Minimalistin vuosi 2022: muutosta, äitiydestä, siivoamisesta, rahasta ja kaikesta

Huhhuh. Tukka nousee pystyyn, kun ajattelen vuotta 2022. Yritän nyt jotenkin parhaani mukaan summata, mitä kaikkea tapahtui sen aikana ja miten minimalismiin pyrkimiseni on sen aikana näkynyt tai ollut näkymättä. Kuvaavampaa olisi ehkä konkreettisesti oksentaa A4-arkille, ottaa tuotoksesta valokuva ja väittää nykytaiteeksi, mutta ehkä ensi kerralla.

Muutto ja uusi koti

Alkuvuodesta etsimme kuumeisesti uutta asuntoa, kolmiota kaksion tilalle. Vielä 1-vuotias taaperomme, jota kutsuttakoon vaikka nimellä Vilske, oli isänsä hellässä kotihoidossa, mutta aloittamassa päiväkodin keväällä. Halusimme muuttaa mahdollisimman pian, jotta Vilske ei joutuisi muuton myötä vaihtamaan päiväkotia.

Ostimme uuden kotimme helmikuussa reilu viikko ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Mikä ajoitus… Minusta tuli ensimmäistä kertaa omistusasuja. Ja stressaantunut maailmanlopun doomscrollaaja. Sota Euroopassa järkytti perustavanlaatuisesti turvallisuudentunnettani. Tarrasin kännykkään kuin pelastusrenkaaseen ja irrottaminen on yhä vaikeaa. Tästä kirjoitinkin jokin aika sitten.

Pääsimme muuttamaan viimein huhtikuussa (maalautimme asunnon ennen muuttoa kattoa myöten), jonka aikana Vilske aloitti päiväkodissa alle viiden minuutin kävelymatkan päässä. Mikä satumainen onni!

Jos asunnon ostamisen ajoitus ei ollutkaan optimaalinen, niin päiväkotipaikan saaminen vierestä on tuntunut suorastaan jaloimmalta lahjalta, jonka maailmalta voi saada. Jos olisimme ostaneet asunnon myöhemmin, emme myöskään olisi saaneet juuri tätä asuntoa.

Kotimme on hyvä kompromissi. Makuuhuoneeseen mahtui alkuvuodesta juuri ja juuri myös pinnasänky. Yksi seinä on kaapistoa. Keittiö on lähes erillinen. Siihen ei saa ovea ja siitä näkyy olohuoneeseen ”reilun ovenleveyden verran”, mutta se ei kuitenkaan ole kammoamani avokeittiö.

Olohuoneeseen mahtuu isohko tummanvihreä samettisohva (josta kerroinkin aiemmin) ja työpiste. Työhuone olisi ollut ihan unelma, mutta Helsingissä sekä tarpeisiimme että hintatoiveisiimme soveltuvaa neliötä ei osunut kohdalle. 79 neliöstä tosin voisi tehdä neliönkin, jos ikkunat olisi sijoiteltu eri tavoin. Nyt ei oikein onnistu.

Lisäksi kotoamme löytyy kapeahko mutta toimivaksi osoittautunut eteinen, tilava wc-kodinhoitohuone sekä kylpyhuone saunoineen. Alun perin pidin suurehkoa vessaa neliöiden tuhlaamisena, mutta olen muuttanut mieleni täysin. On ihanaa, että pyykkiteline avattuine siipineen sopii sinne juuri ja juuri. Edellisessä kodissamme inhosin sitä, että jouduin katselemaan märkiä pyykkejä olohuoneessa. Hieman turhana pitämäni pikkuinen saunakin on osoittautunut kivaksi pikkulapsiperheessä, vaikka saattaisin edelleen mieluummin valita sen tilalle työhuoneen. Ehkä.


Kerrostalossa asumisen helppous on huojentavaa, kun perhearkea vauhdittaa 2-vuotias ja koira.

Ja sitten on parveke. Olisin halunnut oman pihan, mutta valtava lasitettu parveke ajaa suunnilleen saman asian. Kasvattelin siellä kesän basilikaa erittäin hyvällä menestyksellä ja esimerkiksi persiljaa huonolla menestyksellä. Koiraa ei voi sinne pihan tavoin päästää pissalle, mutta toisaalta oven voi jättää huoletta auki eikä Vilske pääse pakoon. Eikä tarvitse itse tehdä lumitöitä, joten kerrostalo oli lopulta meille tähän elämäntilanteeseen sopiva valinta.

