Minulla on jo hyvän aikaa ollut ruuduntuijotusongelma. Siksi noin vuosi sitten pyrin ottamaan ajankäyttöni parempaan hallintaan lopettamalla televisio-ohjelmien katselun. Kuinkas sitten kävikään, sisältääkö arkeni nykyään enemmän elämää ja vähemmän ruutua?

Sadan päivän ohjelmalakkoni myötä aloin toden totta kuunnella enemmän äänikirjoja ja pääsin tv-riippuvuudestani irti (tai siis ohjelmariippuvuudestani, tv:stähän fyysisenä esineenä jo luovuimme). Nykyään katson satunnaisesti ohjelmia, mutta en ole kokenut sitä ongelmaksi.

2-vuotias pitää minut myös hyvin kurissa – on aika vähän riittävän harmittomia ja samaan aikaan kiinnostavia ohjelmia, joita voisi katsoa taaperon läsnäollessa. Ja koska meidän taaperomme ei todellakaan ole niitä eniten unta kaipaavia yksilöitä, vaan nukahtaa usein vasta klo 22 vaikka mitä tekisi, niin siinä ei tosiaan tämä mamma ehdi telkkua töllöttämään.

Tämänhetkinen aikavarkaani on sen sijaan kännykkä. Oksettavista oksettavin älytön älylaite, jota en meinaa kyetä vastustamaan ja jonka välillä haluaisin minimalisoida elämästäni kokonaan.

Rehellisesti sanottuna sormiani ja käsiäni on viime aikoina pakottanut kivusta jatkuvan kännykän pläräämisen takia.

Homma lähti niin sanotusti käsistä Ukrainan sodan alkamisen myötä. Siitä lähtien olen lähes pakonomaisesti selannut uutisia monesta eri kanavasta. Ylet, Hesarit, Iltalehdet, CNN:t, the Guardianit, Twitterit jne. jne. Kaikki ovat listallani monta kertaa päivässä. Onko lopulta kyse enemmän kännykkä- vai uutisriippuvuudesta, en tiedä.

Enää puhelinriippuvuuteni selättämisessä ei ole kyse pelkästä ajanhallinnasta vaan myös pelonhallinnasta.

Ehkä yritän jatkuvalla ajan tasalla pysymisellä hallita omia pelkojani ja stressiäni. Selvää lienee, että ”strategiani” ei toimi. Toimintani ennemmin lisää stressiäni kuin vähentää sitä. Valitettavasti ketään ei auta, että piehtaroin sotauutisissa pitkin päivää. Ajanhallinnan lisäksi minun pitääkin opetella pelkojeni hallintaa. Se tekee tämänhetkisen kännykkäriippuvuuden selättämisestä tuplahaasteen.

Ajatella, millaisessa pelottomassa lintukodossa ja ikuisen rauhan illuusiossa minun sukupolveni on Suomessa saanut nuoruutensa viettää. Toista se on nykynuorilla, joiden kasvamista on varjostanut ensin korona ja sen jälkeen muuttunut maailmantilanne. Muistan, kuinka koronan alkuaikoina totesin, että sentään ei ole sotaa. No kappas, mitä kaikkea sen lausahduksen jälkeen onkaan tapahtunut.

Välillä mietin, miltä oma elämäni näyttäisi, jos Ukrainan tilanne olisi eskaloitunut vaikka puoli vuotta aiemmin. Olisinko uskaltanut ryhtyä perustamaan perhettä? Lapsen saamisen myötä asioita katsoo niin eri tavalla. Tai olisinko uskaltanut ryhtyä omistusasujaksi? Molemmat isoja ratkaisuja, jotka ehdin tehdä ennen kuin niin monet asiat muuttuivat.

Kokeilen lopettaa uutisten seuraamisen kännykästä. Jospa siten minimalisoisin ruutuaikaani.

Mutta palatkaamme kännykkä- ja uutisriippuvuuteeni. Se on alkanut oksettaa minua siinä määrin, että olen päättänyt, etten lue enää kännykästä uutisia. Kokeilen nyt alkuun viikon näin ja katson, mitä tapahtuu. Voin lukea uutiset tietokoneelta, se saa luvan riittää. Sitä on onneksi vaikeaa tehdä jatkuvasti. Touhukas taapero kyllä pitää huolen siitä, että äiti ei näpytä tietokonetta. Ainakaan niin, ettei taapero näpytä sitä samalla raivoisan ihastuneesti.

Kiinnostaisi kuulla, jos muillakin on Ukrainan sodan myötä lauennut vastaavaa uutisriippuvuutta ja pahentunutta puhelinsymbioosia. Onko sinulla? Tai tunnetko lisäkseni muita langenneita?