin kirkastuneet.  Työpaja kuitenkin auttoi prosessissa eteenpäin. Nyt pystyn nimeämään minulle kaksi merkityksellistä arvoa.

Minulle on tärkeää, että arvoni on helppo muistaa ja ettei niitä ole liian monta. Miten muuten pystyisin peilaamaan sitä, miten arvoni toteutuvat arjessani? Pidän myös olennaisena, että avaan itselleni, mitä arvoni tarkoittavat. Niiden pitää olla mielessäni kristallinkirkkaina. Myös arvojani kuvaavien sanojen nyanssit merkitsevät. Arvojeni täytyy tuntua omiltani. En usko, että ne muuten vaikuttavat vahvasti siihen, miten elämääni elän.

Jos arvojaan ei pysty muistamaan, on vaikea kysyä itseltään, elääkö arvojensa mukaisesti. Lainatut ja päälleliimatut arvot eivät toimi.

Aiemmin olen maininnut arvokseni keskittymisen. Sen seuraan liittyi työpajan tuloksena hyvinvointi. Pidän siitä sanana enemmän kuin esimerkiksi terveydestä, joka voi toki monelle tarkoittaa samaa kuin hyvinvointi minulle.

Minun päässäni hyvinvointi kuitenkin linkittyy terveyttä vahvemmin sekä henkiseen että fyysiseen hyvinvointiin. Lisäksi olen alkanut epäillä, josko terveys on lopulta kovin hyvä arvo ensinkään. Asia kun on niin, että me kaikki vanhenemme ja fyysinen kunto ja terveys heikkenee sen myötä. Erilaiset sairaudet koskettavat meistä monia ikään katsomattakin. Sairastaessa ja/tai kunnon heiketessä olennaisinta on asenne ja se, kuinka omaan tilanteeseensa suhtautuu.

Jos ja kun kunto heikkenee, hyvinvointi toimii arvona paremmin kuin terveys. Se tähtää siihen, että pyrkii lisäämään sekä omaa että ympärillä olevien hyvinvointia, oli tilanne sitten mikä tahansa. Kun pyritään hyvinvointiin, tehdään sekä henkisen että fyysisen terveyden eteen se, mikä voidaan. Ei tavoitella ikuista nuoruutta ja terveyttä vaan yritetään hyväksyä, mitä elämä tullessaan tuo, tosin toki kannattaa vaikuttaa omaan terveydentilaansa siinä määrin kuin mahdollista on.

Lisäksi pidän siitä, että hyvinvoinnin tavoittelu liittyy mielessäni helposti ympäristöön. Jotta voimme hyvin, meidän on pidettävä elinympäristöstämmekin huolta ja löydettävä tapoja elää ekologisesti kestävämmin. Välinpitämättömyys ja ympäristön turmeleminen johtaa siihen, että ihminen juo mikromuovia noin pankkikortillisen verran viikossa. Yäk.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille, minä jatkan vielä arvojeni punnitsemista. Muutama melko hyvältä vaikuttava arvo on harkinnassa, mutta tarvitsen haudutteluaikaa. Ovatko muuten sinun arvosi jo kirkkaina mielessäsi?

8 kuukautta minimalismia, 17 ajatusta ja 1 päätös

Noin kahdeksan kuukauden jälkeen pysähdyin miettimään, miten minimalismi on vaikuttanut elämääni ja mitä ajattelen siitä nyt. Kirjasin mieleentulojärjestyksessä 17 ajatusta, jotka pulpahtivat pintaan. Lisäksi tein pitkin hampain yhden päätöksen. Päätös on erinomainen, mutta sen tekeminen oli hankalaa, koska vetkutteleva mieleni yritti keksiä kaikenlaisia tekosyitä saadakseen laiskotella.

Luonnollisesti ei ole olemassa yhtä totuutta, vaan joku toinen saattaa ajatella minimalismista eri tavalla kuin minä. Kommenttikentässä saa vapaasti ja mielellään ilmaista omia samansuuntaisia tai eriäviä näkemyksiään.

1. Minimalismissa karsitaan epäolennainen, jotta olennaiselle jäisi aikaa ja tilaa – ja jotta voisi ylipäätään erottaa, mikä elämässä on merkityksellistä. Tavaroiden karsiminen on pintatasoa. Sillä pääsee alkuun, mutta jos ei ala keskittyä myös muihin kuin materiaan liittyviin kysymyksiin, olo tuskin muuttuu autuaaksi.