Tiedän, että monet minimalismiin pyrkivät muuttavat isommasta asunnosta pienempään tai ylipäätään pyrkivät asumaan pienissä neliöissä. Täytyy sanoa, että meillä isommat neliöt ovat todella lisänneet elämänlaatua. Nyt 2-vuotiaan Vilskeen leikeille on selkeästi rajattu tila ja kotimme on muutenkin osoittautunut funktionaaliseksi.

Yllättävänä bonuksena täällä ei muuten edes kesähelteillä iskenyt ahdistus. Ikkunat ovat suopeaan suuntaan ja toimivasta ilmanvaihdosta(ko) johtuen täällä ei tuntunut tukalalta silloinkaan, kun sisälämpötila nousi kesällä 26 asteeseen. Emme hakeneet varastosta lattiatuuletintakaan. Viimeisten helteiden aikana harkitsin, mutta helteet menivät ohi sen verran nopeasti, että varastoon jäi.

Muuttoon liittyvästä tavarashow’sta yritän kirjoittaa myöhemmin oman tekstinsä. Spoilaan jo etukäteen sen verran, että suurta pakko-ostaa-hirveästi-uutta-tavaraa-sisustusrumbaa siihen ei liittynyt. Isompaan muuttamisesta huolimatta mukana oli siis minimalismin henkeä.

Perhe ja ystävät

Vilskeestä kasvoi vuodessa yhä menevämpi 2-vuotias. Apua! Hän laulaa ilahduttavan paljon ja tykkää kaikista stereotyyppisimmistä poikaleluista (lisäksi paljon esimerkiksi kirjoistakin, mikä ilahduttaa minua). Juttelimme pari iltaa sitten, kuten yleensäkin, ja kysyin häneltä, vieläkö hän haluaisi jutella jostakin. ”Telaketjut koneissa. Onko niissä telaketjut?” hän kysyi minulta.

Usein tuntuu, että kasvatamme tulevaa koneinsinööriä, sellaiset ovat jutut. Ja saavat tietysti ollakin! Vilske saa olla kiinnostunut juuri niistä asioista, mistä on, vaikka se joskus äitiä hämmästyttääkin. En olisi ikinä etukäteen uskonut, että kiinnostus ”poikastereotyyppisiin” asioihin voi vaikuttaa niin voimakkaan sisäsyntyiseltä. Kun luimme Myyrä-kirjaa, jossa eläimet surivat koneiden raiskaamaa metsää, Vilske selasi uudelleen ja uudelleen kirjaa taaksepäin ja totesi innoissaan: ”Täällä on erilaisia koneita.”

Pienen lapsen kehitystä on hienoa saada seurata ja erityisesti puheen kehittymisen seuraaminen tuntuu suurelta etuoikeudelta. Vilske on vastikään alkanut käyttää puheessaan säännönmukaisesti esimerkiksi omistusliitteitä (minun kylpytakkini, minun huoneeni). Konsonantit menevät hauskasti monissa sanoissa sekaisin (raastali=laastari). Pitäisi kerätä näitä juttuja muistiin, se vaan meinaa hektisessä arjessa jäädä.

Vilskeen kehitystä on ollut ihana seurata, mutta parisuhde jää lapsenhoidon jalkoihin.

Arki nimittäin tuntuu todella intensiiviseltä. Perheen ja työn yhdistäminen vaatii paljon (ei käy kateeksi yksinhuoltajia eikä niitä, joilla on päiväkoti kaukana eikä lainkaan tukiverkkoja) eikä lepohetkiä uhmaikäisen ja kodinhoidolta pahemmin ole.

Parisuhteelle ei käytännössä jää aikaa, mille pitäisi tehdä jotain. Nyt jos aikaa jää, me molemmat vanhemmat haluamme yleensä ensisijaisesti poteroitua latautumaan yksin.

Jos parisuhteelle ei ole aikaa, niin ei ole kyllä oikein itsellekään. Vilske ei koskaan ole ollut niitä unisimpia lapsia. Hän ei useimmiten nuku kotona enää päiväunia. Päiväkodissa nukuttujen ylipitkien päiväunien jälkeen hän nukahtaa illalla aivan aikaisintaan klo 21.

