Minimalistin 8 tapaa huijata itseään

Tutussa suossa on taas viime viime aikoina tarvottu – vai sanoisinko että tutussa meressä räpiköity, nimittäin itse luodussa tavarameressä. Kaikkialta pursuavan vauvatavaran lisäksi en onnistunut enkä halunnutkaan sanoa ei joillekin perintöesineille, joten pyykkien ollessa kuivumassa olohuoneessa ei mahdu enää kunnolla kävelemään.

Apua. Tuntuu kuin hukkuisin. Nelikuisemme syntymästä lähtien olemme eläneet jatkuvassa kaaoksessa eikä loppua näy. Yöt vauvan kanssa ovat viimein hitusen helpottaneet, joten olen alkanut taas harjoittaa luopumista. Huomaan kuitenkin olevani ruosteessa ja siksi listasin muutamia ”minimalistin” perisyntejä, joihin sortuminen houkuttaa.

1 Varastointi

Tilan tekeminen kotiin tavaroita varastoon siirtämällä tuntuu helpolta. Poissa silmistä voi olla hetken poissa mielestä, mutta pidemmän päälle se ei toimi. Olen itse vienyt tavaraa häkkivarastoon muutaman viime vuoden varrella sen verran, että sinne ei mahdu enää mitään.

Onneksi varastoomme ei ylipäätään mahdu kovin paljon tavaraa. Sen verran sinne on sitä kuitenkin ängetty, että kun tällä viikolla olisin halunnut hakea varastosta jotain, keskeytin koko homman koska minun olisi ennen sen saamista pitänyt purkaa puolet tavaroista käytävälle. Ei minun aikani pienen vauvan kanssa sellaiseen riitä.

Varastossa kannattaisi säilyttää vain kausitavaraa, joka on helposti saatavissa. Vaikkapa sukset sopisivat hyvin varastosäilytykseen (jos harrastaa hiihtämistä). Jos varastosta on muodostunut ahdistava tavaroiden hautausmaa eikä funktionaalinen välillä oikeasti käytössä olevien tavaroiden ilmava säilö, se ei toimi.

2 Tavaran myyminen sitten joskus

Minulla on muutama esine, joilla on sen verran arvoa (ehkä muutama satanen jos sitäkään, ei lopulta sen enempää), etten tahdo lahjoittaa niitä ilmaiseksi. Huijaan itseäni kertomalla tarinaa siitä, kuinka myyn ne sitten joskus. Jos aikoo myydä, olisi paikallaan tehdä myynti-ilmoitus heti ja päättää takarajasta: jos tavara ei mene kaupaksi tiettyyn ajankohtaan mennessä, siitä voi luopua ilmaiseksi.

3 Pyrkimys luopua kumppanin tavaroista

Meillä käydään kotona aina sama keskustelu samoista tavaroista, kun mietimme, mistä voisimme luopua mahtuaksemme täällä taas kunnolla kävelemään. Potentiaaliset luopumisen kohteet ovat minun valtava pallomainen parvekenojatuolini (joka mahtui aikoinaan yksiöni isolle parvekkeelle, mutta on päätynyt nykyisen kotimme olohuoneeseen) ja muutamat kumppanini harrastetavarat, jotka vievät vähintään yhtä paljon tilaa.

Olen hyvän aikaa enemmän tai vähemmän salaa toivonut, että kumppanini luopuisi omista isoista käyttämättömistä tavaroistaan. Se ratkaisisi ongelman. Fakta kuitenkin on, että luopuminen minun nojatuolistani ratkaisisi ongelman vähintään yhtä tehokkaasti. Olen nyt muutaman vuoden prosessoinut asiaa ja oikeasti olen sitä mieltä, että tuolini näyttää kodissamme melko rumalta. Se ei sovi muuhun sisustukseen ja kuuluisi ulos. Olisiko siitä aika luopua, vaikka siinä onkin jumalaisen mukava istua?

4 Tavaran tunkeminen toisten hoteisiin

Yritän parhaillaan huijata itseäni sälyttämällä tuolin vanhempieni mökille, missä se tosin voisikin ilahduttaa. Valitettavasti tavaran säilyttäminen muiden hoteissa vaan tuppaa kuormittamaan jotakuta toista ja vähentämään hänen elintilaansa. Mutta kun tuolini on niin mukava, että haluaisin pitää sen, jos meillä joskus on isompi parveke tai pieni piha. (Huomasitteko tekosyiden aatelistoon kuuluvan tutun ja turvallisen ”muttakunin”?)