2. Minimalismi on työkalu, ei päämäärä eikä itsetarkoitus. Ei ole olemassa ”valmista minimalistia”.

3. Minimalismi ei ole kilpailua siitä, kellä on vähiten tavaroita. Tavoitteena on tehdä omasta elämästä omannäköistä muiden mielipiteistä välittämättä. Tämä on yksi syy siihen, että blogissani on melko vähän kuvia. Pidän merkityksettömänä sitä, onko minulla vai sinulla vähemmän tavaraa.

Merkityksellistä on, täyttääkö oman elämänsä itselleen merkityksellisillä asioilla (muillakin kuin tavaroilla) vai tukkeutuuko se kaikesta muusta. Sitä en sano, etteivätkö kuvat voisi olla inspiroivia ja ettenkö joskus julkaisisi kuviakin, jos siltä tuntuu. Kannattaa joka tapauksessa varoa, ettei ala verrata itseään liikaa muihin.

4. Materian suhteen tärkeämpää on lopulta se, että uutta ei tule sisään, kuin se, että vanhaa lähtee. Vaikka tavaraa olisi vähän, koska luopuu jatkuvasti vanhasta, ei tällöin välttämättä pääse irti ostamisen kierteestä. Ostamisesta tulee hetkeksi hyvä olo, mutta kyllästymisen tunne koittaa aina ennemmin tai myöhemmin. On syytä opetella sietämään kyllästymisen tunnetta ja hankittava uutta stimulaatiota muusta kuin ostamisesta. Uuden mekon sijaan samalla rahalla voi mennä vaikka kiipeilypuistoon!

5. Tavaran karsiminen vapauttaa tilaa ja helpottaa siivoamista. Meillä myös hengitysilma on parantunut, kun jätimmekin ikkunaremontin jälkeen pölyyntyvät verhot ripustamatta muualle kuin makuuhuoneeseen (meillä on nykyään sälekaihtimet). Kodinhoito on helpompaa ja vie vähemmän aikaa, kun on vähemmän huollettavaa. Olemme silti edelleen jokseenkin laiskoja siivoajia. Sitä suuremmalla syyllä oli varmaan paikallaan jättää verhot laittamatta, hehheh. Villakoirat vilkuttelevat nurkissa muutenkin.

6. Luopumisen taito on opeteltava taito. Kuten kaikki oppiminen, se voi tuntua tuskaiselta ja oppiminen on aaltoliikettä. Välillä sujuu ja hommat etenevät, välillä tulee takapakkeja.

Helpointa on lähteä opettelemaan tavaroista luopumista. Samalla herää mahdollisuus kysyä merkityksellisiä kysymyksiä: Miksi tämä esine herättää minussa näin voimakkaita tunteita? Luovunko identiteetistäni, jos luovun tästä? Kuuluvatko tämän valokuvan ihmiset yhä elämääni ja haluaisinko heidän kuuluvan siihen aktiivisemmin vai en kenties ollenkaan? Mitä aion tehdä asialle? Milloin? Joskus vai jo tänään? Osaanko tehdä päätöksiä?

7. Minimalismi, intentionalismi, essentialismi jne. edustavat minulle samaa asiaa: tietoista pyrkimystä keskittyä siihen, mikä itselle on elämässä olennaista. Ismin nimi on toissijainen.

8. Kun on jonkin aikaa lukenut ja kuunnellut minimalisteja, huomaa heidän toistavan itseään ja toisiaan. Se ei toisaalta ole ihmeellistä, koska loppujen lopuksi kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta (ks. kohta 1). Minunkin listani on hyvä esimerkki tästä ilmiöstä: varmasti moni kohta ei yllätä ketään. Jos toisto alkaa ärsyttää, ehkäpä on aika keskittyä minimalismiin perehtymisen sijaan enemmän toimintaan. Mitä omalle elämällesi kuuluu? Mitä aiot seuraavaksi?

9. Muut saattaa saada mukaan esimerkin voimalla. Monet tuskailevat, kuinka puolison/perheen saisi mukaan tavaroiden karsimiseen. Vinkki: Muiden maanittelun ja painostamisen sijaan aloita itsestäsi.

Kokemukseni perusteella on helppoa alkaa kiinnittää huomiota toisten ”romuihin” etenkin silloin, kun omista turhakkeista luopuminen tuntuu vaikealta. Parempi siis kääntää huomio itseensä ja omaan tekemiseen kuin arvioida, mitä muun perheen tarvitsee tai ei tarvitse säilyttää. Anna muiden olla ja luovu itse (tiedän, vaikeaa). Ja siis niistä omista tavaroistasi, älä koske luvatta muiden tavaroihin.