Ennen kellojensiirtoa hän nukahti vasta klo 22. Saimme kellonsiirron myötä vaivoin korjattua rytmiä niin, että unet alkavat klo 21. Tästä on kuitenkin alettu nyt lipsua, kun päiväunet päiväkodissa tuntuvat venyvän pariin tuntiin, jolloin Vilske saattaa nukkua yöunia vain 9 tuntia. Oi voi. Hän on muutenkin selvästi luontojaan iltavirkku.

Arvannette jo, että ystävillekään ei aikaa ole liiemmälti ollut. Olemme kuitenkin tutustuneet Vilskeen muutamiin päiväkotikavereihin vanhempineen, mikä on tuonut vähän helpotusta arkeen. Onnenpotku tämäkin. Silti kaipaisin kiireettömiä hetkiä läheisten ystävien kanssa. Kunnollisia, syvällisiä keskusteluja. Yhdessä ajattelemista. Niitä ei monia viime vuoteen mahtunut.

Onneksi olemme saaneet paljonkin apua isovanhemmilta. Olemme kuitenkin miettineet, että meidän on varmaan pakko keksiä jostakin lisäksi maksullista lastenhoitoapua vuodeksi 2023. Tuntuu vaan hankalalta luottaa vieraisiin ihmisiin. 2-vuotias on niin pieni, että ulkopuolinen apu epäilyttää. Mitä ihmettä tässä keksisi?

Äitiys

Suhteeni äitiyteen on vuonna 2022 ollut koetuksella. Rakastan lastani yli kaiken, mutta tunteeni äitiydestä ovat hyvin ristiriitaiset ja väsyneet.

Olen alkanut luopua ajatuksesta, että meillä voisi joskus olla vielä toinen vauva, ja aion laittaa pinnasängyn varastosta myyntiin. Se tuntuu kipeältä muun muassa siksi, että korona-ajan vauvan kanssa ei päässyt ”lattemammailemaan” tai esittelemään vauvaa ylpeästi ympäriinsä.

Jos kohdalle osuu kirjoituksia vauva-arjesta, joka on ollut täysin erilaista kuin meidän lohduttoman yksinäinen vauvavuotemme, olen alkanut tuntea yllättävän syvää surua. Vauva-aika oli muutenkin niin haastavaa, että suhteeni vauvoihin hämmentää minua. En tiedä, haluaisinko esimerkiksi ottaa kenenkään vauvaa syliin tai edes koskea. Jollain tasolla oma syli tuntuu yhä niin täydeltä ja vauva-aikaan liittyvät asiat niin raskailta, kannan niitä yhä. Vilske mahtuu syliin, mutta ei ehkä kukaan muu.

Tästä aiheesta on niin paljon sanottavaa, että kirjoitan tästä myöhemmin kokonaan oman avautumisen.

Terveys

Saakelin saakeli mikä vuosi flunssineen ja koronoineen ja enterorokkoineen. Keväällä riitti sairastelua. Toivoimme, että syksyllä vastustuskyky olisi jo muodostunut paremmaksi, mutta ehei. Vilskeen pisin aika päiväkodissa putkeen on ollut kolme viikkoa heti tämän syksyn alussa. Sen jälkeen hän on ollut aina pari viikkoa terveenä ja viikon sairaana.

Sanotaan, että vuosi päiväkodin aloituksesta helpottaa. Se tulee tulevana keväänä täyteen. Toivottavasti silloin helpottaa, nimittäin tässä on saanut tehdä aikamoisia henkisiä kuperkeikkoja, jotta työnsä on saanut hoidettua tämän hullunmyllyn keskellä.

Omaakin terveyttä ovat erilaiset lapsen tuomat pöpöt koetelleet. Korona tosin ilmeisesti tuli perheeseen miehen töistä. Tauteja on siis riittänyt. Enterorokosta en ollut kuullutkaan ennen viime vuotta, jolloin sen sairasti sekä Vilske että minä. Viheliäinen rokko, kivulias, kutiseva ja irrotti lapselta kynnetkin. Itse sai onneksi vain muutaman näppylän.

Työ

Työvuosi oli raskas mutta palkitsevakin. Saimme paljon aikaan, mutta uudistusten määrä ja mm. mainittu lapsen sairastelu ja uuteen arkeen totuttelu kuormittivat.