No mutta mutta. Tämä on oikeasti niin hyvä tuoli, että haluaisin tilaisuuden tullen ostaa sen uudestaan, kun tilaa taas on enemmän. Siksipä toivoisin, että se voisi pari vuotta asua mökillä ja muuttaa sen jälkeen takaisin kotiin. Kovin montaa tavaraa en kyllä kehtaisi yrittää kenenkään toisen hoteissa säilöä.

5 Isomman asunnon odottaminen tai hankkiminen

Niinpä niin. Kerroin eilen ystävälleni parveketuoliongelmasta. ”Muuttakaa isompaan?” hän viestitti. Yleensä se ei ole ratkaisu, koska pääsääntöisesti ongelma ei piile asunnon koossa vaan tavaran määrässä. Isompi asunto vetää puoleensa enemmän tavaraa. Ilmiö on sama kuin varastoissa: ei ole väliä, onko häkkivarasto pieni vai iso, se täyttyy kyllä joka tapauksessa kuin puolihuomaamatta. Jotenkin kummasti kerrostaloissa asuvat ihmiset näkyvät levittäytyvän varastojensa ulkopuolellekin käytäville asti.

Mutta muttaillakseni hieman lisää on todettava, että muuttaminen hieman erilaiseen asuntoon ratkaisisi parveketuoliongelman. Jos parveke olisi hieman erimuotoinen, se mahtuisi hyvin. (Vai mahtuisiko?)

6 Vanhan korvaaminen uudella (ennen kuin vanhasta on päästy)

Perin vastikään kauniin maton. Matto ehti saapua meille ennen kuin vanhasta päästiin. Tämä johtaa helposti ensimmäisenä mainitsemaani ongelmaan eli varastointiin. Mikä olisikaan helpompaa kuin kääräistä vanha matto rullalle ja kantaa se varastoon? Tällä kertaa en kuitenkaan aio sortua, koska vanhasta matosta luopuminen ei tuota minulle hankaluuksia tunnetasolla.

Vaivaa toki pitää nähdä, jotta matto saa uuden kodin. Nyt meillä on luultavasti hyvän aikaa matto rullalla eteisessä, mikä tuskastuttaa. Roskiin heittämistä pidän vastuuttomana, koska vanhassa matossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Niinpä joudumme kärsimään hetken ylimääräisestä matosta. Toivottavasti joku pian haluaa sen. Yritän heti tänään kuvata ja mitata sen ilmoitusta varten.

7 Liian nopeasti päättäminen

Kun näkee jotain kivaa, se on helpompi ottaa mukaan nyt kuin myöhemmin. Se ei kannata, sillä tavaraa on miljoona kertaa helpompi hankkia kuin päästä siitä eroon. Heräteostoksista on järkevintä kieltäytyä ilman mitään muttia.

Hankaluuksia aiheuttavat usein myös tilanteet, jossa perheenjäsen tai tuttava tarjoaa ilmaiseksi omia laadukkaita tavaroitaan ja päätös pitäisi tehdä nopeasti. Yleensä järkevintä on yksinkertaisesti vastata ei, jos päätös ei voi odottaa.

Joskus kuitenkin tärkeitäkin päätöksiä joutuu tekemään tiukalla aikataululla esimerkiksi perinnönjaossa. Tällainen tilanne on eittämättä hankala, koska puhutaan esineistä, joihin saattaa liittyä suuriakin tunteita. Ehkä siis joskus pienempi paha voi olla vastaanottaa uniikki tavara nopeasti kuin luopua siitä ikuisiksi ajoiksi, mutta tämä pätee hyvin harvoihin tilanteisiin.

Jollekulle minimalismi voi olla sitä, että tavaroihin ei muodostu tunnesidettä ja että kaikesta pitäisi voida luopua. Omalla kohdallani tavoitteena taas on säilyttää vain minulle aidosti merkitykselliset ja tarpeelliset esineet ja huonekalut. Tuntuu hyvältä katsoa perittyä esinettä ja ajatella samalla itselle tärkeää edesmennyttä läheistä.

8 Uuden tavaran sovittaminen vanhan paikalle vanhasta luopumatta

Kauniin maton lisäksi perin erittäin miellyttävän jalkavalaisimen, jolla oli tarkoitus korvata aiempi valaisimemme, jos se sopii sen paikalle. Kävi kuitenkin perinteiset eli nyt haluan pitää molemmat. Tässä teille oppikirjaesimerkki siitä, kuinka minimalisti ampuu itseään nilkkaan.

