Kaikki vuoden vaateostokseni kuluineen

Viime yönä tein vuoden 2022 ”tilinpäätöstä”. Otan joka vuoden päätyttyä verkkopankista käyttötililtäni talteen csv-tiedoston, joka sisältää koko vuoden tilitapahtumat. Sitten vaan excelöimään ja ihmettelemään, miten vuoden aikana on oikeasti tullut käytettyä rahaa!

Heitänpä nimittäin haasteen: Väitätkö oikeasti tietäväsi, paljonko käytit rahaa vaikkapa vaatteisiin koko viime vuoden aikana? Siis ihan sentilleen?

Entä paljonko sait palkkaa nettona? Paljonko käytit rahaa keskimäärin per kuukausi? Kuinka suuri osuus nettotuloistasi kului vaatteisiin? Entä asumiseen? Ruokaan? Ravintolakäynteihin? Julkiseen liikenteeseen? Autoon vakuutuksineen ja bensoineen? Paljonko vuoden aikana kertyi yllättäviä kuluja (meillä viime vuonna mm. uuden mikron osto ja koiran selän sekä polvien röntgenkuvaus)? Jne.

Ajattelen, että mitä vähemmän on tuloja, sitä tärkeämpää on tuntea oma taloutensa tai ainakin pitää kulutuksensa tiukassa talutusnuorassa. En itse ole erityisen suurituloinen (en tosin erityisen pienituloinenkaan, kokemusta köyhyydestä minulla ei ole), mutta olen rahasta tarkka ja hyötynyt siitä vuosien varrella huomattavasti.

Kohtuullisilla tuloilla resepti on hyvin yksinkertainen: Jos jotain todella haluaa ja tarvitsee, sen voi hankkia. Tarpeetonta vältän. Minimoin siis turhat kulut, mutten silti koe tinkiväni elämänlaadusta. No mutta katsotaanpas, miten toteutin reseptiä vaateostoksissani viime vuonna. Vastasivatko kuvitelmani kulutustottumuksistani todellisuutta?

Paljonko kuvittelin käyttäväni rahaa vaatteisiin vuonna 2022?

Olin arvioinut, että käytän vaatteisiin rahaa keskimäärin 40 euroa kuukaudessa (siis omiini, en lapsen). Se tuntui itse asiassa aika isolta määrältä, koska en todellakaan harrasta shoppailua vaan ostan vaatteita mahdollisimman harvoin, muutaman kerran vuodessa. 40 euroa kuussa muka, ihan kauheasti!

Pidin kuitenkin vuoden pari tarkkaa kirjaa menoistani Monefy-sovelluksella jokunen vuosi taaksepäin. Silloin yllätyin siitä, että rahaa oli tainnut jonain vuonna mennä vaatteisiin jopa 800 euroa. En olisi ikinä uskonut. Niinpä ajattelin, että kun en kerta kaikkiaan osta turhaa vaatetta, keskimäärin 40 e / kk vaatteisiin voisi olla realistinen arvio tai sen vähintäänkin pitäisi riittää. Tiesin myös tarvitsevani jossain vaiheessa uuden talvitakin.

Paljonko käytin oikeasti rahaa vaatteisiin ja niiden huoltoon?

Myönnän, yllätyin tuloksista, vaikka luulin tuntevani talouteni aika hyvin.

404,47 euroa meni pääosassa uusiin vaatteisiin. Lisäksi korjauskuluihin meni 90 euroa ja yllätyskuluihin 113,4 euroa. Yhteensä siis vaate-, asuste- ja vaatehuoltokuluihin upposikin 607,9 euroa.

Avataanpa vähän näitä hankintoja, joihin meni huomattavasti suunniteltua enemmän rahaa:

Talvitakki: Edellisestä ikivanhasta takista alkoi todella pettää vetoketju ja se oli muutenkin rikki, joten uusi oli pakko ostaa – ollut käytössä nyt joka päivä eli tuli tarpeeseen.
Talvikengät: Edelliset syys-talvimaiharit alkoivat irvistää molemmista kantapäistä ja olipa muuten yllättävää huomata, kuinka lämpiminä jalat pysyvät uusissa siisteissä talvikengissä! Ovat käytössä joka päivä.
Talvipipo: Minun on ollut vaikea löytää päässä paikoillaan pysyvää pipoa, jota ei tarvitsisi korjailla koko ajan, joten kokeilin taas onneani. No, uusi pipo on ollut lähes joka päivä käytössä, mutta sitäkin saa korjailla (puoliso myös totesi, että näytän 10 vuotta nuoremmalta, joten pitäisikö edellisestä mummopiposta luopua kokonaan?). Se on kuitenkin osoittautunut mukavan lämpimäksi, aiemmin taisin kyllä palella. Muuten pipon laatu hieman epäilyttää mutta seuraillaan.
Siistit olohousut: Kyllä, nämä olivat heräteostos, tavallaan, koska en ollut lähtenyt varta vasten niitä ostamaan silloin, kun ne päädyin ostamaan. Tarve oli kuitenkin pitkään ollut tiedossa. Minulla oli vain yhdet käytössä olevat ehjät siistit leggingsit, joten toisten siistien arkikäyttöhousujen hankkiminen ei tuntunut liioittelulta. Farkutkin minulta löytyy, mutta lapsen saamisen jälkeen niiden käyttö ei ole tuntunut hyvältä. Säilytän ne kuitenkin vielä, jos mieli muuttuu vuoden parin sisään. Uudet olohousut ovat olleet käytössä kotona ja töissä oikeastaan koko ajan, kun eivät ole olleet pesussa.
2 käytettyä tunikaa: Tarvitsin vaatteita, joita voi käyttää leggingsien kanssa. Ehkä olisin pärjännyt ilmankin mutta nämä ovat suht aktiivisessa käytössä, joten ostos ei kaduta. Nämä voin käyttää tulevina vuosina loppuun.
Nippu alusvaatteita: Kun vanhat on käytetty loppuun, on ostettava uusia. Ja sen verran, ettei tarvitse stressata, jos ei yli viikkoon ehtisi pyörittää pyykinpesukonetta. Haluan myös omistaa riittävästi vaatteita, jotta pystyn pyörittämään melko täysiä koneellisia. Näin tarvitsee pyykätä harvemmin ja se lienee ekologisempaakin.
Yöpaita: Tämä oli täysi heräteostos. Erehdyin muita asioita hoitaessani astumaan sisään vaatekauppaan. En olisi välttämättä tavinnut uutta yöpaitaa, mutta se on ollut paljon käytössä. Ja myönnettäköön, että edelliset alkoivat olla nukkavieruja. Toisaalta tarvitseeko yöpukujen olla muuta kuin mukavia? Ostos ei kaduta ja käytössä on, mutta ilmankin olisin pärjännyt.
Nahkasaappaiden vetoketjujen vaihto eli korjauskulut: Vaihdatin luottosuutarillani nahkasaappaisiini vetoketjut, mikä maksoi 90 e. Toinen vetoketju oli siis hajonnut ja toinen näytti siltä, ettei kestäisi kauaa. Nahka oli hyväkuntoista, joten katsoin järkevimmäksi korjauttaa saappaat. Tänä vuonna en ole käyttänyt niitä paljon, mutta esimerkiksi toissavuonna käytin niitä läpi talven. Näille tulee taatusti vielä olemaan käyttöä. Alun perin muuten äitini vanhat kengät! Kantalaput olen myös vaihdattanut näihin kertaalleen.
Kello eli yllätyskulu: Edellinen rannekelloni hajosi. Olin jonkin aikaa ilman kelloa, mutta se oli rasittavaa. Hankin uuden, jota olen käyttänyt päivittäin.

Sanoisin, että lähes kaikki hankintani olivat minulle tarpeellisia tai vähintäänkin elämänlaatuuni positiivisesti vaikuttavia. En hankkinut mitään, mitä en kuvittelisi käyttäväni loppuun.

Olisin varmaan pärjännyt ilman uusia talvikenkiä (voisin käyttää enemmän nyt korjattuja nahkasaappaita), mutta ennemmin tai myöhemmin olisin joutunut sellaiset hankkimaan. Pipo ja tunikat eivät myöskään olleet täysin tarpeellisia, mutta uskon nekin käyttäväni loppuun. Jne. Yöpaita, no, selityksiä selityksiä. Käytän senkin loppuun.

Toisaalta: Milloin vaate on käytetty loppuun? Riittääkö jos siinä on pari reikää? Kuinka risaiseksi ja nuhjuiseksi sen pitää muuttua? Tätä mietiskelen jatkuvasti nyt, kun monet vaatteeni alkavat olla parhaat päivänsä nähneitä. Missä vaiheessa vaate on korjauskelvoton? Entä jos korjaus maksaa yhtä paljon kuin uusi?

Missä vaiheessa mielestäsi vaatteen voi heittää roskiin?

Entä paljonko käytit viime vuonna rahaa vaatehankintoihin ja paljonko olit kuvitellut summan olevan? Tuliko ylläreitä?

Minimalistin vuosi 2022: muutosta, äitiydestä, siivoamisesta, rahasta ja kaikesta

Huhhuh. Tukka nousee pystyyn, kun ajattelen vuotta 2022. Yritän nyt jotenkin parhaani mukaan summata, mitä kaikkea tapahtui sen aikana ja miten minimalismiin pyrkimiseni on sen aikana näkynyt tai ollut näkymättä. Kuvaavampaa olisi ehkä konkreettisesti oksentaa A4-arkille, ottaa tuotoksesta valokuva ja väittää nykytaiteeksi, mutta ehkä ensi kerralla.

Muutto ja uusi koti

Alkuvuodesta etsimme kuumeisesti uutta asuntoa, kolmiota kaksion tilalle. Vielä 1-vuotias taaperomme, jota kutsuttakoon vaikka nimellä Vilske, oli isänsä hellässä kotihoidossa, mutta aloittamassa päiväkodin keväällä. Halusimme muuttaa mahdollisimman pian, jotta Vilske ei joutuisi muuton myötä vaihtamaan päiväkotia.

Ostimme uuden kotimme helmikuussa reilu viikko ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Mikä ajoitus… Minusta tuli ensimmäistä kertaa omistusasuja. Ja stressaantunut maailmanlopun doomscrollaaja. Sota Euroopassa järkytti perustavanlaatuisesti turvallisuudentunnettani. Tarrasin kännykkään kuin pelastusrenkaaseen ja irrottaminen on yhä vaikeaa. Tästä kirjoitinkin jokin aika sitten.

Pääsimme muuttamaan viimein huhtikuussa (maalautimme asunnon ennen muuttoa kattoa myöten), jonka aikana Vilske aloitti päiväkodissa alle viiden minuutin kävelymatkan päässä. Mikä satumainen onni!

Jos asunnon ostamisen ajoitus ei ollutkaan optimaalinen, niin päiväkotipaikan saaminen vierestä on tuntunut suorastaan jaloimmalta lahjalta, jonka maailmalta voi saada. Jos olisimme ostaneet asunnon myöhemmin, emme myöskään olisi saaneet juuri tätä asuntoa.

Kotimme on hyvä kompromissi. Makuuhuoneeseen mahtui alkuvuodesta juuri ja juuri myös pinnasänky. Yksi seinä on kaapistoa. Keittiö on lähes erillinen. Siihen ei saa ovea ja siitä näkyy olohuoneeseen ”reilun ovenleveyden verran”, mutta se ei kuitenkaan ole kammoamani avokeittiö.

Olohuoneeseen mahtuu isohko tummanvihreä samettisohva (josta kerroinkin aiemmin) ja työpiste. Työhuone olisi ollut ihan unelma, mutta Helsingissä sekä tarpeisiimme että hintatoiveisiimme soveltuvaa neliötä ei osunut kohdalle. 79 neliöstä tosin voisi tehdä neliönkin, jos ikkunat olisi sijoiteltu eri tavoin. Nyt ei oikein onnistu.