Olen nyt ollut nykyisessä työssäni reilun vuoden ja se tuntuu hitusen omemmalta. Olen päässyt kehittymään ja kehittämään. Konkreettisia tuloksia on syntynyt ja minulla on paljon ajatuksia siitä, mitä voisi kehittää edelleen. Edessä on kaikenlaista kiinnostavaa.

On helpottavaa olla ensimmäistä kertaa elämässään työsuhteessa, joka on voimassa toistaiseksi. Ei ole pakko käyttää energiaa siihen, että miettii, mihin suuntaisi seuraavaksi, tai siihen, että rustaisi hakemuksia ja juoksisi haastatteluissa. Ei tarvitse yrittää olla yli-ihminen sen takia, että toivoisi sen johtavan oman paikan vakinaistamiseen. No, on ollut niin paljon kyllä tekemistä, että yli-ihminen pitäisi välillä olla nytkin. (Sitä kai nykypäivän työelämä usein on.)

Toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa oleminen mahdollistaa kuitenkin sen, että voin ehkä olla enemmän oma itseni. Tuntuu hyvältä, että minut on valittu tehtävääni sillä ajatuksella, että minun toivotaan pysyvän siinä. Palkkatasossa kulttuurialalla olisi yleisesti ottaenkin toivomisen varaa, mutta toistaiseksi työssä on riittävästi hyviä puolia, joiden takia tahdon jatkaa siinä.

Harrastukset

Olen käynyt vuoden Nuoren Voiman liiton Daidalos-kirjoittajaryhmässä ja jatkan siinä nyt keväälläkin. Aikaa kirjoittamiselle olen saanut revittyä aina vähän jostakin, vaikka heikkoa se on ollut. Lähinnä olen kirjoittanut runoja äitiydestä ja sen aiheuttamista ristiriitaisista tunteista (mitäs muuta tässä elämäntilanteessa ehtisikään ajatella). Kuka tietää, vaikka julkaisisin niistä jonkin joskus tässä blogissakin.

Valokuvausta en ole pahemmin harrastanut, ajatellut kyllä. Alkaneena vuonna kenties?

Aloitin jumpan, jossa kävin, kun olin terveenä. Useampaan kertaan kuitenkin. Hyvä minä! Ensi viikolla kausi jatkuu. Minun on ollut todella hankala löytää sellaista liikuntaharrastusta, joka sopisi kropalleni (mm. leikatun polveni takia). Nyt sellainen tuntuu löytyneen!

Raha

En muista, milloin olisi stressannut rahasta niin paljon kuin kuluneena vuonna. Koronnousu tuo oman lisäpaineensa, mutta eniten olen stressannut sitä, että edellinen kotimme on yhä myymättä vaikka se sijaitsee Helsingissä mielestäni erinomaisella paikalla.

Kyllä meidän kai pitäisi tästä selvitä, mutta on muutaman kerran tullut toivottua, että ”siitä kämpästä” (eli rakkaasta entisestä kodistamme) oltaisiin jo päästy eroon. Kun siitä päästään järjestän taatusti juhlat.

Rahastakin voisin kirjoittaa lisää myöhemmin. Nappasin juuri verkkopankista csv-tiedoston koko viime vuoden tilitapahtumistani (kuten olen tehnyt jo monta vuotta), joita toivon ehtiväni tutkia jossain vaiheessa lähemmin.

Viime vuonna en käyttänyt sovellusta, jossa olisin jokaisen oston yhteydessä kirjannut mitä ostin, millä hinnalla ja mihin kategoriaan se kuului, mutta ehkä tänä vuonna voisin harkita sitä taas tauon jälkeen. Sovellus, jota aiemmin käytin, taisi olla nimeltään Monefy.

Minimalismi vuonna 2022

Siivoaminen on helpompaa

Minimalismiin pyrkiminen näkyy arjessamme tällä hetkellä eniten siinä, että siivoamisesta on tullut kohtalaisen vaivatonta. Robotti-imuri pääsee nykyään oikeastaan kaikkialle, kun se mahtuu sekä parisängyn, sohvan että Vilskeen juoniorisängynkin alle. Se pääsee myös ajamaan kaikkien mattojen päältä. Vessaan ja kylppäriin se ei pääse nostamatta ja jotkin nurkat ja reunustat ovat sille hankalia, mutta hankalia paikkoja on niin vähän, että käytännössä imurointi on meillä automatisoitu. Jipii!