Jos hyvin käy, perheenjäsenesikin innostuvat minimalismista huomattuaan, kuinka hyvää se on tehnyt sinulle.

10. Minimalismi ei ole kaikille. Minimalismi työkaluna tuntuu helpottavan minun elämääni, muttei se välttämättä sovi kaikille. En hetkeäkään epäile, etteivätkö toiset meistä viihtyisi parhaiten valtavan tavaramäärän keskellä ja pystyisi silti keskittymään heille olennaiseen. Hirvein ajatusvirhe on kuvitelma siitä, että se, mikä sopii minulle, sopii kaikille. En tahtoisi sortua arvostelemaan toisten elämää ja koteja.

Myönnän kuitenkin, että ökykuluttaminen ällöttää. On vastenmielistä, että tuhoamme ympäristöämme tätä tahtia – ehkä meidän olisi syytä vahvemmin moralisoida niin omaa käytöstämme kuin toistemme kulutuskäyttäytymistä (sen sijaan, että monet minimalistivaikuttajat laulavat jatkuvasti siitä, kuinka jokainen saa toimia tavallaan). Suuren tavaramäärän keskellä elävä ei tosin välttämättä ole ökykuluttaja ollenkaan, joten eipä juututa tähän tällä kertaa sen enempää.

11. Konmaritus on ehkä käypä metodi alkuun, mutta pelkän ilon kautta ei lopulta pitkälle pötkitä. Konmarituksessa ideana on pitää vain se, mikä tuottaa itselle iloa. Metodilla onnistuu helposti karsimaan suuren määrän turhaa tavaraa. Vaarana kuitenkin on, että konmarittaja tuo jatkuvasti kotiinsa uutta iloa säteilevää tavaraa, joka ei hetken kuluttua enää saakaan hymyä korviin.

Innostuin itsekin konmarittamisesta vuosia sitten, mutta jotenkin kummasti tavara ei vähentynyt kuin hetkeksi. Vaikka vaatekaapin oli konmarittanut vuosi sitten, se ei enää kokonaisuudessaan tuottanutkaan iloa ja taas oli aika konmarittaa.

Ihminen kyllästyy helposti. On siis parempi totutella sietämään kyllästymistä ja hakea uusia virikkeitä muusta kuin ostamisesta. Sitä voi opetella vaikka leipomaan uudenlaisen kakun. Reseptejä löytyy ilmaiseksi pilvin pimein ja kakut harvemmin jäävät nurkkiin pyörimään.

12. Uusien säilytysjärjestelmien kehittely on itsepetosta. Aiemmin kuvittelin, että tarvitsen parempia säilytysratkaisuja, jotta tavarani mahtuvat. Huijasin itseäni.

  • Ei enää tarvittu uusia kaappeja tai säilytyslokeroita kylpyhuoneeseen sen jälkeen, kun jätin jäljelle vain oikeasti käytössä olevat putelit, tukankuivaajia jäi jäljelle vain yksi ja pari kertaa käytetty suoristusrauta jatkoi matkaa.
  • Ei tarvita lisää varastotilaa, kun päätin luopua mm. migreeniä aiheuttavasta kirkasvalolampusta, neljä vuotta katselijaansa odottaneesta sisustustaulusta ja turhaksi jääneestä kattovalaisimesta. Mies luopui esimerkiksi toisesta kuusenjalasta.
  • Ei tarvita vauvan hoitopöytää tai lipastoa, kun annettiin eteenpäin muutama pyyhe, vessanmatto ja käytiin läpi omat vaatevarannot.
  • Ei oikeasti tarvittaisi lisätilaa kengille, jos pystyisin luopumaan niistä, joita en käytä.
  • Ei tarvitakaan isompaa kirjahyllyä, jonne kaikki minunkaan kirjani eivät mahtuneet vielä vähän aikaa sitten. Nyt hyllyyn kummasti mahtuvat miehenkin kirjat. Kirjastosta lainatutkin opukset mahtuvat hengailemaan hyllyssä mukavasti sen aikaa, kun meillä majailevat.
  • Tarvitseeko jatkaa?

