Toisten aarteet ja ajatukset ovat täyttäneet kotini

Isoimman siivousurakan jäätyä taa olen pysähtynyt pohtimaan omaa tavarasuhdettani. Mitä olen tähän mennessä oppinut?

Olen käsittänyt säilyttäneeni nurkissani toisten aarteita, jotka ovat muodostuneet minulle taakaksi. Olen esimerkiksi luopunut suuresta määrästä vaatteita ja esineitä, joita olen saanut toisilta ja joita en varmasti olisi itse tullut hankkineeksi. Niistä lukuisia olin säilyttänyt yli vuosikymmenen. Suuren osan tavaroista olen ottanut vastaan vain, koska en ole osannut sanoa ei tai en oikein ole tiennyt, mitä haluan.

En enää tahdo ottaa vastaan ilmaisia tavaroita, jollen koe niiden olevan niin tarpeellisia, että olisin niistä valmis myös maksamaan.

Lisäksi olen suojellut liian pitkään omia muistoesineitäni, jotka pitivät (ja jotkin niistä yhä pitävät) minut kiinni menneessä. Nyt olen saanut luovuttua monesta tunnearvoa sisältäneestä tavarasta, kuten vankilanoranssista opiskelijahaalarista, joka vei kaapista tuskastuttavasti tilaa ja jota voin jatkossa ihailla riittävästi valokuvista. Opettelen luopumaan menneestä ja hyväksymään tiettyjen elämänvaiheiden olevan ohi, jotta saan tilaa uudelle.

Tavaroista luopuminen on saanut minut kysymään itseltäni, miksi ja millaisista asioista luopuminen on minulle vaikeaa ylipäätään. Omaan tavarasuhteeseeni tutustuminen on herättänyt minussa liudan kysymyksiä, joihin vastaaminen on vaatinut syvällistä itsetutkiskelua:

Miksi annan millekin esineelle niin paljon arvoa kuin annan? Arvotanko esineeni itse vai onko sittenkin kyse jonkun toisen mielipiteestä, joka vaikuttaa omaani? Enkö luovukaan, jos joku kauhistelee? Osaankohan valita, mikä minulle elämässä on arvokasta ja elää sen mukaisesti, jos olen tavaroidenikin kanssa ihan hukassa?

Aloin surra menettämääni pöytää vain, koska siitä luopuminen oli herättänyt ystävässäni haikeita tunteita.

Ensimmäisessä blogitekstissäni kerroin luopuneeni pienestä puisesta sivupöydästä ja olleeni siitä helpottunut. Noin viikon päästä tekstin julkaisusta kyläilemään tullut ystäväni kertoi olevansa pöydän lähdöstä kovin suruissaan, koska hänestä pöytä oli ollut ihana. Aiemmin tuntemani helpotus pöydästä luopumisesta vaihtui sillä sekunnilla surun, pettymyksen ja epäilyn tunteisiin. Yhtäkkiä tuntui siltä, että olin luopunut jostakin arvokkaasta enkä saisi sitä koskaan takaisin. Kesti monta päivää käsitellä asiaa.

Sain hyvin konkreettisen muistutuksen siitä, kuinka paljon muiden mielipiteet ja tunteet vaikuttavat omiini: enemmän kuin haluaisin tai tajuankaan. Se oli arvokas läksy. En oikeasti surrut pöydästä luopumista, vaan kyse oli jostakin ihan muusta. Yritän jatkossa yhä vahvemmin kuulla oman ääneni muiden äänten joukosta ja säilyttää elämässäni sen, mikä on juuri minulle arvokasta.

Pienellä pyöreällä sivupöydällä oli kerran paikka elämässäni. Ehkä sillä jo tänään on sopiva paikkansa jonkun toisen elämässä. Meidän nykyisessä olohuoneessamme sen paikka oli kohtalokkaan ahdas. Olen iloinen, että pystyin luopumaan, vaikka se teki hetken kipeää. Olin halunnut luopua pöydästä jo pitkään.

On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka voimakkaita tunteita elottomat esineet ja niistä luopuminen herättävät sekä minussa että toisissa ihmisissä. Onneksi minimalistiseen elämäntapaan voi pyrkiä kaikessa rauhassa ja näitä kipeitä luopumisia voi kohdata omaan tahtiin, suorittamatta. Kannattaa yrittää olla vertailematta itseään muihin ja siihen, mitä he tahtovat elämässään säilyttää. Vähitellen luopuminen helpottuu, ehkä muustakin kuin tavarasta luopuminen.

Ennen toisten ajatusten kuulemista yritän selvittää, mitä itse tunnen ja ajattelen. Muilla ei pidä olla valtaa päättää, mitä elämässäni säilytän.

Olen yhä vakuuttunut siitä, että minimalistiseen elämäntapaan pyrkiminen tuo mukanaan paljon hyvää. Vaikka meillä on vielä kotona paljon sellaista, mitä emme tarvitse ja mistä on enemmän haittaa kuin hyötyä, on tilanne helpottunut huomattavasti. Kun palaan iltapäivisin kotiin ja tuijotan avarampaa olohuonettamme, oloni on rauhallisempi kuin ennen minimalisointiprosessin aloittamista. Aikaakin tuntuu olevan enemmän – vielä en vain oikein tiedä, miten sen haluaisin käyttää.