Vaatteet hajoilevat

Minimalismi näkyy myös vaatekaapissani siten, että minulla taitaa olla nykyään meidän perheestämme vähiten vaatteita. En tiedä voiko tätä sivuvaikutusta kuvata yllättäväksi, mutta olen ollut hitusen yllättynyt siitä, kuinka paljon nopeammin vaatteet kuluvat ja alkavat hajota, kun niitä on vähemmän. Ovat monet vaatteistani toki iäkkäitäkin, sekin näkyy.

Vuonna 2022 jouduin tekemään erinäisiä vaateostoksia, kun mm. syys-/talvikenkäni hajosivat korjauskelvottomiksi ja talvitakkini vetoketju alkoi olla hälyttävän heikossa hapessa. En lähtenyt vaihdattamaan vetoketjua, koska takki oli muutenkin paikoin rikki. Kiitos takki, palvelit vuosia hyvin.

Pitkä ”turvavillattakkini” on saanut kynärpään kohdalle ison aukon, jonka parsimista harkitsen. Olin ensin heittämässä takin pois, mutten sitten raaskinut. Olen käyttänyt sitä kotona reiästä huolimatta.

Emme syö enää lähes lainkaan lihaa

Viime vuoden aikana puoliso taisi lopulta ihan oikeastikin muuttua kala-kasvissyöjäksi. Olin aina kuvitellut, että minusta tulisi kasvissyöjä ensin. No nyt olemme käytännössä kotikasvissyöjiä, jos niin voi sanoa, kun kuitenkin syömme kalaa ja käytämme maitotuotteita.

En itse kannata ehdottomuutta elämässä kovin monien asioiden suhteen, ja saatan yhä syödä lihaa silloin tällöin. Vilskekin saa syödä muualla mitä syö.

Ilmaston kannalta ja eettisesti parasta olisi varmaan ryhtyä vegaaniperheeksi, mutta siihen meistä ei taida olla. Voimme silti tehdä jotakin. Se on paljon parempi kuin ei mitään.

Minimalisoimme sähkönkulutuksemme

Kerroin aiemmin, kuinka jouduimme siirtymään pörssisähköön. Vaikka etenkin joulukuun laskua odotin kauhulla, sekin jäi 51 euroon. Se on siis vähemmän kuin mitä kaatunut sähköyhtiömme olisi meiltä veloittanut per kuukausi (noin 60 e). Kaipa tämä pörssisähkö on siis parempi ratkaisu kuin sopimus vanhan sähköyhtiömme kanssa olisi ollut.

Tuntuu yhä absurdilta, että en ennen viime vuotta ollut koskaan joutunut pysähtymään oman sähkönkulutukseni äärelle. Eikä varmaan ollut moni muukaan suomalainen.

Sähkökulujen minimalisoinnissa on muuten tärkeää, että minimalistillakin on riittävästi vaatteita ja astioita, jotta kodinkoneita voidaan pyörittää täysinä. Kolmen perheen taloudessa tämä onnistuu aika helposti.

Ajanhallinnassa tekemistä riittää

Voihan ajanhallinta. Tänä vuonna toivon, että pääsen turhasta doomscrollaamisesta ja uutisten tuijottamisesta ja kännykän pläräämisestä. Tai jos vaan päätän, että pääsen?

Blogin tulevaisuus mietityttää

Maksoin taas tälle vuodelle blogin kulut, useamman kympin. Kysyin itseltäni, onko siinä järkeä, kun kirjoittaminen on sen verran epäaktiivista. Mitä saan tästä? Saanko riittävästi suhteessa maksamiini kuluihin? Mitä muut saavat tästä? Saako ylipäätään joku muu tästä jotakin?

Vuosi 2023 tulee olemaan niin sanottu blogin kohtalon vuosi. Alun perin perustin tämän oman ajatteluni tueksi, jotta minun ylipäätään tulisi kaiken pyörityksen keskellä pysähdyttyä pieniksi hetkiksi. Noina hetkinä saisin mahdollisuuden kysyä itseltäni, mitä minulle kuuluu, missä mennään ja mihin suuntaan. Saisin ehkä tilaisuuden korjata kurssiakin silloin tällöin.