13. En tahdo minimalismin avulla kehittää itsestäni entistä tehokkaampaa suorittajaa. Kuuntelin eilen yhtä Youtube-videota minimalismista, essentialismista ja intentionalismista. Jälleen kerran kuulosti siltä, että sen tekijän pohjimmainen tarkoitus on rakentaa itsestään se kaikkein paras mahdollinen versio.

Onko elämässä olennaisinta keskittyä siihen, että tuo mahtava minä itse on kaiken keskiössä ja kaikki tekeminen tähtää yhteen päämäärään, omaan poikkeukselliseen erityislaatuisuuteen? Olisiko niin paha juttu olla ihan vain tavallinen ihminen ja kokea elämänsä itseisarvoisesti merkitykselliseksi? Voisiko se riittää?

Pidän itsensä kehittämistä kannatettavana, mutta olen jo ehtinyt suorittamalla suorittaa elämääni riittävästi enkä ole tullut siitä hullua hurskaammaksi. Pelkän oman navan tuijottelu ei pidemmän päälle tuota kauheasti iloa.

14. En ole vieläkään kirkastanut arvojani. Blogini esittelyssä kerroin, että toivon merkityksellisestä elämää, jonka keskiössä ei ole kuluttaminen tai jatkuva tavaranhimo. Elämää, jossa ei vallitse paitsi jäämisen tunne. Toivon yksinkertaisuutta ja kykyä pysähtyä kysymään, elänkö omien arvojeni mukaan.

Kun tänään kysyn itseltäni, elänkö omien arvojeni mukaan, huomaan, etten vieläkään osaa nimetä arvojani yhtä lukuun ottamatta. Se yksi on keskittyminen. Valitettavasti senkin kanssa on yhä haasteita. En siis tiedä arvojani tai elä niiden mukaan.

15. Minulla on enemmän vapaa-aikaa, mutten käytä sitä yhtään aiempaa paremmin. Käytän osan ajastani toki siihen mihin haluankin, mutta huomaan, että en käytä vapautunutta lisäaikaa erityisen rakentavasti. Ikävä kyllä tuntuu siltä, että kulutan nykyään aikaani entistä enemmän älylaitekoukussa. No, ainakaan en valehtele siitä, mihin aikani kuluu.

16. En ole surrut tavaraa, josta olen luopunut. Luopumisen hetki on voinut olla todella inhottava, mutta tänään en koe luopumisen kipua, koska en muista menettäneeni prosessissa mitään. Muistan kyllä, että luovuttuani paksusta Kansojen historia -kirjasarjasta olin hetken järkyttynyt, koska kirjahyllyn päällä oli enää tyhjää tilaa. Piti totutella. Nyt en missään nimessä halua hyllyn päälle yhtään mitään.

17. Pidän yhä enemmän avaruudesta ja tyhjästä tilasta. Sisäinen hamsterini hiljenee hiljenemistään. Rakastan yhä vanhoja ja koristeellisia huonekaluja, mutta nautin yhä enemmän tyhjistä tasoista ja selkeydestä. Olen pariin kertaan ajatellut, että enemmästä en luovu, mutta muutaman kuukauden päästä mieleni on yllättäen taas muuttunut.

Muistan ennen joulua lukeneeni jonkun blogista ehdotuksen ottaa tiloista kuvat minimalisointiprosessin alussa. Ajattelin, että ei meiltä ainakaan olohuoneesta niin paljon mitään näkyvää karsita, että kuvaaminen kannattaisi. Olin väärässä. On lähtenyt sivupöytä, lehtiteline, koiran kakkospeti, pari riviä kirjaa, verhot, koriste-esineitä, räsymatto, puutuoli. Valoa on enemmän, se kiertää tilaa. Se on ihanaa.

Makuuhuoneessa ei ole vaatelipaston päällä kuin yksi kehystetty valokuva, muuten taso pysyy päivisin tyhjänä (öisin siihen nostetaan mm. päiväpeitto). Toisinaan tuijotan tasoa haltioituneena ja mieleni on ihmeellisen rauhallinen.

Yksi päätös

Materiaan keskittymisen sijaan on selvästi aika alkaa vahvemmin paneutua kohtiin 14 ja 15. Ensi viikolla pidän itselleni arvotyöpajan. Teki mieli kirjoittaa, että arvoja pitäisi jossain vaiheessa pohtia, mutta jossain vaiheessa ei johtane mihinkään, vetkuttelu vain masentaa. Parempi tehdä päätöksiä ja saada konkreettista aikaan.