Lisäksi kotoamme löytyy kapeahko mutta toimivaksi osoittautunut eteinen, tilava wc-kodinhoitohuone sekä kylpyhuone saunoineen. Alun perin pidin suurehkoa vessaa neliöiden tuhlaamisena, mutta olen muuttanut mieleni täysin. On ihanaa, että pyykkiteline avattuine siipineen sopii sinne juuri ja juuri. Edellisessä kodissamme inhosin sitä, että jouduin katselemaan märkiä pyykkejä olohuoneessa. Hieman turhana pitämäni pikkuinen saunakin on osoittautunut kivaksi pikkulapsiperheessä, vaikka saattaisin edelleen mieluummin valita sen tilalle työhuoneen. Ehkä.

Kerrostalossa asumisen helppous on huojentavaa, kun perhearkea vauhdittaa 2-vuotias ja koira.

Ja sitten on parveke. Olisin halunnut oman pihan, mutta valtava lasitettu parveke ajaa suunnilleen saman asian. Kasvattelin siellä kesän basilikaa erittäin hyvällä menestyksellä ja esimerkiksi persiljaa huonolla menestyksellä. Koiraa ei voi sinne pihan tavoin päästää pissalle, mutta toisaalta oven voi jättää huoletta auki eikä Vilske pääse pakoon. Eikä tarvitse itse tehdä lumitöitä, joten kerrostalo oli lopulta meille tähän elämäntilanteeseen sopiva valinta.

Tiedän, että monet minimalismiin pyrkivät muuttavat isommasta asunnosta pienempään tai ylipäätään pyrkivät asumaan pienissä neliöissä. Täytyy sanoa, että meillä isommat neliöt ovat todella lisänneet elämänlaatua. Nyt 2-vuotiaan Vilskeen leikeille on selkeästi rajattu tila ja kotimme on muutenkin osoittautunut funktionaaliseksi.

Yllättävänä bonuksena täällä ei muuten edes kesähelteillä iskenyt ahdistus. Ikkunat ovat suopeaan suuntaan ja toimivasta ilmanvaihdosta(ko) johtuen täällä ei tuntunut tukalalta silloinkaan, kun sisälämpötila nousi kesällä 26 asteeseen. Emme hakeneet varastosta lattiatuuletintakaan. Viimeisten helteiden aikana harkitsin, mutta helteet menivät ohi sen verran nopeasti, että varastoon jäi.

Muuttoon liittyvästä tavarashow’sta yritän kirjoittaa myöhemmin oman tekstinsä. Spoilaan jo etukäteen sen verran, että suurta pakko-ostaa-hirveästi-uutta-tavaraa-sisustusrumbaa siihen ei liittynyt. Isompaan muuttamisesta huolimatta mukana oli siis minimalismin henkeä.

Perhe ja ystävät

Vilskeestä kasvoi vuodessa yhä menevämpi 2-vuotias. Apua! Hän laulaa ilahduttavan paljon ja tykkää kaikista stereotyyppisimmistä poikaleluista (lisäksi paljon esimerkiksi kirjoistakin, mikä ilahduttaa minua). Juttelimme pari iltaa sitten, kuten yleensäkin, ja kysyin häneltä, vieläkö hän haluaisi jutella jostakin. ”Telaketjut koneissa. Onko niissä telaketjut?” hän kysyi minulta.

Usein tuntuu, että kasvatamme tulevaa koneinsinööriä, sellaiset ovat jutut. Ja saavat tietysti ollakin! Vilske saa olla kiinnostunut juuri niistä asioista, mistä on, vaikka se joskus äitiä hämmästyttääkin. En olisi ikinä etukäteen uskonut, että kiinnostus ”poikastereotyyppisiin” asioihin voi vaikuttaa niin voimakkaan sisäsyntyiseltä. Kun luimme Myyrä-kirjaa, jossa eläimet surivat koneiden raiskaamaa metsää, Vilske selasi uudelleen ja uudelleen kirjaa taaksepäin ja totesi innoissaan: ”Täällä on erilaisia koneita.”

Pienen lapsen kehitystä on hienoa saada seurata ja erityisesti puheen kehittymisen seuraaminen tuntuu suurelta etuoikeudelta. Vilske on vastikään alkanut käyttää puheessaan säännönmukaisesti esimerkiksi omistusliitteitä (minun kylpytakkini, minun huoneeni). Konsonantit menevät hauskasti monissa sanoissa sekaisin (raastali=laastari). Pitäisi kerätä näitä juttuja muistiin, se vaan meinaa hektisessä arjessa jäädä.

Vilskeen kehitystä on ollut ihana seurata, mutta parisuhde jää lapsenhoidon jalkoihin.

Arki nimittäin tuntuu todella intensiiviseltä. Perheen ja työn yhdistäminen vaatii paljon (ei käy kateeksi yksinhuoltajia eikä niitä, joilla on päiväkoti kaukana eikä lainkaan tukiverkkoja) eikä lepohetkiä uhmaikäisen ja kodinhoidolta pahemmin ole.

Parisuhteelle ei käytännössä jää aikaa, mille pitäisi tehdä jotain. Nyt jos aikaa jää, me molemmat vanhemmat haluamme yleensä ensisijaisesti poteroitua latautumaan yksin.

Jos parisuhteelle ei ole aikaa, niin ei ole kyllä oikein itsellekään. Vilske ei koskaan ole ollut niitä unisimpia lapsia. Hän ei useimmiten nuku kotona enää päiväunia. Päiväkodissa nukuttujen ylipitkien päiväunien jälkeen hän nukahtaa illalla aivan aikaisintaan klo 21.

Ennen kellojensiirtoa hän nukahti vasta klo 22. Saimme kellonsiirron myötä vaivoin korjattua rytmiä niin, että unet alkavat klo 21. Tästä on kuitenkin alettu nyt lipsua, kun päiväunet päiväkodissa tuntuvat venyvän pariin tuntiin, jolloin Vilske saattaa nukkua yöunia vain 9 tuntia. Oi voi. Hän on muutenkin selvästi luontojaan iltavirkku.

Arvannette jo, että ystävillekään ei aikaa ole liiemmälti ollut. Olemme kuitenkin tutustuneet Vilskeen muutamiin päiväkotikavereihin vanhempineen, mikä on tuonut vähän helpotusta arkeen. Onnenpotku tämäkin. Silti kaipaisin kiireettömiä hetkiä läheisten ystävien kanssa. Kunnollisia, syvällisiä keskusteluja. Yhdessä ajattelemista. Niitä ei monia viime vuoteen mahtunut.

Onneksi olemme saaneet paljonkin apua isovanhemmilta. Olemme kuitenkin miettineet, että meidän on varmaan pakko keksiä jostakin lisäksi maksullista lastenhoitoapua vuodeksi 2023. Tuntuu vaan hankalalta luottaa vieraisiin ihmisiin. 2-vuotias on niin pieni, että ulkopuolinen apu epäilyttää. Mitä ihmettä tässä keksisi?

Äitiys

Suhteeni äitiyteen on vuonna 2022 ollut koetuksella. Rakastan lastani yli kaiken, mutta tunteeni äitiydestä ovat hyvin ristiriitaiset ja väsyneet.

Olen alkanut luopua ajatuksesta, että meillä voisi joskus olla vielä toinen vauva, ja aion laittaa pinnasängyn varastosta myyntiin. Se tuntuu kipeältä muun muassa siksi, että korona-ajan vauvan kanssa ei päässyt ”lattemammailemaan” tai esittelemään vauvaa ylpeästi ympäriinsä.

Jos kohdalle osuu kirjoituksia vauva-arjesta, joka on ollut täysin erilaista kuin meidän lohduttoman yksinäinen vauvavuotemme, olen alkanut tuntea yllättävän syvää surua. Vauva-aika oli muutenkin niin haastavaa, että suhteeni vauvoihin hämmentää minua. En tiedä, haluaisinko esimerkiksi ottaa kenenkään vauvaa syliin tai edes koskea. Jollain tasolla oma syli tuntuu yhä niin täydeltä ja vauva-aikaan liittyvät asiat niin raskailta, kannan niitä yhä. Vilske mahtuu syliin, mutta ei ehkä kukaan muu.

Tästä aiheesta on niin paljon sanottavaa, että kirjoitan tästä myöhemmin kokonaan oman avautumisen.

Terveys

Saakelin saakeli mikä vuosi flunssineen ja koronoineen ja enterorokkoineen. Keväällä riitti sairastelua. Toivoimme, että syksyllä vastustuskyky olisi jo muodostunut paremmaksi, mutta ehei. Vilskeen pisin aika päiväkodissa putkeen on ollut kolme viikkoa heti tämän syksyn alussa. Sen jälkeen hän on ollut aina pari viikkoa terveenä ja viikon sairaana.

Sanotaan, että vuosi päiväkodin aloituksesta helpottaa. Se tulee tulevana keväänä täyteen. Toivottavasti silloin helpottaa, nimittäin tässä on saanut tehdä aikamoisia henkisiä kuperkeikkoja, jotta työnsä on saanut hoidettua tämän hullunmyllyn keskellä.

Omaakin terveyttä ovat erilaiset lapsen tuomat pöpöt koetelleet. Korona tosin ilmeisesti tuli perheeseen miehen töistä. Tauteja on siis riittänyt. Enterorokosta en ollut kuullutkaan ennen viime vuotta, jolloin sen sairasti sekä Vilske että minä. Viheliäinen rokko, kivulias, kutiseva ja irrotti lapselta kynnetkin. Itse sai onneksi vain muutaman näppylän.

Työ

Työvuosi oli raskas mutta palkitsevakin. Saimme paljon aikaan, mutta uudistusten määrä ja mm. mainittu lapsen sairastelu ja uuteen arkeen totuttelu kuormittivat.

Olen nyt ollut nykyisessä työssäni reilun vuoden ja se tuntuu hitusen omemmalta. Olen päässyt kehittymään ja kehittämään. Konkreettisia tuloksia on syntynyt ja minulla on paljon ajatuksia siitä, mitä voisi kehittää edelleen. Edessä on kaikenlaista kiinnostavaa.

On helpottavaa olla ensimmäistä kertaa elämässään työsuhteessa, joka on voimassa toistaiseksi. Ei ole pakko käyttää energiaa siihen, että miettii, mihin suuntaisi seuraavaksi, tai siihen, että rustaisi hakemuksia ja juoksisi haastatteluissa. Ei tarvitse yrittää olla yli-ihminen sen takia, että toivoisi sen johtavan oman paikan vakinaistamiseen. No, on ollut niin paljon kyllä tekemistä, että yli-ihminen pitäisi välillä olla nytkin. (Sitä kai nykypäivän työelämä usein on.)

Toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa oleminen mahdollistaa kuitenkin sen, että voin ehkä olla enemmän oma itseni. Tuntuu hyvältä, että minut on valittu tehtävääni sillä ajatuksella, että minun toivotaan pysyvän siinä. Palkkatasossa kulttuurialalla olisi yleisesti ottaenkin toivomisen varaa, mutta toistaiseksi työssä on riittävästi hyviä puolia, joiden takia tahdon jatkaa siinä.

Harrastukset

Olen käynyt vuoden Nuoren Voiman liiton Daidalos-kirjoittajaryhmässä ja jatkan siinä nyt keväälläkin. Aikaa kirjoittamiselle olen saanut revittyä aina vähän jostakin, vaikka heikkoa se on ollut. Lähinnä olen kirjoittanut runoja äitiydestä ja sen aiheuttamista ristiriitaisista tunteista (mitäs muuta tässä elämäntilanteessa ehtisikään ajatella). Kuka tietää, vaikka julkaisisin niistä jonkin joskus tässä blogissakin.

Valokuvausta en ole pahemmin harrastanut, ajatellut kyllä. Alkaneena vuonna kenties?

Aloitin jumpan, jossa kävin, kun olin terveenä. Useampaan kertaan kuitenkin. Hyvä minä! Ensi viikolla kausi jatkuu. Minun on ollut todella hankala löytää sellaista liikuntaharrastusta, joka sopisi kropalleni (mm. leikatun polveni takia). Nyt sellainen tuntuu löytyneen!

