A4-arkin kulmassa komeilee päivämäärä 28. maaliskuuta 2014. Luultavasti sain minulle postitetut arkit vähän myöhemmin, maalis-huhtikuun vaihteessa yhdeksän vuotta sitten. Elin silloin hyvin erilaista elämää. Olin Helsingin yliopiston opiskelija, osakunta-aktiivi (tosin tuntuu että minusta ei koskaan täysin tullut sellaista, koska en oppinut riittävän viinaanmeneväksi; mutta se on toinen tarina), tanssiva nuori nainen, joka taisi asua Sibeliuksen puiston laidalla.

Lisäksi olin kirjoittaja. Minulla oli unelmia. Ehkä jonkinlaista sisäistä paloa, tarvetta tulla joksikin, ehkä joksikin itseäni enemmäksi, tahtoa tulla kuulluksi ja nähdyksi. Vahvaa ja sinnikästä yritystä kasvaa minuksi, joksikin erityiseksi, kuka tietää kuuluisaksikin. Nyt se tuntuu vähän naiivilta tai sitten olen kyynistynyt.

Toisaalta ihmettelen, minne jätin itseni? 28. maaliskuuta 2014 päivätty paperinivaska sisälsi Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelun kriitikon, Pasi Rakas Jääskeläisen, käsityksen pienoisromaanistani. Luin palautteen äsken ensimmäistä kertaa vuosiin. Palaute oli hyvää (toki rakentavaakin) ja teksti melko pitkällä. Mitä sitten tapahtui? Miksi suhteeni kirjoittamiseen muuttui? Miksi lakkasin kirjoittamasta?

Mikä on tärkeää? Mikä tekee minusta minut? Olenko epäonnistunut vai onko minusta tullut joku toinen?

Lukion jälkeen ja opiskeluvuosinani elämääni sekä valaisi että kahlitsi kirjoittamisesta kiinnostuneiden ystävien piiri, joka piti huolen siitä, että sain kirjoitetuksi. Vuosien aikana henkilökohtaiset jännitteet kuitenkin kasvoivat ja lopulta ystäväporukkamme käytännössä hajosi. Joistakin piirin jäsenistä ja kanssamme aikanaan Oriveden opiston kirjoittajalinjalla opiskelleista tuli kirjailijoita, palkittujakin.

Minulta sen sijaan löytyy pöytälaatikosta pääasiassa vanhoja tekstejä eivätkä läheiseni kirjoita tai ole kiinnostuneita siitä, kirjoitanko minä. Olen samaan aikaan sekä helpottunut että pettynyt siihen, että kelpaan minuna, vaikkei minussa olisi luovuuden ripaustakaan. Eikö se, mitä minun mieleni pystyisi piirtämään kiinnosta ketään, eikö se enää kiinnosta riittävästi edes minua itseäni?

Ketä varten minä luon jotain uutta, jos jotakin luon? Itseäni vai muita? Vai sekä että? Olenko mennyt elämässäni väärään suuntaan, kun ympäriltäni ovat kadonneet ihmiset, joiden seura ja kiinnostukset sekä ruokkivat että ruoskivat luovuuttani? Vai pitäisikö minun vain haudata vanha unelma kokonaan? Mistä minun arvoni muodostuu omissa silmissäni, entä muiden silmissä? Mitä haluan ja mistä syistä?

Uskon, että nuorempana halusin sekä tulla kuulluksi, arvostetuksi että kirjoittaa kaunista kieltä. Nautin soljuvista virkkeistä ja siitä, millaisen tarinan pystyin raaputtamaan esiin. Minua myös kannustettiin pienestä pitäen. Aloin kirjoittaa jonkinlaisia runoja jo kahdeksanvuotiaana. Niiden laatua kuvailisin karmean kliseiseksi, mutta edesmennyt ukkini antoi minulle niistä rakentavaa palautetta, ja vähitellen ne kehittyivät.

Nyt ukki on maannut kuolleena jo useita vuosia. Rakkaita ystäviä on monia, mutta emme puhu kirjoittamisesta. Välillä tuntuu, ettei muutenkaan enää oikein tule puhuttua kenenkään kanssa yhtään mistään, sillä tavalla kunnolla niin kuin nuorena, jolloin pölistiin yömyöhään. On lapset, puolisot, lemmikkieläimet ja työt. On kaikkea muuta paitsi aikaa puhua ja kuunnella intensiivisesti. Kirjojen lukeminen on muuttunut puolikorvaiseksi äänikirjojen kuunteluksi, koska joko aika tai keskittymiskyky ei riitä muuhun. Jos kerrankin riittäisi, koko perheen kaataa tietenkin norovirus, enterorokko tai korona.

Usein tuntuu siltä, että kaikki elämässäni juoksee ja huutaa. Uutiset huutavat, poliitikot Twitterissä huutavat, kansalaiset Facebookissa ja Instagramissa huutavat, koirat haukkuvat, lapset kiljuvat, puoliso tuijottaa ruutua, minä tuijotan ruutua, lapsi ajelee potkuatolla (törmäilyautolla) päin sohvaa, puhelimen ruudun takana maailma on muodotonta mökää ja peukalolla pyyhkäistävää mössösössöä. Hiljaisuus ei asu meillä, pysähtyminen ei vieraile meillä, en kuule mitään enkä ketään eikä kukaan minua. Aivoja väsyttää, ohimoita kiristää, silmälasit valuvat pitkin nenänvartta.

Välillä mietin sitä, onko olemassa paljonkin ihmisiä, jotka aktiivisesti kuuntelevat kuullakseen eivätkä vastatakseen. Miten ja mistä he ovat löytäneet sen rauhan, kyvyn ja päänsäryttömän tilan?

Minusta tuntuu, että elän sellaisessa kovaäänisessä ajatusruuhkassa, etten ole kuullut itseäni iäisyyteen. Voiko silloin kuulla muita? Kannattaako silloin sanoa mitään? Vai pitäisikö taas alkaa pistää sanoja paperille ja katsoa, mitä nousee esiin? Jos kirjoittamisella on minulle arvoa, mitä väliä sillä on, vaikkei se kiinnostaisi tässä huutavassa maailmassa ketään toista? Jos huutaa riittävän kauan, oppiiko kuiskaamaan? Pysähtyykö, jaksaako taas kuulla? Vai heikkeneekö yrityksessä vain kuulo, jolloin pitää huutaa entistä kovempaa?

Mille haluan antaa elämässäni tilaa, mihin käyttää aikaa? Mihin suuntaan ja keiden seuraan valintani minua vievät?

Onko sinulla ollut unelma, jonka olet haudannut, ja mitä ajattelet siitä nyt?