Ensi viikon loppuun mennessä siis kerron teille arvotyöpajastani. Sen verran monissa strategiapohdinnoissa on töissäkin ehtinyt istua, että kai sitä nyt itselleen osaa yhden henkilökohtaisen työpajan kehittää ja vetää!

Riisun sivistynyttä kirjahyllyäni

Olen aina ollut kiinnostunut kyläillessäni muiden kirjahyllyistä. Mitä he lukevat? Mitä kirjat kertovat lukijoistaan? Kertovatko mitään? Ja mikä kamalinta – mitä ihmisestä kertoo, jos hänen kotonaan ei ole kirjahyllyä ollenkaan?

Viime päivinä olen kääntänyt katseeni omaan kirjahyllyyni. Kertovatko säilömäni kirjat siitä, mitä luen vai mitä mukamas luen? Kertovatko ne tarinaa siitä, kuka olen, vai siitä, kuka olen ollut tai kuinka sivistyneeltä haluaisin muiden silmissä näyttää? Tai omissa silmissäni?

On tiettyjä kirjoja, esimerkiksi pari runokirjaa, romaania ja lastenkirjaa, joista en luovu. Niillä on minulle merkitystä. Palaan niiden pariin aina uudelleen. Huomaan kuitenkin säästäväni paljon kirjoja, jotka eivät merkitse minulle yhtään mitään.

Pahimpia ovat lahjakirjat. Olen ajatellut, että kirjalahja on hieno lahja ja ostanut kirjoja toisillekin. Nyt kysyn itseltäni, mikä veisi enemmän henkistä tilaa kuin lahjaksi saatu kirja, jota ei oikeasti halua lukea. Olen itse elänyt lukemattomien (kirjaimellisesti) lahjakirjojen kanssa vuosikausia. Ne painavat mieltäni, mikawaltarit ja tovejanssonelämäkerrat. Tänään sain taas laitetuksi muutaman sivuun, heippa vaan! Kyllä helpotti. Jatkossa pyrin antamaan lahjaksi vain kirjoja, joiden tiedän olevan toivottuja.

Myös klassikot ajavat hulluuden partaalle. Esimerkiksi Saatana saapuu Moskovaan oli ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutten usko lukevani sitä enää uudestaan. Se vaan näyttää niin hienolta hyllyssä, etten pääse siitä irti.

Ja sitten kotiamme täyttävät sellaiset valioyksilöt kuin Rikos ja rangaistus, jota olen yrittänyt saada luetuksi loppuun yli 15 vuotta. Lainasin sen ysiluokalla koulun kirjastosta näköjään ikuisiksi ajoiksi (vähän nolo juttu, mutta lienen rangaistukseni kärsinyt ja kärsin sitä edelleen).

Oman alan kirjallisuus on lukunsa sekin. Olen koulutukseltani suomen kielen maisteri. Minulla oli vino pino tieteellisiä teoksia ja julkaisuja, jotka muka kiinnostivat. Tai ehkä kiinnostivat oikeastikin, mutta eivät riittävästi, jotta olisin niihin ikinä tarttunut. Olin äärimmäisen helpottunut päästyäni niistä eroon. Tai no osasta, vielähän noita hyllyssä asustelee, mutta enää kohtuullinen määrä. Niin Setälän kuin Petraeuksenkin kielioppi odottaa tutkijaansa. Pitkään saavat odottaa.

Vähä vähältä pyrin siivoamaan hyllystäni teokset, jotka omistan vain näön vuoksi. Olen saanut karsituksi pari metriä kirjaa, mutta vieläkään en ole saavuttanut tavoitettani. Haluaisin omistaa vain kirjoja, joilla on minulle merkitystä, näytti hylly muiden silmissä sitten miltä tahansa.

Auttaisiko minua ns. minimalistin 6/6-sääntö? Sen mukaan voi luopua esineistä, joita ei ole tarvinnut viimeisen kuuden kuukauden aikana eikä tule tarvitsemaan seuraavan kuuden kuukauden aikana. Kirjojen kohdalla pääsisin varmaan eteenpäin jo sillä, että miettisin, olenko lukenut kirjan viimeisen kuuden vuoden aikana tai aionko lukea sitä seuraavan kuuden vuoden aikana. Jos vastaus olisi kielteinen, jättäisin kirjalle hyvästit.

Vaikka omassa hyllyssäni olisi paljon kaikenlaista periaatteessa mielenkiintoista luettavaa, huomaan olevani innostuneempi kirjaston tarjonnasta. Voisi olla aika päästää irti kirjoista, jotka roikkuvat vuodesta toiseen lukulistani hännillä. Vaikealta se silti tuntuu.