Raha

En muista, milloin olisi stressannut rahasta niin paljon kuin kuluneena vuonna. Koronnousu tuo oman lisäpaineensa, mutta eniten olen stressannut sitä, että edellinen kotimme on yhä myymättä vaikka se sijaitsee Helsingissä mielestäni erinomaisella paikalla.

Kyllä meidän kai pitäisi tästä selvitä, mutta on muutaman kerran tullut toivottua, että ”siitä kämpästä” (eli rakkaasta entisestä kodistamme) oltaisiin jo päästy eroon. Kun siitä päästään järjestän taatusti juhlat.

Rahastakin voisin kirjoittaa lisää myöhemmin. Nappasin juuri verkkopankista csv-tiedoston koko viime vuoden tilitapahtumistani (kuten olen tehnyt jo monta vuotta), joita toivon ehtiväni tutkia jossain vaiheessa lähemmin.

Viime vuonna en käyttänyt sovellusta, jossa olisin jokaisen oston yhteydessä kirjannut mitä ostin, millä hinnalla ja mihin kategoriaan se kuului, mutta ehkä tänä vuonna voisin harkita sitä taas tauon jälkeen. Sovellus, jota aiemmin käytin, taisi olla nimeltään Monefy.

Minimalismi vuonna 2022

Siivoaminen on helpompaa

Minimalismiin pyrkiminen näkyy arjessamme tällä hetkellä eniten siinä, että siivoamisesta on tullut kohtalaisen vaivatonta. Robotti-imuri pääsee nykyään oikeastaan kaikkialle, kun se mahtuu sekä parisängyn, sohvan että Vilskeen juoniorisängynkin alle. Se pääsee myös ajamaan kaikkien mattojen päältä. Vessaan ja kylppäriin se ei pääse nostamatta ja jotkin nurkat ja reunustat ovat sille hankalia, mutta hankalia paikkoja on niin vähän, että käytännössä imurointi on meillä automatisoitu. Jipii!

Vaatteet hajoilevat

Minimalismi näkyy myös vaatekaapissani siten, että minulla taitaa olla nykyään meidän perheestämme vähiten vaatteita. En tiedä voiko tätä sivuvaikutusta kuvata yllättäväksi, mutta olen ollut hitusen yllättynyt siitä, kuinka paljon nopeammin vaatteet kuluvat ja alkavat hajota, kun niitä on vähemmän. Ovat monet vaatteistani toki iäkkäitäkin, sekin näkyy.

Vuonna 2022 jouduin tekemään erinäisiä vaateostoksia, kun mm. syys-/talvikenkäni hajosivat korjauskelvottomiksi ja talvitakkini vetoketju alkoi olla hälyttävän heikossa hapessa. En lähtenyt vaihdattamaan vetoketjua, koska takki oli muutenkin paikoin rikki. Kiitos takki, palvelit vuosia hyvin.

Pitkä ”turvavillattakkini” on saanut kynärpään kohdalle ison aukon, jonka parsimista harkitsen. Olin ensin heittämässä takin pois, mutten sitten raaskinut. Olen käyttänyt sitä kotona reiästä huolimatta.

Emme syö enää lähes lainkaan lihaa

Viime vuoden aikana puoliso taisi lopulta ihan oikeastikin muuttua kala-kasvissyöjäksi. Olin aina kuvitellut, että minusta tulisi kasvissyöjä ensin. No nyt olemme käytännössä kotikasvissyöjiä, jos niin voi sanoa, kun kuitenkin syömme kalaa ja käytämme maitotuotteita.

En itse kannata ehdottomuutta elämässä kovin monien asioiden suhteen, ja saatan yhä syödä lihaa silloin tällöin. Vilskekin saa syödä muualla mitä syö.

Ilmaston kannalta ja eettisesti parasta olisi varmaan ryhtyä vegaaniperheeksi, mutta siihen meistä ei taida olla. Voimme silti tehdä jotakin. Se on paljon parempi kuin ei mitään.

Minimalisoimme sähkönkulutuksemme

Kerroin aiemmin, kuinka jouduimme siirtymään pörssisähköön. Vaikka etenkin joulukuun laskua odotin kauhulla, sekin jäi 51 euroon. Se on siis vähemmän kuin mitä kaatunut sähköyhtiömme olisi meiltä veloittanut per kuukausi (noin 60 e). Kaipa tämä pörssisähkö on siis parempi ratkaisu kuin sopimus vanhan sähköyhtiömme kanssa olisi ollut.

Tuntuu yhä absurdilta, että en ennen viime vuotta ollut koskaan joutunut pysähtymään oman sähkönkulutukseni äärelle. Eikä varmaan ollut moni muukaan suomalainen.

Sähkökulujen minimalisoinnissa on muuten tärkeää, että minimalistillakin on riittävästi vaatteita ja astioita, jotta kodinkoneita voidaan pyörittää täysinä. Kolmen perheen taloudessa tämä onnistuu aika helposti.

Ajanhallinnassa tekemistä riittää

Voihan ajanhallinta. Tänä vuonna toivon, että pääsen turhasta doomscrollaamisesta ja uutisten tuijottamisesta ja kännykän pläräämisestä. Tai jos vaan päätän, että pääsen?

Blogin tulevaisuus mietityttää

Maksoin taas tälle vuodelle blogin kulut, useamman kympin. Kysyin itseltäni, onko siinä järkeä, kun kirjoittaminen on sen verran epäaktiivista. Mitä saan tästä? Saanko riittävästi suhteessa maksamiini kuluihin? Mitä muut saavat tästä? Saako ylipäätään joku muu tästä jotakin?

Vuosi 2023 tulee olemaan niin sanottu blogin kohtalon vuosi. Alun perin perustin tämän oman ajatteluni tueksi, jotta minun ylipäätään tulisi kaiken pyörityksen keskellä pysähdyttyä pieniksi hetkiksi. Noina hetkinä saisin mahdollisuuden kysyä itseltäni, mitä minulle kuuluu, missä mennään ja mihin suuntaan. Saisin ehkä tilaisuuden korjata kurssiakin silloin tällöin.

Katsotaan nyt, mihin tämä blogi tänä vuonna kehittyy. Haluaisin päästä tilanteeseen, jossa kirjoittaisin julkaisun per viikko. Käytännön ongelma on, että minun pitäisi kirjoittaa lähinnä silloin kun muut nukkuvat. Tänä aamuna aloittelin noin klo 6.

Ja jos kiristän julkaisutahtia, mistä se on pois? Jos se olisi ajallisesti pois doomscrollauksesta, se olisi ehdottomasti sen arvoista.

Vuosi 2023

Viime vuosi oli aikamoinen. Alkaneen vuoden suhteen olen varovaisen toiveikas, vaikka maailman tilanne monin tavoin huolettaa. En ole tehnyt lupauksia uudelle vuodelle. Ohjenuoraksi yritän painaa mieleeni yleisesti tunnetun tyyneysrukouksen, joka sopii minusta jokaiselle uskontokunnasta (tai uskonnottomuudesta) riippumatta:

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Mitä minimalismia muka: Ostimme sitten uuden sohvan

Nyt pääsi käymään niin, että ostimme uuden sohvan. Kieltäydyn potemasta siitä minkäänlaista syyllisyyttä, koska kyseessä on ensimmäinen sohva, jota olen koskaan ollut ostamassa. Kaiken lisäksi se on meille täydellinen sohva paristakin syystä.

No mutta kannattaako minimalismiin pyrkivän omistaa sohvaa saati sitten ostaa vieläpä uutta entistä isompaa sohvaa?

Somen minimalismiryhmissä ihmetellään tasaisin väliajoin, voisiko sohvasta luopua. Kiitos puolisoni sohvan ja sitä ennen mm. kämppikseni sohvan en ole vähään aikaan elänyt sohvatta, mutta oli aika, jolloin minulla ei ollut sohvaa. Useampaan vuoteen samaan syssyyn. Eikä se ollut mikään ongelma. Sänky ja ruokapöytä tuoleineen riittivät tarpeeksi hyvin.

Vastaus on siis kyllä, voitte kaikki halukkaat luopua sohvistanne vallan mainiosti, jos se tekee elämästänne parempaa. Mutta tekeekö se? Sohvasta luopuminen ei ole mitenkään erityisen vaikeaa tai ihmeellistä, joten pelkästään itsensä haastamisen nimissä sitä ei välttämättä kannata tehdä.

Ilman sohvaa voi mainiosti elää hyvää elämää, mutta minusta sohva on kiva, mukava, lämmin ja pehmeä. Televisiota sen eteen en kuitenkaan kaipaa.

Itse koen sohvan lisäävän elämänlaatuani. Nytkin kirjoitan tätä tekstiä missäs muuallakaan kuin sohvalla. Tykkään myös neuloa sohvalla. Halin kaksivuotiastamme sohvalla. Istumme koko perheen kesken sohvalla. Koiramme Helmutkin rakastaa sohvaa. Istutamme vieraammekin sohvalle. Miksi siis emme nauttisi sohvasta?

Jos uskoisin meidän ilman sohvaa järjestävän villejä tanssibileitä joka viikko, ehkä meidän olisi parempi ilman. Mutta sellaista ei ole suunnitteilla. Emme tarvitse enempää tyhjää lattiatilaa. (Jos joku toinen tarvitsee ja sitä saa luopumalla sohvasta, niin suosittelen toki siinä tapauksessa sitä tälle jollekulle.)

Vanha sohvamme (eli siis miehen vanha sohva, jonka hän oli hankkinut käytettynä entisen kotimme edelliseltä asukkaalta) oli periaatteessa ihan käypä. Vaivauduin jopa vuokraamaan tekstiilipesurin saadakseni sen puhtaaksi. Pesin sen pariin kertaan. Se muutti keväällä mukanamme nykyiseen kotiimme vanhasta kodistamme ja oli täällä jokusen kuukauden.

Vanhassa sohvassamme oli kuitenkin kaksi perustavanlaatuista ongelmaa: 1) Pesuista huolimatta se jäi vähän rähjäisen näköiseksi. 2) Robotti-imuri ei mahtunut sen alle!

Kun kesällä olin tekemässä muutamia tarpeellisia hankintoja uuteen kotiimme, kohdalleni osui sattumalta täydellinen sohva. Ensinnäkin sen alle mahtui robotti-imuri. Toiseksi se oli vihreää vakosamettia – ja olisin jo opiskeluaikana halunnut vihreän samettinojatuolin. En kuitenkaan koskaan onnistunut löytämään sellaista. Niinpä loputkin perheestämme (koiraa lukuun ottamatta) lähti parin päivän päästä sohvaa testailemaan ja se päätettiin ostaa.

Vanhasta sohvasta pääsimme eroon helposti. Luulin, että kukaan ei haluaisi sitä edes ilmaiseksi, koska sohvan liikuttelu tuottaa aina päänvaivaa. Laitoin annetaan-ilmoituksen Toriin ja noutajia olisi ollut jonoksi asti. Se oli minulle iso yllätys.

Robotti-imuri pääsee tätä nykyä kotonamme kaikkialle minne pitääkin. Se helpottaa arkea älyttömästi.

Siis niin parasta! Emme imuroi enää itse oikeastaan ikinä, koska robottimme Oiva hoitaa imuroinnin. Kun Oiva viimein pääsee sekä sohvan että sänkyjen alle, meidän ei tarvitse tarttua imurinvarteen. Eteisestä täytyy joskus imuroida nurkista tavallisellakin imurilla, mutta ylläpitosiivoukseen Oiva riittää hyvin. Joskus tulevaisuudessa haluaisin vielä saada kenkätelineen kiinni seinään, jotta sitäkään ei tarvitsisi perusteellisemman siivouksen ajaksi siirtää. Toistaiseksi se ei ole järkevää, koska taapero menee tasaisin väliajoin ratsastamaan telineellä. Sitä menoa seinään kiinnitettävä teline tuskin kestäisi.

