Päätin 29.7. haastaa itseni. En aio sataan päivään katsoa sarjoja, elokuvia tai mitään televisio-ohjelmia ylipäätään. Syy on yksinkertainen. Koen, että minulla menee liikaa aikaa tekemisiin, joihin en oikeasti haluaisi aikaani käyttää.

Erityisen koukussa olen ollut rikossarjoihin ja hyvin tuotettuihin pukudraamoihin. Minulla on ollut tapana vauvan käytyä yöunille napata kutimet käteen ja kliksutella katselemaan Yle Areenan tarjontaa (Netflixistä luovuin kauan sitten vaikka en edes itse joutunut siitä maksamaan). Jos olisin tehnyt näin vaikkapa kerran viikossa, se ei olisi haitannut. Jos, jos ja jos. Valitettavasti se ei jäänyt kertaan viikossa.

Moni ihminen on haasteestani kuultuaan todennut, ettei ruutuaika ole hänelle ongelma. Mikäs siinä. Minulle on.

Huomasin iltojen päätteeksi yhä useammin voivani pahoin ja tuntevani itseni pettyneeksi. Vasta ruudun suljettuani sain päähäni, että olisinkin halunnut valikoida ja editoida valokuvia, tyhjentää tiskikoneen, veytellä tai tehdä koiran kanssa kunnollisen lenkin.

Ideat pälkähtivät mieleeni kun oli jo liian myöhäistä. Oikeastaan oli jo liian myöhäistä mennä nukkumaankin, koska sarjoja katsoessa tulee liian helposti jatkaneeksi aina seuraavaan ja seuraavaan jaksoon. Aamuisin väsytti, jos ilta oli päässyt venähtämään. Pienen vauvan äidille aamu-unisuuskaan ei ole vaihtoehto, ainakaan meidän perheessämme, jossa pikku hurmuri heräilee tätä nykyä viiden ja kuuden välillä.

Iltani kuluivat sarjojen parissa sen sijaan, että olisin tehnyt jotakin oikeasti hyvinvointiani tukevaa, kuten käynyt lenkillä, soittanut läheiselle ystävälle tai keskittynyt puolisooni.

Jokailtainen ruuduntuijotus alkoi häiritä elämääni siinä määrin, että sille oli pantava piste. Koska en selvästikään osaa pysyä kohtuudessa, totesin nollatoleranssin olevan ainoa mahdollinen ratkaisu. Lupaus luopua sarjoista kokonaan tuntui liian haastavalta, joten päädyin sadan päivän haasteeseen. Aika on sen verran lyhyt, että päätöksessä on helpompi pysyä. Toisaalta se on sen verran pitkä, että ehdin tunnustella, millaiseksi ruuduttomampi arkeni voisi muotoutua.

Olen ehtinyt viettää 10 sarjatonta päivää. Mitenkäs se onkaan sujunut?

Olen oppinut, että älypuhelin on yksi pirulainen pirulaisten joukossa. En toljota enää sarjoja, mutta aivan liian usein näprään kännykkää. Pelkästään sarjoista luopuminen ei riitä. Vanha ongelmani on korvautunut uudella. Vai pitäisikö todeta, että ongelmani on erilaisten ruutujen tuijotus ylipäätään? Jos ongelma on kokonainen puu, ei auta, että sahaa vain yhden oksan.

Tajusin, että ruutujen toljottaminen on keskittymiskykyäni heikentävä isompi ongelma, joka ei liity pelkästään erilaisiin ohjelmiin. Seuraavaksi on syytä selvitellä minun ja älypuhelimeni symbioosia.

Hyvääkin on onneksi tapahtunut haasteeni alettua. Kuuntelin yhden 12-tuntisen äänikirjan. Se oli viihteellinen, eikä sen kuunteleminen jalostanut minua sen kummemmin kuin rikossarjankaan katselu. Äänikirjoja kuunnellessaan pystyy kuitenkin samalla tekemään kotitöitä tai lenkkeilemään. Samaan aikaan ei tule tutkailtua kännykkääkään, mitä helposti tekee, jos katselee ohjelmia ruudulta.

Olen myös alkanut pohtia, millaisia asioita elämältäni nykyään haluan ja mihin haluan käyttää aikaani. Sitä on välillä hyvä pysähtyä miettimään. Viimeisin vuosi on pitänyt mennä täysin vauvan ehdoilla, mutta koska illat ovat vapautuneet ja saan taas nukkua öisin, minulla on pari tuntia päivässä omaakin aikaa. En halua tuhlata sitä turhuuksiin vaan minimalisoida asiat, jotka heikentävät elämänlaatuani.

Minulle minimalismissa on kyse ennen kaikkea siitä, että turhasta luopuessani saan tilaa ja aikaa sille, millä on eniten merkitystä. Olen luopunut hurjasta tavaramäärästä, minkä jälkeen voin jo paremmin keskittyä tärkeämpiin asioihin kuin tavarasta luopumiseen.

Mietintöjen avuksi perustin Facebook-ryhmän meille, jotka tahdomme elämäämme vähemmän ruutua ja enemmän jotain ihan muuta. Tervetuloa mukaan! Vertaistuessa on voimaa.