Mitä teidän kirjahyllynne kertovat teistä? Mitä säästätte ja miksi?

Minulla on liikaa aikaa tuijotella omaa napaani

Stressaa, koska aikaa on liikaa. Ei enää ole kiire, niin paljon olen saanut arjestani karsituksi tavaroita, huuhaata ja kissanristiäisiä. Tavaraa toki riittää yhä, mutta sen määrä ei akuutisti häiritse. Ei ole paljoa pakkoja. Ehtii tuijotella omaa napaa. Annan itseni ajautua tekemään kaikenlaista hyödytöntä, jonka sijaan voisin tehdä ”sitä mitä minä haluan”. Mutta näköjään en tee.

Nyt kun olen lakannut valehtelemasta itselleni siitä, mihin aikani yleensä valuu, tiedän, että kyse on vain valinnoistani. Minulla olisi päivässä useampi tunti aikaa tehdä juuri sitä mitä haluan. Ainakin näin korona-aikaan, koska työmatkaan (sohvalle ja kone auki) ei kulu minuuttiakaan. Tukkaakaan ei tarvitse pestä.

Ei ole enää kiire, aikaa riittää. Miksen siis jo ole alkanut elää upeaa unelmaani?

Minulla olisi aikaa tehdä kaikkea sitä, mihin muka ennen oli liian kiire. Ihan mitä tahansa. Työpäivän jälkeen en kuitenkaan tartu mihinkään hienoon ja elähdyttävään. Miksi en? Mitä edes ovat asiat, joita kiireen takia en ehtinyt toteuttaa? Mikseivät ne kiinnosta?

Eilen töiden jälkeen lähdimme koiran kanssa ulos. Sen ilo ehti kasvaa niin mielettömiin mittoihin jo rapussa matkalla ulko-ovelle, ettei se ollut pysyä nahoissaan. Takapää viuhtoi, koko kroppa kohelsi. Päästimme koiran takapihalla irti, annoimme sen kirmata villisti pitkin sammaleista kalliota. Kevättä rinnassa se loikki kuin jänis, pysähtyi välillä popsimaan papanoita, ryntäsi taas eteenpäin kuin vain nuori uroskoira kevättä käpälissään.

Lenkin jälkeen kävin nuutuneena sängylle lepäämään (päätin tietoisesti, etten räpellä kännykkää tai tuijottele ruutuja) ja ajattelemaan, koska en tiennyt, mitä haluaisin tehdä. Mietin, mistä räjähtävä määrä energiaa kumpuaa. Mistä alkaa ilo?

Mistä alkaa ilo? Miten vapaa-aikani olisi iloista ja motivoituisin tekemään toivomiani asioita?

Levottoman kiemurteluni lomassa aloin muistella kuukausia sitten askartelemaani unelmakarttaa. Kaivoin sen esiin. Olen täyttänyt vaaleanvihreän A3-arkin aikakauslehdistä leikatuin kuvin ja tekstinpätkin. Kuvat ja tekstit kuvastavat sitä, mitä haluan elämääni lisää. Yhden oranssivoittoisen kuvan päällä lukee isoin kirjaimin ”tästä alkaa ilo”.

Niin, tästä alkaa ilo. Tästä hetkestäkö? Päättämälläkö? Tekemällä jotain tiettyä? Syömällä kasviksia ja juureksia, joita tekstinpätkän alle liimaamassani kuvassa on aseteltu uunipellille? Olisiko minun korkea aika alkaa kuluttaa aikaani enemmän pilkkomiseen?

Mieleni tekisi väittää, että tekemättömyyden ja huonon ajankäytöt syyt johtuvat korona-ajasta. Tahtoisin sanoa koronan imevän iloni ja murjottaa. Unelmakartassani on kuvia, jotka saavat minut huutamaan yhteisöllisyyden perään. Haluaisin niin päästä tapaamaan ihmisiä, järjestää karttaani merkittyä kiireettömiä pyhäbrunsseja, heilutella ystävien kanssa villasukkiin upotettuja varpaita vieri vieressä, halata isoäitiä, hengittää pelottomasti ruokakaupan ilmaa.

Yritän keksiä tekosyitä sille, miksi yhä käytän aikani huonosti. Kävisikö korona uudeksi syntipukiksi?