Ihanaa viikonlopun loppua kaikille, nauttikaa sohvistanne ja robotti-imureistanne. Älkää kuitenkaan tehkö turhia tai harkitsemattomia hankintoja.

P.S. Lupasin viimeksi kertoa, millainen oli pörssisähköhintojen perusteella muodostunut sähkölaskumme. Lähes tasan 30 euroa! Eli puolet siitä, mitä olisimme maksaneet Karhu Voimalle per kuukausi, jos kyseinen pulju ei olisi kaatunut.

Ei niin minimalistinen muutto ja muut syyt pitkän hiljaisuuden taustalla

Muutimme huhtikuussa. Emme kuitenkaan muuttaneet, kuten monet ”oikeat minimalistit” muuttavat – ottaneet kuvaa eteisestä, jossa on reppu per henkilö ja repuissa koko elämä. Me vuokrasimme pakun.

Emme myöskään muuttaneet pienempään, vaikka sitä monet tuntuvat tavoittelevan. Meillä on nyt kolmelle hengelle 79 neliötä, parisenkymmentä neliötä aiempaa enemmän. Se on selvästi lisännyt elämänlaatuamme, mistä kirjoittanen lisää myöhemmin.

Muuton lisäksi viimeisen puolen vuoden aikana elämässä on ehtinyt tapahtua yhtä jos toista. En ole kirjoittanut minimalistisesta matkastamme pitkään aikaan useasta syystä:

Ensinnäkin on ollut paljon meneillään niin kotona (muutto) kuin töissäkin (palasin vanhempainvapaiden jälkeen työelämään viime marraskuussa). Laiskottanutkin on.

Toiseksi on tuntunut, että somessa käytävä minimalismikeskustelu toistaa itseään ja liittyy lähinnä tavaraan. Osallistuminen ei ole tuntunut yhtä kiinnostavalta kuin aiemmin (en sano, ettei keskustelu voisi olla hyvää ja tarpeellista, mutta samaa keskustelua käydään uudelleen ja uudelleen).

Kolmanneksi minimalismista on ehtinyt tulla osa omaa arkea. Sitä ei enää jaksa niin aktiivisesti koko ajan ajatella ja työstää. Se ei enää ole itsetarkoitus vaan työväline arjen taustalla.

No, viimeksi mainittu kuulostaa kyllä vähän todellisuutta hienommalta. Onhan tässä ollut monenlaista vaihetta. Välillä olen halunnut unohtaa minimalistiseen elämäntapaan pyrkimisen vain siksi, että se tuntuu yllättävän monelle muulle muulle olevan iso ongelma. Erityisesti siis se, että haluaisin kuluttaa kestävämmin – ja vaikken sitä sanoisi ääneen, niin ehkäpä minusta paistaa läpi, että minusta muidenkin pitäisi kuluttaa kestävämmin.

Tuntuu raskaalta yrittää muuttaa elämäänsä ja kuluttaa vähemmän, kun muut ympärilllä enemmän tai vähemmän tietoisesti sitä vastustavat. Välillä olen ajautunut lähes riitoihin sen takia, etten halua meille turhaa kamaa. Siksi olen monesti vain ollut hiljaa ja unohtanut omat arvoni. Se on helpompaa, hävettävän paljon helpompaa. Ei pyrkimys kuluttaa vähemmän ole minullekaan mitenkään helppoa (niin, pidän tavarasta, minäkin), joten ennemmin tarvitsisin siihen tukea kuin vastustusta.

Kunpa jokainen lukisi Julia Thurénin kirjan Kaikki kuluttamisesta. Siinä on niin paljon sellaista, mitä toivoisin ihmisten hahmottavan ja minkä hahmottamisesta on ollut hyötyä itsellenikin. Teos on aiheestaan huolimatta kevyt ja helppo lukea. Suosittelen lämpimästi. Sen voi kuunnella äänikirjanakin.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että elintasomme pitäisi laskea ja meidän pitäisi tyytyä vähempään. En välttämättä minimalismipyrkimyksistäni huolimatta kykene ikinä itse tekemään niin radikaaleja ratkaisuja, että voisin väittää elämäntapani olevan kestävä. Olen inhimillinen, liian ahne ja itsekäs ihminen samalla tavalla kuin suurin osa meistä ihmisistä on. Tarvitsisimme merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia pelastaaksemme planeettamme.

Voin kuitenkin tehdä edes jotakin. Jos jokainen tekee jotakin, tai edes suuri osa, sekin on parempi kuin ei mitään. Voin käyttää samaa älypuhelinta, kunnes se hajoaa. Voin käyttää vuosia muutamia samoja juhlavaatteita. Voin ostaa käytettyjä lastenvaatteita. Voin ostaa vain tarpeeseen. Voin korjauttaa rikkinäistä. Voin syödä kasvispainotteisesti. Voin lentää vain joka viides vuosi. Jospa vähitellen yhä useamman tekemät muutokset johtaisivat yhteiskunnallisiinkin muutoksiin.

Kesän aikana olemme saaneet uutisista seurata kuinka Eurooppa palaa ja Rein-joki kuivuu. Se on entisestään kirkastanut minulle sitä, miksi haluan pyrkiä minimalistisempaan elämäntapaan. Olen aiemmin pohtinut arvojani. Olen viimein valmis päättämään, että ympäristö on yksi arvoistani. Yritän elää niin, että se näkyy arjessani.

Toivoisin niin, että pieni poikani saisi elää ikätovereidensa kanssa hyvää elämää. Pelkään, ettei se ole mahdollista, jollei pian herätä kuumenevaan todellisuuteen. Ei tässä enää pelkkä lisäkerros aurinkorasvaa riitä.

Mitkä sinun arvosi ovat ja miten ne heijastuvat valintoihisi?

Millaisen ketjureaktion televisiosta luopuminen synnytti?

Me teimme sen! Televisio lähti. Noutajia ilmaiselle kymmenvuotiaalle olisi ollut jonoksi asti. Mutta mitä sitten tapahtui?

Televisiosta luopuminen tuntui avartavan olohuonetta, koska musta laatikko lakkasi imemästä valoa. Romua tuntui kuitenkin yhä olevan enemmän kuin tarpeeksi. Siitä huolimatta olimme pitkään olleet sitä mieltä, että oikein mistään emme enää pysty luopumaan. Telkkarin lähdettyä totesimme kuitenkin pian, että emme tarvitse tv-tasoa saati sen yläpuolista seinäkaappia.

Tyhjensin kaapin ja tason tavarat lopulta helposti muihin kaappeihin, joista lähti vastaavasti turhaa tavaraa kiertoon. Seinäkaapin sain laitettua heti myyntiin, ja yllättäen ostaja ilmaantui jo seuraavana päivänä (tv-tasoa jouduimme katselemaan useamman viikon, ja myimme sen lopulta vain 19 eurolla päästäksemme siitä eroon).

Turhien huonekalujen lähdettyä päätin, että meillä on viimein riittävästi liikkumatilaa robotti-imurille. Paras hankinta ikinä!

Lisätilasta innostuneena menin tilaamaan robotti-imurin, josta meillä oli ollut puhetta pitkään. Imurin tilattuani saimme viimein aikaan lähteä hankkimaan uutta parisänkyä, jonka jalat olisivat riittävän korkeat, jotta imuri mahtuisi sen alle. Edellinen sänkymme oli narissut jo pitkään ja heräsin joka aamu selkä kipeänä ja toisinaan kädet puutuneina.

Vähän pohdiskeltuamme päädyimme luopumaan yöpöydistämmekin, koska pitäähän imurin päästä hyvin joka paikkaan. Seuraavaksi motivoiduimme poistamaan keittiöstä räsymaton, joka aina meni ruttuun – eihän robotti sen kanssa olisi pärjännyt.

Eipä tässä vielä kaikki. Koska taloyhtiömme oli sattumalta tilannut romulavan, päätimme hyödyntää tilaisuuden ja irrottaa keittiöstä verhokiskot ja -levyn (verhoista luovuimme aikaa sitten). Vajaa vuorokausi kului ja mies alkoi irrottaa olohuoneenkin kiskoja.

Lisäksi siivosin varastoa, laitoin parvekkeen kesäkuntoon ja luovuin vielä paljasjalkakengistäni, joita en käytä ja joiden liima alkoi pettää.

Ja kaikki tämä lähti liikkeelle, koska luovuimme televisiosta. Kuvitella, että pari viikkoa takaperin oli mahdotonta luopua yhtään mistään. Kuinkas sitten kävikään.

Luopuminen synnyttää luopumisen ketjureaktion, ostaminen ostamisen ketjureaktion. Tämän kun tiedostaa, on helpompi olla koukuttumatta luopumisen tai ostamisen lumoon.

Ajattelen, että televisiosta luopuminen aikaansai meillä niin sanotun käänteisen Diderot-efektin. Diderot’han oli filosofi, joka saatuaan uuden hienon vaatteen päätyi uusimaan kotinsa sisustuksen, koska uutukaisen vaatteen rinnalla vanha sisustus kalpeni. Ostaminen siis synnyttää helposti ostamisen ketjureaktion. Uuden mekon seuraksi alkaa kaivata uutta laukkua, kenkiä jne. Meillä kävi kuitenkin niin, että luopumisesta seurasi luopumisen ketjureaktio: tv lähti, taso lähti, hylly television yläpuolelta lähti, yöpöydät lähtivät, verhokiskot lähtivät, keittiöstä lähti matto.

Toisaalta robotti-imurin hankkimisesta taisi lähteä liikkeelle perinteistäkin Diderot-efektiä: hankimme uuden sängyn ja aloimme puolisoni ehdotuksesta harkita uutta sohvaa, jonka alle imuri mahtuisi. Toistaiseksi olemme nipin napin hillinneet sohvanhimomme.

Minimalismia on takana puolisentoista vuotta ja viimein tulokset alkavat näkyä. Olemme nauttineet robotti-imurista aivan tajuttomasti. Vauvammekin rakastaa robotti-imurin seurailua. Parasta on, että kivet ja pölyt eivät enää pyöri jaloissa. Kaiken lisäksi imurointi on muuttunut mukavaksi puuhaksi, joka ei aiheuta minkäänlaista parisuhdekitkaa. Sekä minä että puolisonihan olemme aiemmin todella inhonneet imurointia.

Minimalismiin pyrkiminen on viimein alkanut tehdä elämästämme parempaa.

Jos en olisi aloittanut minimalisointiprojektia, ei täällä kyllä robotti-imuri mahtuisi seilaamaan. Koen, että voin ensimmäistä kertaa sanoa minimalismiin pyrkimisen merkittävästi parantaneen elämänlaatuamme. Hirveästi sitä ennen piti tehdä, mutta se on kannattanut.

Varoitan kuitenkin sekä perinteisen että käänteisen Diderot-efektin vaaroista: ei elämä muutu paremmaksi vain siksi, että ostaa ostamistaan, tai siksi, että luopuu luopumistaan. Jos kaipaa mielenrauhaa, useimmat meistä eivät saavuttane sitä tyhjentämällä kämppänsä kokonaan. Lopulta mielenrauhalla lienee aika vähän tekemistä tavaran kanssa.

Ilominimalismista hankintaminimalismiin – mitä jos sietäisimme kyllästymistä?

Olen hautonut tätä hartaasti: entä jos konmaritus, vain iloa tuottavan tavaran säilyttäminen, onkin vahingollista? Se voi toki auttaa tutkimaan omaa tavarasuhdetta, opettaa irti päästämisen taitoa ja tuottaa iloa, mutta sen ilokeskeisyys vaarantaa ympäristömme. Kutsunkin konmaritusta tässä tekstissä kepeästi ilominimalismiksi, jonka keskiössä ovat yksilön tarpeet tyydyttää omia mielihalujaan.

Hankintaminimalismilla taas tarkoitan minimalismia, jossa otetaan huomioon myös omien elämäntapojen kestävyys ja ympäristön tarpeet, osin omien mielihalujen kustannuksella.

