Kesä ei alkanut ihan niin kuin odotin. Viimeiset työtehtävät ennen lomaa vaihtuivat viiteen päivään Malmin sairaalassa (iso & lämmin kiitos henkilökunnalle!).

Kolmisen viikkoa sitten minulle nousi sunnuntain ja maanantain välisenä yönä yli 38 asteen kuume. Kolmantena kuumeisena yönä alkoi myös oksettaa. Horkkainen olo tuntui sen verran hirveältä, että harkitsin soittavani ambulanssin. Jokin osa minua kuitenkin sanoi, että tämähän on vain pieni flunssa, eihän nyt flunssan takia voi lanssia soittaa.

Keskiviikkoaamuna aloin oksentaa. Edes vesi ei pysynyt enää sisällä. Kuumetta oli nelisenkymmentä astetta. Mies vuokrasi auton ja vei minut työterveyslääkärille. Hän kärräsi minut lääkärin huoneeseen pyörätuolilla.

Lääkäri kertoi, ettei hänellä ole keinoja ja olisi lähettänyt minut jonkin antibioottireseptin ja Primperan-pahoinvointilääkkeen kanssa kotiin. ”Miten ajattelit että otan nämä lääkkeet kun mikään ei pysy sisällä”, kysyin. Lääkäri kohautti hartioitaan: ”Ei minulla ole keinoja.”

Pitääkö lääkärille osata itse kertoa, mitä täytyy tehdä? Tällä kertaa näköjään piti.

Käsittämätöntä. Sanoin sitten, että lähettää minut Malmin sairaalan päivystykseen. Koska crp oli siinä vaiheessa melkein sata, hän sanoi, että ”ehkä se käy” tai jotakin siihen suuntaan.

Mies lähti kärräämään minua, surkeannäköistä puoliksi yöpukuun puettua likatukkaa, ohi Itiksen Symppiksen kohti autoa. Tupakoiva keski-ikäinen nainen huusi tsempit, ”minä totta vieköön tiedän miltä tuntuu olla kipeä”, hän sanoi. Ele lämmitti.

Tiedän, että moni toivoisi Symppiksen päihdeasiakkaiden katoavan kauemmaksi. Symppiläisten myötätunto sai minut kuitenkin ajattelemaan, että he ovat enemmän ihmisyyden ymmärtämisen ytimessä kuin moni muu.

Jatkossa kovia kokeneita ihmisiä ohittaessani tai heidät kohdatessani muistan, kuinka vilpittömän myötätuntoisesti symppisläiset suhtautuivat minuun.

Malmin sairaalan päivystyksen aulassa ulisin niin säälittävästi (kuume aaltoili ja keho tanssi sen kummalliseen tahtiin), että meni varmaan vain viitisen minuuttia ennen kuin minut haettiin sänkypotilaaksi. Kanyyliä pisteltiin (ei mennyt ekalla), nesteytystä, kuume- ja pahoinvointilääkkeitä, erilaisia testejä (enpä ollut ajatellut vielä pääseväni ns. aitoon koronatestiin), kärräys keuhkokuviin ja takaisin.

Tuntui siltä, että kohta kuolen. Oli niin kova nälkä ja jano ja kuumeaallokon kurittama kroppa. Kylmyydestä kärsivä keho liian kapeassa sängyssä, peittona riittämätön pyyhe. Raskaustestinkin tekivät varmuudeksi, kun olo tuntui kuumetta lukuun ottamatta lähes täysin samalta kuin hyperemeesissä (sivusinkin joskus aiemmassa tekstissä hyperemeesiraskauttani).

Diagnoosi: keuhkokuume. Viisi päivää osastolla, sen päälle viikko sairauslomaa, mutta toipuminen voi kuulemma viedä viikkoja. Ja ainakin tämä ensimmäinen lomaviikko on mennyt suurimmaksi osaksi sohvalla maaten. Turhauttaa!

Olen ymmärtänyt, että Malmin sairaalalla olisi huono maine, mutta hoito oli ensiluokkaista.

Malmin sairaalan osastosta voin sanoa vain hyvää. Siellä tiedettiin mitä tehtiin, samoin kuin päivystyksessäkin sen jälkeen, kun olin kiljunut itseni aulasta petipaikalle. No, jos jotain kyseenalaista, niin jälkiruokakiisselit olivat todella ällöttäviä, mutta muuten ruokakin suht jees. Ja vähän outoa, ettei tule minkäänlaista jälkitarkastusta, vaan jos tauti pitkittyy, niin ihana työterveys se siellä taas odottaa. Tosin älkää ymmärtäkö väärin – olen kiitollinen siitä, että minulla on etuoikeus päästä näin helposti lääkäriin. Viimeisin kokemus työterveyslääkärin ammattitaidosta ei vaan vakuuttanut.

Sairaalassa ja kotona on tullut toljotettua tv-ohjelmia ja hukuttua jatkuvaan uutisvirtaan. Ällöttää ihan. Joitain äänikirjojakin olen kuunnellut ja miettinyt, miltä tuntuisi taas alkaa lukea paperikirjoja. Mietin, paljonko aikaa tuhlaan näyttöjen äärellä ja missä määrin se on ajan tuhlaamista ja missä määrin siitä nauttimista.

Selvästi jokin raja on ylittynyt, jos asiaa täytyy pohdiskella. Liikaa aikaa menee roskaan, sellaiseen, mihin en haluaisi. Aloin vastikään kuunnella Héctor Garcían ja Francesc Mirallesin kirjaa Ichigo ichie, joka kertoo hetkessä elämisen taidosta.

No, en tiedä muuttaako tuo(kaan) kirja elämääni, mutta jos sieltä löytyy mitään uusia ajatuksia digiriippuvaisen pelastamiseksi, niin olisihan se plussaa.

Mietin usein naistenlehtitarinoita, joissa ihmisen elämässä tapahtuu dramaattinen käänne, ja hän alkaa elää täysin toisenlaista, merkityksellisempää elämää. Ovatko ne tarinat oikeasti tosia ja elämänmuutokset pysyviä?