Eräs tuttu kertoi lopettaneensa opintonsa lääketieteellisessä, koska ei kestänyt tietoa siitä, kuinka monesta kohtaa ihminen voi mennä rikki. Elämän rajallisuuden pohtiminen tuntuu tuottavan rajuja kielteisiä reaktioita. Vaikeat asiat joko ohitetaan tai niitä vähätellään. Ihan kuin pelättäisiin, että kuoleman pohtiminen olisi kuoleman kutsumista. Ihan kuin haluttaisiin ajatella, että eihän tuo minua saa koskea.

Jossain vaiheessa elämää alkaa kuitenkin käydä melko mahdottomaksi kieltäytyä ajattelemasta matkaa rajan tuolle puolen. Syynä voi olla oma tai toisen sairaus, ikääntyminen, läheisen menetys.

Muistan lapsuudesta, kuinka aikoinaan polion sairastanut ukkini joka kesä ennusti, ettei näe enää seuraavaa suvea. Kuuntelin näitä arvioita vuodesta toiseen parinkymmenen vuoden ajan – tai lienee todenmukaisempaa sanoa, että kuulin ne – annoin sanojen liukua yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, nehän olivat taas niitä ukin juttuja. Mitä useammin niitä kuuli, sitä vahvemmin ukilla tuntui olevan immuniteetti kuolemaa vastaan.

En koskaan pysähtynyt kuuntelemaan ukin ajatuksia kuolemasta, vaikka hän puhui niistä usein. Tai ehkä juuri siksi.

Kun minulle läheinen ukki sitten lopulta äkillisesti kuoli, sitä oli niin mahdotonta uskoa ja hankalaa hyväksyä, että minun oli pakko matkustaa neljän tunnin matka häntä katsomaan. Ukki näytti arkussa maatessaan kovin pieneltä. Kosketin varovasti kylmää olkapäätä. Ei ukki ollut enää siinä, hän oli jo jatkanut eteenpäin. Se oli helpotus. Sisimmässäni jäytänyt pelko ukin elävältä hautaamisesta jätti minut rauhaan.

Onneksi kävin katsomassa ukkia. Kuolleen hyvästeleminen oli minulle kokemuksena eheyttävä. Kun katselin ukin ruumista, se sai minut kunnioittamaan omaani. Tämä keho on minulle annettu, lainattu, minulla on todennäköisesti vain tämä yksi elämä ja saan elää sen tässä kehossa, josta minun täytyy pitää huolta.

Kuoleman kohtaaminen voi olla eheyttävä kokemus, joka auttaa keskittymään olennaiseen.

Olen kiitollinen ukilta saamastani viimeisestä opetuksesta. Hänen luotaan lähtiessä tuntui siltä, että oli helpompi keskittyä olennaiseen.

Jos minimalistisen elämäntavan kantavia ideoita on opetella keskittymään olennaiseen, niin kuoleman tabun murtaminen jos mikä on minimalistin teko. Uskon vakaasti, että kuoleman pitäisi näkyä yhteiskunnassamme enemmän tai eri tavalla. Uskon, että elämämme olisi parempaa, jos kuolema olisi arjessamme luonnollisemmin läsnä ja siitä puhuttaisiin avoimemmin. Nuoruuden ja rypyttömyyden glorifioinnin, kiireellä kehuskelun ja itsensä loppuun kuluttamisen sijaan olisi syytä ytimiään myöten havahtua siihen, ettemme ole täällä ikuisesti.

Luin vastikään jutun taiteilija Ilmari Värristä, joka meditoi läpinäkyvässä pleksiarkussa. Olen täysin samaa mieltä Värrin kanssa siitä, että kuoleman hyväksyttyään pystyy eri tavalla keskittymään elämiseen. Värrin perheessä kuolema on asiana arkinen, eivätkä hänen 6- ja 9-vuotiaat tyttärensä paljon pääkalloja kavahda.

Keskittyäkseen olennaiseen ei tarvitse itse mennä arkkuun makaamaan. Toki niinkin voi tehdä, mutta vaihtoehtojakin on.

En itse koe tarpeelliseksi sulkeutua elävänä minkäänlaiseen arkkuun. Kuolemaa voi toki mietiskellä arkussa, jos se hyvältä tuntuu. Sen sijaan tai sen lisäksi on kuitenkin muitakin vaihtoehtoja käsitellä kuolemaa. Esimerkiksi moni vanha ihminen haluaa puhua kuoleman läheisyydestä. Tarve saada valmistautua omaan kuolemaan voi olla kova, ja vanhus saattaa toivoa rinnallekulkijaksi toista ihmistä.

Omaan elämääni on viime aikoina tuonut perspektiiviä vapaaehtoistyö. Aloin viime syksynä toimia HelsinkiMission keikkalaisena. Käyn suunnilleen kerran kuussa auttamassa jotakuta apua kaipaavaa yksinäistä vanhusta. Alkuun hoidamme yleensä jonkin pienen homman, vaikka napinompelun tai sotkuun menneiden jouluvalojen selvittelyn pois alta. Sen jälkeen keitämme kakkukahvit ja keskustelemme tilanteen mukaan parvekekukista, säästä, menneestä elämästä, kuolemaan liittyvistä ajatuksista.

Keitämme yksinäisen vanhuksen kanssa kakkukahvit ja keskustelemme kuolemasta.

Hölmöltä tuntuisi sanoa 80–100-vuotiaalle, että älähän nyt tuollaisia mieti. Jokaisella pitäisi olla oikeus valmistautua omaan lähtöönsä. Ja kyllä oikeus puhua kuolemasta kuuluu ikään katsomatta meille kaikille.

Miltä kuolemasta puhuminen ja sen kohtaaminen teistä tuntuu? Onko kokemuksissamme samaa vai ajatteletteko eri tavalla?