Ilominimalisti kuluttaa ja konmarittaa jatkuvasti

Vuosia sitten innostuin minäkin konmarittamaan muun muassa vaatekaappini, vaikken minimalismista ollut vielä kuullutkaan. Jäljelle jätin ohjeiden mukaisesti iloa tuottavat vaatteet, muut saivat mennä. Tavaran väheneminen tuotti helpotuksen tunteen.

Vuosien kuluessa konmarittamisen tarve ei kuitenkaan vähentynyt. Vaikka syötin jatkuvasti taloyhtiön ahneelle kierrätyshyllylle tavaraa, joka ei enää tuottanut minulle iloa, kotona oleva tavaramäärä pysyi joko samana tai itse asiassa kasvoi.

Oli tuskallista huomata, että muutoissa tavaraa oli aina aiempaa useampia pakettiautollisia (vaikkei minulla edes ollut lapsia, joten kyse oli ihan vaan omista romppeistani). Kuinkahan moni kokee tarvetta muuttaa isompaan kotiin oikeastaan siksi, että tavaramäärä on huomaamatta kasvanut ja alkanut viedä elintilaa? Onko järkeä maksaa tuhansia euroja lisäneliöistä, jos niitä tarvitseekin käytännössä joulukoristeiden, käyttämättömien kenkien, kolmien lastenvaunujen ja mummonsa vanhojen kalsareiden säilytykseen eikä elääkseen?

Konmarittamisen ongelma ei minusta niinkään piile siinä, että olisi pahasta omistaa sitä, mikä tuottaa itselle iloa. Todellinen ongelma muodostuu, kun ihminen antaa konmarituksen nimissä itselleen luvan kyllästyä kaikkeen hankkimaansa vielä hetki sitten niin ihanaan. Omassa kaapissa riippuva kirjava kesämekko ehti tuottaa iloa vuoden, mutta kas, nyt olisi tarjolla muodikkaampia ja entistä kirjavampia. Upouusi mekko ostetaan ennen kuin vanha on ehtinyt nähdä nyppyäkään. Vanhemman mekon tuottama ilo kalpenee uuden mekon tuottaman euforian rinnalla.

Niin sanotulla ilominimalismilla tarkoitankin haitallista ”konmarituksen kehää”. Ihminen on jatkuvassa kuluttamisen ja konmarittamisen kierteessä. Uutta tavaraa ostetaan, vanhemmasta hankkiudutaan eroon. Periaatteessa on mahdollista, että ilominimalistin taloudessa materiaa on hyvinkin vähän, mutta se uusiutuu tarpeettoman tiheään tahtiin. Tarpeettoman tiheällä tarkoitan sitä, että tavaraa hankitaan muutenkin kuin aitoon tarpeeseen eikä vanha ehdi kulua käyttökelvottomaksi.

Kyse ei edes ole siitä, että välttämättä ostelisi hurjan paljon. Vaikka ostaisi tarpeetonta vain silloin tällöin, sitä ehtii kymmenessä vuodessa kertyä jokseenkin kunnioitettava määrä. Se näkyy omissa nurkissa tai sitten ryönäröykkiöt on konmaritettu joko kaatopaikalle tai hyvällä omatunnolla toisten nurkkiin. Vaikkei tavara enää lojuisikaan häiritsemässä sen alkuperäistä hankkijaa, tilanne on ympäristön kannalta kestämätön.

Tuntuu hirveän surulliselta, että herttainen Marie Kondo itsekin tuntuu turhakkeita myyvällä verkkokaupallaan kannustavan seuraajiaan tarpeettomaan kuluttamiseen.

Hankintaminimalisti sietää kyllästymisen tunnetta

Kestävämpää olisi siirtyä ilominimalismista niin sanotusti hankintaminimalismiin eli hankkia vain tarpeeseen – tai ainakin mahdollisimman pitkälti pyrkiä siihen. Vaatteita voi viedä korjausompelimoon, jos ostaa alun pitäenkin laadukkaita, hyvistä kankaista tehtyjä tuotteita. Mattoja voi pesettää. Päiväpeittoja voi omistaa kaksi, jotta kyllästyttyään voi vaihtaa toiseen ja jälleen kyllästyttyään vaihtaa takaisin ensimmäiseen.

Jos kyllästyttää, hyväkuntoisen sohvan voi uuden ostamisen sijaan verhoiluttaa uudestaan. Se saattaa nykyajan Ikea-maailmassa tuntua lompakossa yhtä paljon uuden hankinta, mutta sen hinta ympäristölle lienee huomattavasti vähäisempi. Juhliin voi yrittää lainata mekon ja korut kaverilta tai kaupallisesta vaatelainaamosta.

Tunnistan ja tunnustan itse sortuneeni ilominimalismiin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kannattaa hankkia itselleen vain sitä, mikä tuottaa iloa. Sen lisäksi olen kuitenkin yhä ehdottomammin sitä mieltä, että omien valintojen tuloksena hankitun materian kanssa pitää kyetä elämään, vaikka vähän alkaisi kyllästyttää.

Toivon, että opin vähitellen tunnistamaan paremmin, millaiset hankinnat tuottavat hyvin pitkäaikaista iloa. Jos tiedän, etten tavaran hankittuani pääsekään siitä eroon seuraavaan vuosikymmeneen, harkitsen sen mukaani ottamista paljon tarkemmin.

Tuntuu olevan muodikasta sanoa, että jokainen voi olla sellainen minimalisti kuin haluaa. Tottahan se on, minimalismiaatteesta saa shoppailla omaan elämäänsä, mitä itse tahtoo. Kivaahan se niin on. Mutta olisiko meistä jokaisen sittenkin syytä alkaa reflektoida omaa kulutuskäyttäytymistään ja elämänvalintojaan hieman syvällisemmin?

Olemme tilanteessa, jossa maapallolta loppuu jo hiekka ja sen takia tapetaan. Vaatekierrätystä järjestetään, mutta se ei ole läpinäkyvää eikä ongelmatonta, vaan hukutamme toisemme halpamuotimoskaan ja Suomenkin sanotaan ulkoistavan jäteongelmansa. Minunkin konmarittamani ja ”asianmukaisesti kierrättämäni” ryysyt ovat saattaneet päätyä myytäviksi Afrikan slummeihin. Meiltä lähtee tekstiilijätettä maihin, joiden jätehuolto ei ole kunnossa. Siitä maksaa jälleen ympäristö.

Tässä tilanteessa olen valmis moralisoimaan ainakin omia valintojani. On aika päivittää omaa suuntaa. Täydelliseksi hankintaminimalistiksi minusta ei välttämättä koskaan ole, mutta voin sentään yrittää parantaa tapojani ja opetella sietämään kyllästymisen tunnetta. Sehän voi vaikka mennä ohi, kun oikein opettelee. Ottaisimmeko haasteen vastaan ja katsoisimme, kauanko opettelu kestää ja missä vaiheessa kyllästymisen tunne menettää merkityksensä?

Minimalistin 8 tapaa huijata itseään

Tutussa suossa on taas viime viime aikoina tarvottu – vai sanoisinko että tutussa meressä räpiköity, nimittäin itse luodussa tavarameressä. Kaikkialta pursuavan vauvatavaran lisäksi en onnistunut enkä halunnutkaan sanoa ei joillekin perintöesineille, joten pyykkien ollessa kuivumassa olohuoneessa ei mahdu enää kunnolla kävelemään.

Apua. Tuntuu kuin hukkuisin. Nelikuisemme syntymästä lähtien olemme eläneet jatkuvassa kaaoksessa eikä loppua näy. Yöt vauvan kanssa ovat viimein hitusen helpottaneet, joten olen alkanut taas harjoittaa luopumista. Huomaan kuitenkin olevani ruosteessa ja siksi listasin muutamia ”minimalistin” perisyntejä, joihin sortuminen houkuttaa.

1 Varastointi

Tilan tekeminen kotiin tavaroita varastoon siirtämällä tuntuu helpolta. Poissa silmistä voi olla hetken poissa mielestä, mutta pidemmän päälle se ei toimi. Olen itse vienyt tavaraa häkkivarastoon muutaman viime vuoden varrella sen verran, että sinne ei mahdu enää mitään.

Onneksi varastoomme ei ylipäätään mahdu kovin paljon tavaraa. Sen verran sinne on sitä kuitenkin ängetty, että kun tällä viikolla olisin halunnut hakea varastosta jotain, keskeytin koko homman koska minun olisi ennen sen saamista pitänyt purkaa puolet tavaroista käytävälle. Ei minun aikani pienen vauvan kanssa sellaiseen riitä.

Varastossa kannattaisi säilyttää vain kausitavaraa, joka on helposti saatavissa. Vaikkapa sukset sopisivat hyvin varastosäilytykseen (jos harrastaa hiihtämistä). Jos varastosta on muodostunut ahdistava tavaroiden hautausmaa eikä funktionaalinen välillä oikeasti käytössä olevien tavaroiden ilmava säilö, se ei toimi.

2 Tavaran myyminen sitten joskus

Minulla on muutama esine, joilla on sen verran arvoa (ehkä muutama satanen jos sitäkään, ei lopulta sen enempää), etten tahdo lahjoittaa niitä ilmaiseksi. Huijaan itseäni kertomalla tarinaa siitä, kuinka myyn ne sitten joskus. Jos aikoo myydä, olisi paikallaan tehdä myynti-ilmoitus heti ja päättää takarajasta: jos tavara ei mene kaupaksi tiettyyn ajankohtaan mennessä, siitä voi luopua ilmaiseksi.

3 Pyrkimys luopua kumppanin tavaroista

Meillä käydään kotona aina sama keskustelu samoista tavaroista, kun mietimme, mistä voisimme luopua mahtuaksemme täällä taas kunnolla kävelemään. Potentiaaliset luopumisen kohteet ovat minun valtava pallomainen parvekenojatuolini (joka mahtui aikoinaan yksiöni isolle parvekkeelle, mutta on päätynyt nykyisen kotimme olohuoneeseen) ja muutamat kumppanini harrastetavarat, jotka vievät vähintään yhtä paljon tilaa.

Olen hyvän aikaa enemmän tai vähemmän salaa toivonut, että kumppanini luopuisi omista isoista käyttämättömistä tavaroistaan. Se ratkaisisi ongelman. Fakta kuitenkin on, että luopuminen minun nojatuolistani ratkaisisi ongelman vähintään yhtä tehokkaasti. Olen nyt muutaman vuoden prosessoinut asiaa ja oikeasti olen sitä mieltä, että tuolini näyttää kodissamme melko rumalta. Se ei sovi muuhun sisustukseen ja kuuluisi ulos. Olisiko siitä aika luopua, vaikka siinä onkin jumalaisen mukava istua?

4 Tavaran tunkeminen toisten hoteisiin

Yritän parhaillaan huijata itseäni sälyttämällä tuolin vanhempieni mökille, missä se tosin voisikin ilahduttaa. Valitettavasti tavaran säilyttäminen muiden hoteissa vaan tuppaa kuormittamaan jotakuta toista ja vähentämään hänen elintilaansa. Mutta kun tuolini on niin mukava, että haluaisin pitää sen, jos meillä joskus on isompi parveke tai pieni piha. (Huomasitteko tekosyiden aatelistoon kuuluvan tutun ja turvallisen ”muttakunin”?)

No mutta mutta. Tämä on oikeasti niin hyvä tuoli, että haluaisin tilaisuuden tullen ostaa sen uudestaan, kun tilaa taas on enemmän. Siksipä toivoisin, että se voisi pari vuotta asua mökillä ja muuttaa sen jälkeen takaisin kotiin. Kovin montaa tavaraa en kyllä kehtaisi yrittää kenenkään toisen hoteissa säilöä.

5 Isomman asunnon odottaminen tai hankkiminen

Niinpä niin. Kerroin eilen ystävälleni parveketuoliongelmasta. ”Muuttakaa isompaan?” hän viestitti. Yleensä se ei ole ratkaisu, koska pääsääntöisesti ongelma ei piile asunnon koossa vaan tavaran määrässä. Isompi asunto vetää puoleensa enemmän tavaraa. Ilmiö on sama kuin varastoissa: ei ole väliä, onko häkkivarasto pieni vai iso, se täyttyy kyllä joka tapauksessa kuin puolihuomaamatta. Jotenkin kummasti kerrostaloissa asuvat ihmiset näkyvät levittäytyvän varastojensa ulkopuolellekin käytäville asti.