Katsotaan nyt, mihin tämä blogi tänä vuonna kehittyy. Haluaisin päästä tilanteeseen, jossa kirjoittaisin julkaisun per viikko. Käytännön ongelma on, että minun pitäisi kirjoittaa lähinnä silloin kun muut nukkuvat. Tänä aamuna aloittelin noin klo 6.

Ja jos kiristän julkaisutahtia, mistä se on pois? Jos se olisi ajallisesti pois doomscrollauksesta, se olisi ehdottomasti sen arvoista.

Vuosi 2023

Viime vuosi oli aikamoinen. Alkaneen vuoden suhteen olen varovaisen toiveikas, vaikka maailman tilanne monin tavoin huolettaa. En ole tehnyt lupauksia uudelle vuodelle. Ohjenuoraksi yritän painaa mieleeni yleisesti tunnetun tyyneysrukouksen, joka sopii minusta jokaiselle uskontokunnasta (tai uskonnottomuudesta) riippumatta:

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

5 kommenttia artikkeliin ”Minimalistin vuosi 2022: muutosta, äitiydestä, siivoamisesta, rahasta ja kaikesta

  1. Jatka vain blogin pitämistä, jos suinkin jaksat ja ehdit! Minä ainakin saan tästä sitä jotakin. On mukavaa lukea suunnilleen samanlaisen elämäntilanteen omaavista ihmisistä, jotka vielä pohtivat osittain samoja asioita kuin itsekin. Tiedän kyllä lapsiperhearjen yhdistettynä työntekoon (+ sairastelut) vaativuuden, mutta edes satunnaiset kirjoitukset piristäisivät kyllä.
    Kannattaa muuten neuvolassa mainita noista vauva-ajan ristiriitaisista tuntemuksista, sieltä varmasti osataan neuvoa esim. erilaisiin vertaistukiryhmiin tai muuta apua, vaikka juuri siihen lastenhoitoon.

    Tykkää

    1. Kiitos kannustuksesta! Tämä sairastelu on kyllä yhdenlaista, tämänkin vuoden rumba on jo ehditty aloittaa, kun minulle nousi alkuviikosta korkeahko kuume. No, ehkäpä nämä taudit vielä vähenevät. Paljon temppiä arjen kiireisiin ja sumplimisiin sinnekin suuntaan, näitähän meillä kaikilla riittää!

      Tykkää

  2. Hyvää uutta vuotta ja kiitos uusimmasta kirjoituksesta! Halusin kertoa, että minäkin saan tästä jotakin (vertaistukea, hyviä ideoita jne.), joten minäkin kannustan jatkamaan kirjoittelua. Minulla on 8 kk ikäinen vauva ja takana useampi vuosi pyrkimystä kohti minimalismia. Vauva-arjen myötä olen kokenut lähinnä epäonnistumista minimalismipyrkimyksissäni ja kyseenalaistan välillä koko minimalismin, sillä se saa minut tällä hetkellä kiinnittämään huomioni epäolennaisuuksiin (kuten paljonko puolisollani on tavaraa kellarissa), vaikka haluaisin keskittyä ihan muihin asioihin. Välillä tunnen itseni jonkinlaisen tavaratulvan ja kaaoksen uhriksi. Tuore äitiys saa minut usein tuntemaan, etten hallitse yhtään mitään. Olisi mukava kuulla lisää ajatuksiasi erityisesti äitiydestä ja muuttamisen ”tavarashowsta”. Mukavaa tammikuun jatkoa!

    Tykkää

    1. Kiitos palautteestasi, onpa kiva kuulla, että joku tosiaan saa tästä jotain! 🙂 En tiedä lohduttaako yhtään, mutta ainakin meillä ensimmäiset 8 kk lapsen elämästä menivät aivan sumussa. Veikkaan, että melko yleistä. Nyt kun lapsi on parivuotias, hallinnan tunne alkaa jossain määrin palailla (ja sitten tulee taas joku vaihe tai tauti ja se katoaa sen sileän tien…). Ehkä voisit antaa itsellesi luvan pitää minimalismipyrkimyksistä vähän taukoa ja ajatella, että tilanne on väliaikainen? Voimia vauva-arkeen!

      Tykkää

      1. Kiitos kannustuksesta! Ja mukava kuulla, että hallinnan tunne on vähitellen alkanut palailla sinulle. : )

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s