Ja ehkä onkin niin, että korona vetää mielen osin matalaksi. Pelkään kuitenkin pahoin, että yritän vääntää koronasta uuden tekosyyn sille, miksen muka voi elää sellaista elämää kuin haluan.

Unelmakartassani on paljon sellaista, mitä voi toteuttaa koronasta huolimatta. Olen onnekas, koska minulla on kotona kumppani enkä joudu viettämään päiviäni täysin ilman lähikontakteja. Pörröinen, vain hienoisesti haiseva koiruus makoilee jaloissani tiukaksi keräksi kääriytyneenä ja tuhahtelee unisesti. Voin toteuttaa karttani kohtaa ”nyt haluan antaa aikaa läheisilleni”. Parhaillaan toteutan kohtia ”kynä ja paperia” ja ”asioita on helpompi puntaroida ja laittaa perspektiiviin, kun näkee mustaa valkoisella”.

Ehkä ilo alkaa siitä, että muistaa muut ympärillään, olivat he sitten fyysisesti lähellä tai eivät. Siitä, että harjoittaa mieltään ja vaikka väkipakolla kertaa aiheita kiitollisuuteen. Ehkä ilo alkaa siitä, että ylimääräistä aikaansa ei käytä pelkästään itseään ajatellen, itsensä hyväksi.

Jos vastaan itselleni, etten tiedä mitä tehdä ajallani ja ettei mikään huvita, olenkohan kysynyt väärän kysymyksen?

Taidan kerta kaikkiaan ajatella liikaa itseäni. Ei loppujen lopuksi tee hyvää toljotella turhan kiinteästi omaa napaansa. Olisiko minulla enemmän energiaa ja motivaatiota omiin, puhtaasti itseänikin koskeviin projekteihini, jos en niin usein sortuisi itsekeskeisyyteen? Auttaisiko, jos kävisin jokaisena latteanakin päivänä läpi, mistä voin olla kiitollinen? Voisinko voittaa valjut hetket, jos en enää kysyisikään itseltäni ”mitä minä nyt haluaisin tehdä, kun on aikaa” vaan ”voisinko juuri nyt ilahduttaa jotakuta tekemisilläni, koska minulla on siihen aikaa”?

Jos joku pysäyttäisi sinut ja kysyisi, mistä ilo alkaa, mitä vastaisit? Jos kysyt itseltäsi, mistä olet kiitollinen, mitä sanot? Entä milloin viimeksi teit jotakin jonkun toisen hyväksi?

Osaatko yhä keskittyä vai varastaako Netflix unesi?

Kuuntelin juuri loppuun Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan, kahden aivotutkijan, kirjan Keskittymiskyvyn elvytysopas, joka oli etenkin alkupuoliskoltaan antoisa ja ajatuksia herättävä – ja osin omia vanhoja ajatuksiani vahvistava. Olen jo pitkään ollut huolissani siitä, mitä levottoman kiireinen elämäntapamme ja etenkin älylaitteet ja digiviihde tekevät meille ja aivoillemme.

Sähläämme tärkeinä kiireessä menemään ja kutsumme sitä multitaskaamiseksi. Se on taito, jota työnhakijoiltakin usein ilmoituksissa toivotaan.

Kirjassa puhutaan ADT:stä (attention deficit trait) eli itseaiheutetusta keskittymishäiriöstä, joka koskettaa yhä useampaa meistä, jotka elämme avokonttoreiden ja silpputöiden maailmassa. Käytännössä häiriöstä kärsivä on niin tottunut keskeytetyksi tulemiseen, ettei osaa enää keskittyä silloinkaan, kun se kerrankin olisi mahdollista. Jos kukaan tai mikään ei keskeytä, ihminen keskeyttää itse itsensä esimerkiksi näppäämällä kännykkää. Sitä voi ehkä yrittää perustella itselleen, että minä tässä vähän multitaskaan ja hoidan paria asiaa samaan aikaan. Taidettiinpa vaan kirjassa todeta aivotutkimuksissa havaitun, että todellisuudessa muodikas multitaskaus johtaa tehokkuuden sijaan suurempaan määrään virheitä.

Osaammeko me enää rauhoittua ja keskittyä siihen, mitä olemme tekemässä? Ja mitä tekemistä sillä on minimalismin kanssa?