Mutta muttaillakseni hieman lisää on todettava, että muuttaminen hieman erilaiseen asuntoon ratkaisisi parveketuoliongelman. Jos parveke olisi hieman erimuotoinen, se mahtuisi hyvin. (Vai mahtuisiko?)

6 Vanhan korvaaminen uudella (ennen kuin vanhasta on päästy)

Perin vastikään kauniin maton. Matto ehti saapua meille ennen kuin vanhasta päästiin. Tämä johtaa helposti ensimmäisenä mainitsemaani ongelmaan eli varastointiin. Mikä olisikaan helpompaa kuin kääräistä vanha matto rullalle ja kantaa se varastoon? Tällä kertaa en kuitenkaan aio sortua, koska vanhasta matosta luopuminen ei tuota minulle hankaluuksia tunnetasolla.

Vaivaa toki pitää nähdä, jotta matto saa uuden kodin. Nyt meillä on luultavasti hyvän aikaa matto rullalla eteisessä, mikä tuskastuttaa. Roskiin heittämistä pidän vastuuttomana, koska vanhassa matossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Niinpä joudumme kärsimään hetken ylimääräisestä matosta. Toivottavasti joku pian haluaa sen. Yritän heti tänään kuvata ja mitata sen ilmoitusta varten.

7 Liian nopeasti päättäminen

Kun näkee jotain kivaa, se on helpompi ottaa mukaan nyt kuin myöhemmin. Se ei kannata, sillä tavaraa on miljoona kertaa helpompi hankkia kuin päästä siitä eroon. Heräteostoksista on järkevintä kieltäytyä ilman mitään muttia.

Hankaluuksia aiheuttavat usein myös tilanteet, jossa perheenjäsen tai tuttava tarjoaa ilmaiseksi omia laadukkaita tavaroitaan ja päätös pitäisi tehdä nopeasti. Yleensä järkevintä on yksinkertaisesti vastata ei, jos päätös ei voi odottaa.

Joskus kuitenkin tärkeitäkin päätöksiä joutuu tekemään tiukalla aikataululla esimerkiksi perinnönjaossa. Tällainen tilanne on eittämättä hankala, koska puhutaan esineistä, joihin saattaa liittyä suuriakin tunteita. Ehkä siis joskus pienempi paha voi olla vastaanottaa uniikki tavara nopeasti kuin luopua siitä ikuisiksi ajoiksi, mutta tämä pätee hyvin harvoihin tilanteisiin.

Jollekulle minimalismi voi olla sitä, että tavaroihin ei muodostu tunnesidettä ja että kaikesta pitäisi voida luopua. Omalla kohdallani tavoitteena taas on säilyttää vain minulle aidosti merkitykselliset ja tarpeelliset esineet ja huonekalut. Tuntuu hyvältä katsoa perittyä esinettä ja ajatella samalla itselle tärkeää edesmennyttä läheistä.

8 Uuden tavaran sovittaminen vanhan paikalle vanhasta luopumatta

Kauniin maton lisäksi perin erittäin miellyttävän jalkavalaisimen, jolla oli tarkoitus korvata aiempi valaisimemme, jos se sopii sen paikalle. Kävi kuitenkin perinteiset eli nyt haluan pitää molemmat. Tässä teille oppikirjaesimerkki siitä, kuinka minimalisti ampuu itseään nilkkaan.

Selittelen tätä kuitenkin sen verran, että meillä on asunnossa yksi turhan pimeä alue ja huomasimme sen valaistuvan, kun jalkavalaisimia on kaksi. Olisiko tälläkin kertaa tavaran pitämiseen siis oikeasti järkevä syy eikä kyseessä olisikaan tekosyy?

Tuleeko mieleen muita minimalismiin pyrkivän perisyntejä? Mihin näistä sorruit itse viimeksi?

Väävää tuli taloon ja täytti sen äänellä, eritteillä ja tavaroilla

Minimalistisen elämänasenteen harjoittelu on jäänyt kauniisti taka-alalle vaippojen lennellessä roskakoriin ja bodyjen ja yöpukujen sinkoillessa pyykkiämpäriin. Parikuinen vauvamme ei paljoa perusta nukkumisesta ja osaa lahjakkaasti vaihdattaa vaatteensa päivän aikana jopa neljään kertaan. Siihen ei tarvita kuin muutamat sopivat puklut, selkäpissat ja lahjepaskat.

Pieni poikamme on liikuttavan ihana mutta myös käsittämättömän työläs. Hänen syntymänsä jälkeen tämä taitaa olla ensimmäinen hetki, jona teen ”jotakin omaa” jos satunnaista koiran kanssa ulkoilua ilman vauvaa ei lasketa. Onneksi vauvan isä hoitaa osansa töidensä jälkeen kanssani tasapuolisesti, muuten olisin totaalisesti pulassa. Siitä huolimatta mahdollisuudesta syödä itse on tullut luksusta suihkussa käymisestä puhumattakaan.

Käsittämättömintä vauva-arjessa on se, miten tavarat jatkuvasti katoilevat. Milloin puuttuu vauvan sukka, milloin käsine, yhtenä päivänä minulta katosi keltainen kumisaapas. Alkuun imetyksessä tarvitut rintakumit vasta oma lukunsa olivatkin, nuo silikoniset, läpinäkyvät pienet pirulaiset! En ymmärrä, miten jotakin on jatkuvasti hukassa.

Elämä on muuttunut hallitsemattomaksi taisteluksi, josta selviytyäksemme olemme surutta hankkineet yli parikymmentä puklurättiä ja muuta roinaa.

Tiivistetysti voisin kuvata tämänhetkistä elämääni sekoiluksi huutavan pikkupomon alaisuudessa. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että erilaista kampetta ja rompetta tuli hankittua ennemmin enemmän kuin vähemmän ennen vauvan syntymää, koska tämän beben kanssa elän lähes jatkuvasti pyjamassa, tukka pystyssä ja tissit paljaina. Ei olisi millään parilla bodylla pärjätty ja hyvä, että tuli se sitterikin haettua.

Toisaalta olen tyytyväinen, ettemme harkitsemattomasti lähteneet hankkimaan ihan mitä tahansa rojua. Vauvan synnyttyä olemme hankkineet lisäksi vielä mm. tsiljoona harsoa, pari tuttinauhaa, parvekevaunut ja tuttipullon lämmittimen, lisää tuttipulloja ja toisen alipainepumpun. Vauva imee pääasiassa tissiä, mutta sai etenkin alkuun myös lisämaitoja ja syö yhä kerran päivässä pumpattua maitoa pullosta. Tutteja meillä on aktiivikäytössä kaksi ja se on liian vähän, koska tutit tietysti katoilevat kuten muutkin tavarat.

Lukuun ottamatta joitakin vaatteita hankintamme ovat osoittautuneet tarpeellisiksi.

Tavaraa tuntuu olevan aivan liikaa mutta vähemmällä selviäminen tuntuisi näin intensiivisessä elämänvaiheessa turhalta rääkiltä. Pienimmät vauvanvaatteet ovat jo jatkaneet meiltä matkaansa, joten tilaa on onneksi välillä vähän vapautunutkin. Jotkin vaatteet ovat osoittautuneet epäkäytännöllisiksi, esimerkiksi pieniä paitoja ei kyllä tule käytettyä, bodyt ovat niin paljon parempia kun eivät nouse vauvan kainaloihin. Onneksi lainatuista vaatteista on tosi helppoa päästä nopeasti eroon.

Käytännöllisimpiä vauvanvaatteita meillä ovat olleet bodyt ja housut sekä vetoketjulliset kokoyöpuvut. Bodyista pidän eniten niistä, joissa on umpinaisiksi käännettävät hihat, koska vauva raapii muuten itseään ja lapaset eivät pysy käpälissä millään (minkä takia pidämme usein vauvan käsissä sukkia, jotka tuntuvat pysyvän huomattavasti paremmin). Samaten puolipotkuhousut ovat käteviä, koska niiden ollessa käytössä ei tarvitse jatkuvasti metsästää pudonneita sukkia. Niissä vaan on sitten se puoli, että ne käyvät nopeammin pieniksi kuin jalkaterättömät pykät.

Valitettavasti eritteitä (etenkin pissaa) kuitenkin irtoaa siihen tahtiin, että olemme jokseenkin tehokkaasti hyödyntäneet monia epäkäytännöllisempiäkin vaatteita, kuten erilaisia olkaimellisia potkuhousuja, jotka näyttävät monesti mielettömän söpöiltä mutta joita on sairaan rasittavaa vetää vauvan päälle ja päältä pois. Hupulliset vaatteetkin ovat hankalia, koska niitä ei uskalla käyttää öisin. Lääh ja puuh, pesukone pyörii lähes joka päivä ja silti vaatteita ei ole yhtään liikaa. En nyt ehkä enempääkään niitä kaipaisi, väsyttää vaan välillä tämä taukoamaton show!

Imetysvaatteista kätevimpiä ovat olleet imetystopit, joiden kanssa voin käyttää omia tavallisia paitojani, mutta olen iloinen, että tulin hommanneeksi muutaman imetysmekonkin. Niitä tulisi varmasti käytettyä enemmänkin, jos ei olisi koronaa ja liikkuisin enemmän ihmisten ilmoilla. Harmittaa vain se, etten hankkinut niitä jo aiemmin, koska niitä olisi voinut käyttää raskausaikanakin. Näin jälkikäteen ajatellen kitkuttelin raskaana ihan turhaan muutamilla vaatteilla. Pari mukavaa lisävaatetta olisi helpottanut elämää, kun raskaus oli itsessään niin karmaiseva olotila. Tekisi mieli sanoa never again, mutta varmuudeksi pidän suuni.

Omaa vaatekaappia tekisi jo mieli siivota, koska kiitos raskauskilojen se on täynnä liian pieniä vaatteita.

Raskauden aikana ja näin sen jälkeen olen tajunnut, kuinka vähäisellä vaatemäärällä oikeasti pärjäisi. Koska en mahtunut raskaana enkä mahdu nyt synnytettyänikään melkein mihinkään vanhoihin normaalivaatteisiini, olen selvinnyt muutamilla vaatekappaleilla. Tällä hetkellä käytän yöpukujen lisäksi lähinnä muutamaa yhä sopivaa pitkähihaista mustaa ja valkoista puuvillapaitaa, kaksia housuja sekä merinovillaisia pitkiä kalsareita. Pari villapaitaa on myös aktiivikäytössä.

Kysymys kuuluukin: kuinka pitkään synnytyksen jälkeen kannattaa odotella kilojen karisemista ennen kuin siivoaa vaatekaappinsa ja kenkävarastonsa?

Ja nyt pikkuotus huutaa taas nälkäänsä. Äitiys kutsuu. Eipä tarvitse paljon ajanhallintaa miettiä, se on kuulkaa tissi esiin ja menoksi taas!

8 kuukautta minimalismia, 17 ajatusta ja 1 päätös

Noin kahdeksan kuukauden jälkeen pysähdyin miettimään, miten minimalismi on vaikuttanut elämääni ja mitä ajattelen siitä nyt. Kirjasin mieleentulojärjestyksessä 17 ajatusta, jotka pulpahtivat pintaan. Lisäksi tein pitkin hampain yhden päätöksen. Päätös on erinomainen, mutta sen tekeminen oli hankalaa, koska vetkutteleva mieleni yritti keksiä kaikenlaisia tekosyitä saadakseen laiskotella.

Luonnollisesti ei ole olemassa yhtä totuutta, vaan joku toinen saattaa ajatella minimalismista eri tavalla kuin minä. Kommenttikentässä saa vapaasti ja mielellään ilmaista omia samansuuntaisia tai eriäviä näkemyksiään.

1. Minimalismissa karsitaan epäolennainen, jotta olennaiselle jäisi aikaa ja tilaa – ja jotta voisi ylipäätään erottaa, mikä elämässä on merkityksellistä. Tavaroiden karsiminen on pintatasoa. Sillä pääsee alkuun, mutta jos ei ala keskittyä myös muihin kuin materiaan liittyviin kysymyksiin, olo tuskin muuttuu autuaaksi.

2. Minimalismi on työkalu, ei päämäärä eikä itsetarkoitus. Ei ole olemassa ”valmista minimalistia”.

3. Minimalismi ei ole kilpailua siitä, kellä on vähiten tavaroita. Tavoitteena on tehdä omasta elämästä omannäköistä muiden mielipiteistä välittämättä. Tämä on yksi syy siihen, että blogissani on melko vähän kuvia. Pidän merkityksettömänä sitä, onko minulla vai sinulla vähemmän tavaraa.

Merkityksellistä on, täyttääkö oman elämänsä itselleen merkityksellisillä asioilla (muillakin kuin tavaroilla) vai tukkeutuuko se kaikesta muusta. Sitä en sano, etteivätkö kuvat voisi olla inspiroivia ja ettenkö joskus julkaisisi kuviakin, jos siltä tuntuu. Kannattaa joka tapauksessa varoa, ettei ala verrata itseään liikaa muihin.

4. Materian suhteen tärkeämpää on lopulta se, että uutta ei tule sisään, kuin se, että vanhaa lähtee. Vaikka tavaraa olisi vähän, koska luopuu jatkuvasti vanhasta, ei tällöin välttämättä pääse irti ostamisen kierteestä. Ostamisesta tulee hetkeksi hyvä olo, mutta kyllästymisen tunne koittaa aina ennemmin tai myöhemmin. On syytä opetella sietämään kyllästymisen tunnetta ja hankittava uutta stimulaatiota muusta kuin ostamisesta. Uuden mekon sijaan samalla rahalla voi mennä vaikka kiipeilypuistoon!

5. Tavaran karsiminen vapauttaa tilaa ja helpottaa siivoamista. Meillä myös hengitysilma on parantunut, kun jätimmekin ikkunaremontin jälkeen pölyyntyvät verhot ripustamatta muualle kuin makuuhuoneeseen (meillä on nykyään sälekaihtimet). Kodinhoito on helpompaa ja vie vähemmän aikaa, kun on vähemmän huollettavaa. Olemme silti edelleen jokseenkin laiskoja siivoajia. Sitä suuremmalla syyllä oli varmaan paikallaan jättää verhot laittamatta, hehheh. Villakoirat vilkuttelevat nurkissa muutenkin.

6. Luopumisen taito on opeteltava taito. Kuten kaikki oppiminen, se voi tuntua tuskaiselta ja oppiminen on aaltoliikettä. Välillä sujuu ja hommat etenevät, välillä tulee takapakkeja.

Helpointa on lähteä opettelemaan tavaroista luopumista. Samalla herää mahdollisuus kysyä merkityksellisiä kysymyksiä: Miksi tämä esine herättää minussa näin voimakkaita tunteita? Luovunko identiteetistäni, jos luovun tästä? Kuuluvatko tämän valokuvan ihmiset yhä elämääni ja haluaisinko heidän kuuluvan siihen aktiivisemmin vai en kenties ollenkaan? Mitä aion tehdä asialle? Milloin? Joskus vai jo tänään? Osaanko tehdä päätöksiä?

7. Minimalismi, intentionalismi, essentialismi jne. edustavat minulle samaa asiaa: tietoista pyrkimystä keskittyä siihen, mikä itselle on elämässä olennaista. Ismin nimi on toissijainen.

8. Kun on jonkin aikaa lukenut ja kuunnellut minimalisteja, huomaa heidän toistavan itseään ja toisiaan. Se ei toisaalta ole ihmeellistä, koska loppujen lopuksi kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta (ks. kohta 1). Minunkin listani on hyvä esimerkki tästä ilmiöstä: varmasti moni kohta ei yllätä ketään. Jos toisto alkaa ärsyttää, ehkäpä on aika keskittyä minimalismiin perehtymisen sijaan enemmän toimintaan. Mitä omalle elämällesi kuuluu? Mitä aiot seuraavaksi?

9. Muut saattaa saada mukaan esimerkin voimalla. Monet tuskailevat, kuinka puolison/perheen saisi mukaan tavaroiden karsimiseen. Vinkki: Muiden maanittelun ja painostamisen sijaan aloita itsestäsi.

Kokemukseni perusteella on helppoa alkaa kiinnittää huomiota toisten ”romuihin” etenkin silloin, kun omista turhakkeista luopuminen tuntuu vaikealta. Parempi siis kääntää huomio itseensä ja omaan tekemiseen kuin arvioida, mitä muun perheen tarvitsee tai ei tarvitse säilyttää. Anna muiden olla ja luovu itse (tiedän, vaikeaa). Ja siis niistä omista tavaroistasi, älä koske luvatta muiden tavaroihin.

Jos hyvin käy, perheenjäsenesikin innostuvat minimalismista huomattuaan, kuinka hyvää se on tehnyt sinulle.

10. Minimalismi ei ole kaikille. Minimalismi työkaluna tuntuu helpottavan minun elämääni, muttei se välttämättä sovi kaikille. En hetkeäkään epäile, etteivätkö toiset meistä viihtyisi parhaiten valtavan tavaramäärän keskellä ja pystyisi silti keskittymään heille olennaiseen. Hirvein ajatusvirhe on kuvitelma siitä, että se, mikä sopii minulle, sopii kaikille. En tahtoisi sortua arvostelemaan toisten elämää ja koteja.

Myönnän kuitenkin, että ökykuluttaminen ällöttää. On vastenmielistä, että tuhoamme ympäristöämme tätä tahtia – ehkä meidän olisi syytä vahvemmin moralisoida niin omaa käytöstämme kuin toistemme kulutuskäyttäytymistä (sen sijaan, että monet minimalistivaikuttajat laulavat jatkuvasti siitä, kuinka jokainen saa toimia tavallaan). Suuren tavaramäärän keskellä elävä ei tosin välttämättä ole ökykuluttaja ollenkaan, joten eipä juututa tähän tällä kertaa sen enempää.

11. Konmaritus on ehkä käypä metodi alkuun, mutta pelkän ilon kautta ei lopulta pitkälle pötkitä. Konmarituksessa ideana on pitää vain se, mikä tuottaa itselle iloa. Metodilla onnistuu helposti karsimaan suuren määrän turhaa tavaraa. Vaarana kuitenkin on, että konmarittaja tuo jatkuvasti kotiinsa uutta iloa säteilevää tavaraa, joka ei hetken kuluttua enää saakaan hymyä korviin.

Innostuin itsekin konmarittamisesta vuosia sitten, mutta jotenkin kummasti tavara ei vähentynyt kuin hetkeksi. Vaikka vaatekaapin oli konmarittanut vuosi sitten, se ei enää kokonaisuudessaan tuottanutkaan iloa ja taas oli aika konmarittaa.

Ihminen kyllästyy helposti. On siis parempi totutella sietämään kyllästymistä ja hakea uusia virikkeitä muusta kuin ostamisesta. Sitä voi opetella vaikka leipomaan uudenlaisen kakun. Reseptejä löytyy ilmaiseksi pilvin pimein ja kakut harvemmin jäävät nurkkiin pyörimään.

12. Uusien säilytysjärjestelmien kehittely on itsepetosta. Aiemmin kuvittelin, että tarvitsen parempia säilytysratkaisuja, jotta tavarani mahtuvat. Huijasin itseäni.

Ei enää tarvittu uusia kaappeja tai säilytyslokeroita kylpyhuoneeseen sen jälkeen, kun jätin jäljelle vain oikeasti käytössä olevat putelit, tukankuivaajia jäi jäljelle vain yksi ja pari kertaa käytetty suoristusrauta jatkoi matkaa.
Ei tarvita lisää varastotilaa, kun päätin luopua mm. migreeniä aiheuttavasta kirkasvalolampusta, neljä vuotta katselijaansa odottaneesta sisustustaulusta ja turhaksi jääneestä kattovalaisimesta. Mies luopui esimerkiksi toisesta kuusenjalasta.
Ei tarvita vauvan hoitopöytää tai lipastoa, kun annettiin eteenpäin muutama pyyhe, vessanmatto ja käytiin läpi omat vaatevarannot.
Ei oikeasti tarvittaisi lisätilaa kengille, jos pystyisin luopumaan niistä, joita en käytä.
Ei tarvitakaan isompaa kirjahyllyä, jonne kaikki minunkaan kirjani eivät mahtuneet vielä vähän aikaa sitten. Nyt hyllyyn kummasti mahtuvat miehenkin kirjat. Kirjastosta lainatutkin opukset mahtuvat hengailemaan hyllyssä mukavasti sen aikaa, kun meillä majailevat.
Tarvitseeko jatkaa?

13. En tahdo minimalismin avulla kehittää itsestäni entistä tehokkaampaa suorittajaa. Kuuntelin eilen yhtä Youtube-videota minimalismista, essentialismista ja intentionalismista. Jälleen kerran kuulosti siltä, että sen tekijän pohjimmainen tarkoitus on rakentaa itsestään se kaikkein paras mahdollinen versio.

Onko elämässä olennaisinta keskittyä siihen, että tuo mahtava minä itse on kaiken keskiössä ja kaikki tekeminen tähtää yhteen päämäärään, omaan poikkeukselliseen erityislaatuisuuteen? Olisiko niin paha juttu olla ihan vain tavallinen ihminen ja kokea elämänsä itseisarvoisesti merkitykselliseksi? Voisiko se riittää?

Pidän itsensä kehittämistä kannatettavana, mutta olen jo ehtinyt suorittamalla suorittaa elämääni riittävästi enkä ole tullut siitä hullua hurskaammaksi. Pelkän oman navan tuijottelu ei pidemmän päälle tuota kauheasti iloa.

14. En ole vieläkään kirkastanut arvojani. Blogini esittelyssä kerroin, että toivon merkityksellisestä elämää, jonka keskiössä ei ole kuluttaminen tai jatkuva tavaranhimo. Elämää, jossa ei vallitse paitsi jäämisen tunne. Toivon yksinkertaisuutta ja kykyä pysähtyä kysymään, elänkö omien arvojeni mukaan.

Kun tänään kysyn itseltäni, elänkö omien arvojeni mukaan, huomaan, etten vieläkään osaa nimetä arvojani yhtä lukuun ottamatta. Se yksi on keskittyminen. Valitettavasti senkin kanssa on yhä haasteita. En siis tiedä arvojani tai elä niiden mukaan.

15. Minulla on enemmän vapaa-aikaa, mutten käytä sitä yhtään aiempaa paremmin. Käytän osan ajastani toki siihen mihin haluankin, mutta huomaan, että en käytä vapautunutta lisäaikaa erityisen rakentavasti. Ikävä kyllä tuntuu siltä, että kulutan nykyään aikaani entistä enemmän älylaitekoukussa. No, ainakaan en valehtele siitä, mihin aikani kuluu.

16. En ole surrut tavaraa, josta olen luopunut. Luopumisen hetki on voinut olla todella inhottava, mutta tänään en koe luopumisen kipua, koska en muista menettäneeni prosessissa mitään. Muistan kyllä, että luovuttuani paksusta Kansojen historia -kirjasarjasta olin hetken järkyttynyt, koska kirjahyllyn päällä oli enää tyhjää tilaa. Piti totutella. Nyt en missään nimessä halua hyllyn päälle yhtään mitään.

17. Pidän yhä enemmän avaruudesta ja tyhjästä tilasta. Sisäinen hamsterini hiljenee hiljenemistään. Rakastan yhä vanhoja ja koristeellisia huonekaluja, mutta nautin yhä enemmän tyhjistä tasoista ja selkeydestä. Olen pariin kertaan ajatellut, että enemmästä en luovu, mutta muutaman kuukauden päästä mieleni on yllättäen taas muuttunut.