Minulle minimalismi tarkoittaa pyrkimystä elää niin, että turhan karsiminen auttaa näkemään olennaisen. Siten voi alkaa elää itselleen merkityksellistä elämää. Minusta tuntuu yhä enemmän siltä, että elämäni ei voi tuntua merkitykselliseltä, jos en pysty keskittymään siihen, mitä teen, missä olen ja kenen kanssa. Minulle minimalistiseen elämäntapaan pyrkiminen tarkoittaa tahtoa elää arvojeni mukaista hyvää elämää. Mitä tarkemmin asiaa mietin, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että keskittyminen on yksi tärkeimmistä arvoistani.

Voiko elämä tuntua merkitykselliseltä, jos mielemme seilaa jatkuvasti sen sijaan, että olisimme läsnä ja keskittyisimme tekemisiimme?

Ylipäätään olen viime kuukaudet haudutellut arvojani – sitä mitä ne ovat tai eivät ole ja millaisten arvojen mukaan käytännössä elän. Keskittyminen on ehkä arvoni, mutta ohjaako se tällä hetkellä toimintaani?

Myönnetään, että haasteita on, suuriakin. Yritän tällä hetkellä parantaa keskittymiskykyäni erilaisin keinoin. Meillä on esimerkiksi kumppanini kanssa yhteinen sääntö kännykättömästä makuuhuoneesta. Aamu on paljon helpompi aloittaa rauhassa, kun ei ensimmäisenä herättyään plärää puolta tuntia koronauutisia. Ajaudun myös aivan liian helposti someen, johon aikaa tuhraantuu suunnittelemattoman kamalasti puolihuomaamatta. Ja sitten on taas helppo voivotella, kun mitään ei muka ehdi.

Olen ajoittain toivonut, että voisin poistua sosiaalisen median kanavista. Koska työni on viimeiset neljä vuotta liittynyt vahvasti someen, se ei ole ollut mahdollista. Nyt olen kuitenkin keksinyt, että voin kotona piilottaa puhelimen olohuoneen peilipöydän laatikkoon. Kun sitä ei näe, on helpompi keskittyä muuhun. Kun otan puhelimen esiin, yritän etukäteen päättää, mitä sillä aion tehdä ja montako minuuttia siinä saa vierähtää. Öisin en pidä ääniä päällä ja muutenkin olen vähentänyt merkkiäänet minimiin. Yritän keksiä keinoja vähentää häiriötekijöitä ja arvioida kriittisesti, kuinka riippuvaiseksi erilaisista laitteista, somesta ja digiviihteestä olen tullut.

Ennen ei ehkä ollut paremmin, mutta olemme hukassa, jos Netflix päättää puolestamme, että nukkumisen sijaan katsomme vielä jakson lempisarjaamme. Tai koko sarjan loppuun.

Ihmettelen suuresti, ettei yhteiskunnassamme suhtauduta vakavammin aivoterveyteemme älylaiteaikakaudella. Maailman fiksuimmat ihmiset tekevät päivästä toiseen kellon ympäri kaikkensa saadakseen meistä yhä riippuvaisempia erilaisiin laitteisiin ja viihteeseen, ja mikä on meidän reaktiomme? Toive lisätä alakoululaisten laitteiden käyttöä entisestään samaan aikaan kuin esimerkiksi teknologiayrittäjä Jyri Engströmin lapsilla ei ole älypuhelimia ollenkaan? Entäs me aikuiset madot koukussa? Pläräämme yökaudet Instagramia ja toljotamme samaan aikaan silmät sirrissä Netflixiä, joka on nimennyt pahimmaksi kilpailijakseen unen?

En ole ollenkaan niitä ihmisiä, joiden mielestä kaikki viihteellinen on pahasta ja joiden mielestä ennen ilman näitä laitteita oli paremmin. Mutta välillä tuntuu, että tapamme elää kaiken tämän pyörityksen keskellä on meille – ainakin minulle – osin hyvin vahingollinen. Kysymys kuuluukin: Kuinka voi muokata elämänsä sellaiseksi, että ”kaukosäädintä” painaa loistavaa televisiosarjaa katsoessaan itse sen sijaan, että antaa Netflixin alkaa automaattisesti näyttää seuraavaa jaksoa edellisen loppuessa? Kuinka pidämme huolen siitä, että pidämme vallan päättää omasta ajankäytöstämme ja keskittymisemme suuntaamisesta itsellämme? Ainakin keskittymiskyvyn parantamiseen Huotilaisella ja Moisalalla on pari vinkkiä, joista osan Ylekin nosti esiin artikkelissaan.

Mitä sinun keskittymiskyvyllesi kuuluu? Oletko älylaitekoukussa? Viekö viihde ja sinä vikiset?