Muistan ennen joulua lukeneeni jonkun blogista ehdotuksen ottaa tiloista kuvat minimalisointiprosessin alussa. Ajattelin, että ei meiltä ainakaan olohuoneesta niin paljon mitään näkyvää karsita, että kuvaaminen kannattaisi. Olin väärässä. On lähtenyt sivupöytä, lehtiteline, koiran kakkospeti, pari riviä kirjaa, verhot, koriste-esineitä, räsymatto, puutuoli. Valoa on enemmän, se kiertää tilaa. Se on ihanaa.

Makuuhuoneessa ei ole vaatelipaston päällä kuin yksi kehystetty valokuva, muuten taso pysyy päivisin tyhjänä (öisin siihen nostetaan mm. päiväpeitto). Toisinaan tuijotan tasoa haltioituneena ja mieleni on ihmeellisen rauhallinen.

Yksi päätös

Materiaan keskittymisen sijaan on selvästi aika alkaa vahvemmin paneutua kohtiin 14 ja 15. Ensi viikolla pidän itselleni arvotyöpajan. Teki mieli kirjoittaa, että arvoja pitäisi jossain vaiheessa pohtia, mutta jossain vaiheessa ei johtane mihinkään, vetkuttelu vain masentaa. Parempi tehdä päätöksiä ja saada konkreettista aikaan.

Ensi viikon loppuun mennessä siis kerron teille arvotyöpajastani. Sen verran monissa strategiapohdinnoissa on töissäkin ehtinyt istua, että kai sitä nyt itselleen osaa yhden henkilökohtaisen työpajan kehittää ja vetää!

Apua, kotimme valtaa vauva!

Kaksi ihmistä ja yksi 7-kiloinen koiraherra mahtuvat hyvin noin 60 neliöömme, mutta entäs kolmas kaksijalkainen? Nimittäin jos kaikki menee hyvin, niin kuin hartaasti toivomme, meille muuttaa lokakuussa vauva. Blogin nimi Pieni arki tuntuukin saavan aivan uusia merkityksiä, kun mahaa venyttää pikkuruinen ihmisenalku. Millaista arki pienen vauvan kanssa lopulta on? Miten minimalistisen elämäntavan tavoittelu ja kasvava perhekoko käyvät yksiin?

Vauvan odotettuun kotiutumiseen on vielä aikaa, mutta vauvatavaralla on täytetty jo kaksi lipastonlaatikkoa, yksi sohvanaluslaatikko ja puoli hyllyä varastosta. Lisäksi äitiyspakkauksen pahvilaatikko on eteisen yläkaapissa, koska sille tulee olemaan käyttöä myöhemmin.

Näin teimme tilaa uudelle asukille

Kääk! Tavaraa tuntuu vyöryvän sisään, vaikka olemmekin saaneet miehen kanssa karsituksi meidän tavaroistamme suunnilleen yhtä paljon tavaraa kuin sitä on tullut. Onneksi.

Minä ja mies tyhjensimme kumpikin yhden omista lipastonlaatikoistamme. Sohvanaluslaatikko pursui jos jonkinmoista tekstiiliä, kuten viidet verhot (ikkunaremontin jälkeen laitoimme verhot takaisin vain makuuhuoneeseen, muualle emme niitä enää uusien sälekaihdinten takia tarvinneet), yhteenmuuton myötä ylimääräiseksi jäänyttä päiväpeittoa yms.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pieni valkoinen koira katsoo kameraan. Sen takana laatikossa on kymmenisen pystyviikattua peitettä ja haalaria. — Helmut-koira tarkastaa sohvanaluslaatikon peitto- ja toppapukutilannetta.

Varastosta myin pari vanhaa sisustustauluani. Lisäksi päätin vihdoin antaa pois kirkasvalolampun, josta saan päänsärkyä, ja jälleen yhteenmuuton seurauksena ylimääräiseksi jääneen kattovalaisimen.

Kylppärin kaapista karsimme muutaman pyyhkeen ja vessanmaton, jotta saimme sinne vaippahyllyn. Erillistä hoitopöytää emme hankkineet, koska edestä täytettävän pesukoneen päälle voi hyvin sijoittaa hoitoalustan. Kaappi vaippoineen jää näppärästi pesukoneen oikealle puolelle käden ulottuville.

Ainoa pakollinen uusi huonekalu lienee vauvan sänky. Äitiyspakkauksen laatikkoon lasta ei uskalla nukuttaa, ettei koira loikkaa laatikkoon seuraksi köllimään.

Luojalle kiitos lainaamisen ja käytetyn tavaran ostamisen mahdollisuudesta

Onneksi suuri osa meille nyt säilötystä tavarasta on lainassa. Vaatteita on koosta 50 kokoon 74, eikä mitään tarvinne noissa koissa enää ostaa. Yhdessä lipastonlaatikossa ovat koon 50-56 vaatteet, toisessa 62-68. Koon 74 vaatteet odottelevat sohvanaluslaatikossa.

Lähinnä äitiyspakkauksessa tulleet vaatteet ovat meidän omiamme, loput ovat minun ja sisarusteni vanhoja (kiitos äiti!) tai siskoltani lainattuja. Ai niin, äitini on ostanut jonkin verran uusia vaatteita innostuksissaan. Itsekin ostin fiilistelläkseni yhden body+housut-setin koossa 74 ja housut koossa 80, ja miehen äiti neuloi valtavan hienon merinovillaisen puvun noin 60-senttiselle.

Ajatuksena on, että lainavaatteiden jäätyä pieniksi ne palautuvat äidilleni säilöön. Äitiyspakkauksen sisällöstä ajattelin säästää osan meillä siltä varalta, jos joskus myöhemmin tulee tarvetta. Täytyy sanoa, että olen todella kiitollinen siitä, kuinka helposti lainatusta tavarasta pääsee eroon!

Yhtään äitiysvaatettakaan en ole joutunut ostamaan, koska lainasin siskoltani parit leggingsit, pari paitaa ja kaksi toppia. Lisäksi monet omat vaatteeni mahtuvat minulle valtavasta pallomahastani huolimatta yllättävän hyvin. Mitä siitä pitäisi sitten päätellä, sitä en tiedä! Ehkä vain pidän vähän rennommista malleista, ja villatakit sopivat oli maha millainen tahansa, koska ne voi jättää edestä auki. Ulkotakista menee kiinni enää ylin nappi, mutta se ja kangasvyö yhdessä pitävät takin ruodussa jokseenkin hyvin. Farkkuja vähän kaipailisin, mutta näin korona-aikaan kotona oleillessa leggingsit ovat käyneet housuista.

Vauvan ensisängynkin tekstiileineen saamme lainaan. Se on sama sänky, jossa ainakin isäni ja veljeni ovat vauvoina nukkuneet, ehkä minä ja siskonikin. Turvakaukalon taas ostimme käytettynä, samoin kantorepun ja yhdistelmävaunut.

Sitteriä meillä ei ole. Tarvitseeko sellaisen oikeasti? Jotenkin meille on kertynyt myös käsittämätön määrä erilaisia peittoja. Montako erilaista peittoa vauva tarvitsee? Sänkyyn, lattialle, vaunuihin? Mutta kun meillä on varmaan 10, enkä ole itse ostanut yhtäkään. Mummoilta tuli kaksi ihanaa tilkkutäkkiä, äitiyspakkauksesta täkki ja viltti, ensisänkyyn kuuluu pieni peitto…

Neuloin yhden pienen vauvanviltin, siitä voisi ehkä luopua, koska en pidä erityisemmin lopputuloksesta ja äitini on neulomassa kauniimpaa. Sohvanaluslaatikko on vähintään puolillaan erilaisia peittoja, lämpöpusseja ja haalareita. Enpä olisi uskonut, jollen olisi kerännyt niitä samaan paikkaan. Näistäkin tosin osa lähtee myöhemmin, koska ovat lainattuja, esimerkiksi pieni toppahaalari.

Pelkään sukulaisten ostosteluhimoja

Tavaraa tuntuu kertyneen jo niin paljon, että vähän pelottaa, paljonko erilaista lelua ja vaatetta vielä saattaa saada suunnasta jos toisesta. Minusta on ihanaa, että sukulaiset haluavat ottaa osaa vauvan elämään. Mutta miten sanoa ei tavaralle silloin, jos sitä on jo riittävästi?

En missään nimessä haluaisi loukata ketään, koska koen sukulaiset tärkeiksi. Toivoisin, että he saisivat osallistua heille luontevalla tavalla vauvailuun. Haastavaa on vaan se, jos heille luonteva tapa aiheuttaa meille kaaosta, jota olen nyt aktiivisesti yrittänyt viimeisen reilun puolen vuoden aikana selättää.

Miten te muut olette ratkaisseet tämän haasteen? Nyt lainaan saamistamme vauvanvaatteista voimme onneksi kätevästi palauttaa ne, jotka eivät tule käyttöön. Olen oikeastaan helpottunutkin siitä, ettei tarvitse miettiä, mitä tarvitsemme, kun melkein kaikki on jo hankittu. Mutta ajatus esimerkiksi joulusta huolettaa jo etukäteen, vaikkei vauva ole edes syntynyt.

Suosittelen pystyviikkausta ja vaatteiden valokuvausta

Jos saapunut tavaramäärä onkin välillä tuntunut kuormittavalta, niin sentään lajittelussa ja järjestelyssä olemme mielestäni onnistuneet hyvin. Pystyviikkasimme kaikki vaatteet ja peitteet, jotta näemme laatikoiden sisällön kätevästi. Järjestimme vaatteet suunnilleen näin: paidat, bodyt, housut, potkuhousut, haalarit.

Räpsäisimme myös kännykällä valokuvat vaatteista, jotta on helppo katsoa, kuinka paljon minkäkin kokoisia vaatteita on ja missä vaatteessa on lyhyttä tai pitkää hihaa jne. Kuvat voisi vaikka printata laatikoiden kylkeen, niin ei tarvitse turhaan availla pystyviikkauksia, jos ei muista vaatteen näkyvän osan perusteella, millainen body tai haalari on kyseessä. Nyt hahmotan ylipäätään paremmin, mitä meillä on ja kuinka paljon. Esimerkiksi toisen lipastonlaatikon sisällöstä on kaksi kuvaa, yksi 50-senttisistä ja toinen noin 56-senttisistä vaatteista.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sängylle on levitetty näytille parit kellertävät potkuhousut, kolme haalaria, neljät housut, neljä vaaleaa kietaisubodya ja kolme paitaa. — Koon 50 vaatteet

Tuskallisinta vaateprosessissa on ollut, että vauvanvaatteiden kokomerkintöihin ei kerta kaikkiaan voi luottaa. Ainoa keino päästä koista selvyyteen oli verrata vaatteita pesun jälkeen toisiinsa. Tämä kannattaa pitää mielessä, jos aikoo hankkia vauvalle jotakin uutta ja tarvitsee juuri tiettyä kokoa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sängylle on levitetty näytille neljä erilaista haalaria, sukkahousut, viisi paitaa, viidet housut ja kymmenen bodya. — Vaatteet kokoa 62-68

Jään mielenkiinnolla odottamaan, onko meillä kaikkea aivan liikaa ja onko helpompi pukea mainostettuja kietaisubodyja vai vaikkapa niitä, joissa on venepääntie. Mammafoorumeilla tuntuu olevan näistä hyvin vaihtelevia kokemuksia. Itse olen vielä ihan pihalla niin vauvanvaatteista kuin vauva-asioista muutenkin.

Syksy jännittää. Sitä en kuitenkaan jännitä, mahdummeko 60 neliöön, koska tilaa on yllin kyllin, jos luovumme turhasta. Nytkin jo mahtuisimme ihan hyvin. Enemmän jännittää, miten vauvan kanssa menee: loppuraskaus (raskauden alkupuolisko oli todella vaikea), synnytys, vauvan kotiutuminen, tutustuminen koiraan. Toivottavasti kaikki menee hyvin.