Selittelen tätä kuitenkin sen verran, että meillä on asunnossa yksi turhan pimeä alue ja huomasimme sen valaistuvan, kun jalkavalaisimia on kaksi. Olisiko tälläkin kertaa tavaran pitämiseen siis oikeasti järkevä syy eikä kyseessä olisikaan tekosyy?

Tuleeko mieleen muita minimalismiin pyrkivän perisyntejä? Mihin näistä sorruit itse viimeksi?

Minimalistin joulukuusi mahtuu maljakkoon

Huhhuh. Joulu on täällä, mutta vauva-arki on imenyt minut niin kuiviin, että mikään määrä glögiä ei pysty tilannetta paikkaamaan. Ja vauvakin imee tissiä kuin viimeistä päivää, eivätkä sen otteet ole hellät. Nännejä nyhdetään suuntaan jos toiseen sellaista tahtia, että heikompaa heikottaisi. Yhtenä päivänä huomasin, että toiseen rintaani oli tehokkaasta imemisestä aiheutunut jopa kaksi mustelmaa.

Koska olen nykyään ammattitissi, jäivät väliin niin joulusiivoukset kuin -leipomisetkin. Muutamia joulukoristuksia kaivoin kuitenkin kaapista esiin, jotta joulu tuntuisi joululta. Sähkökynttelikkö lunastaa paikkansa erityisesti nyt, kun vauvan takia ei ole suositeltavaa polttaa sisällä kynttilän kynttilää. Suklaapurkki ei petä koskaan. Muutama maistuva pipari pitää raskauskilot piukassa. Joulukukka ilahduttaa keittiössä, ja eteisessä kotiintulijaa (ei sillä että missään tulisi nykyään käytyä) tervehtii korttikasa.

Lahjoiltakaan emme tänä vuonna ole välttyneet. Se tuntuu oikeastaan hyvältä – viimevuotisen käytännössä lahjattoman joulun jälkeen tuntui mukavalta miettiä pieniä muistamisia läheisimmille ja tulla muistetuksi itsekin. Kukapa ei ilahtuisi esimerkiksi herkkukorista, josta voi iloita kunnes sen on syönyt olemattomiin? Jäljelle jää iloa ja ehkä pari kiloa. Vauvaamme ovat muistaneet kaukaisemmatkin tuttavat, mikä toki on ilahduttanyt mieltä täällä mahdottoman pienissä ympyröissä neljän seinän sisällä. Pidän lahjoista ja niiden antamisesta, kun antaminen on harkittua. Miehellekin kerroin etukäteen, mitä ajattelin hänelle hankkia. Yllätyksetöntä mutta en halunnut ostaa jotakin, mitä hän ei tarvitse. Ajatus lahjavyörystä ahdistaa, mutta huolella punnitut ja etenkin aineettomat lahjat lämmittävät mieltä.

Hauskimpia juttuja tänä jouluna on kuitenkin mainio joulukuusemme. Kaveri kyseli, toisivatko he metsästä kuusen meillekin. Totesin, että jos se on hyvin hyvin pieni. Viime joulunahan meillä oli reilu metrinen kuusi parvekkeen oven edessä, mutta nyt siihen ei parvekevaunujen takia (kyllä, meillä on nykyään parvekevaunutkin ja onneksi on, koska vähäuninen vauvamme nukkuu niiden ansiosta edes kerran päivässä kolme tuntia putkeen) mahdu mitään ylimääräistä. Odotuksiani ei petetty: meillä on täydellinen maljakkokuusi.

Joulun tunnelma syntyy pienistä palasista ja yhdessäolosta. Maljakkokuusi on ilahduttavan helppo ratkaisu.

Olen jo etukäteen helpottunut, kun tiedän, että kotiimme ei varise valtavasti neulasia. Loppiaisena minikuuselle on harvinaisen helppo heittää hyvästit. Suuri kuusi voi toki olla komea, mutta meidän tapauksessamme pikkukuusi tarjoaa huolettoman joulumielen ja vähän vähemmän täyteen ahdetun kaksion.

Joskus voi päästää itsensä helpommalla. Ei joulu muutu merkitykselliseksi siten, että vääntää itku herkässä perunalaatikkoa ja kiillottaa hopeita. Ennemmin kannattaa nauttia mukilliset glögiä ja kuunnella joululauluja oman rakkaan kanssa silloin, kun lapsi kerrankin nukkuu pitkiä päiväunia parvekkeella. Ja jos lahjat aiheuttavat stressiä, niin lahjaton joulukin tarjoaa mahdollisuuden rennompaan ja levollisempaan jouluun.

Joulurauhaa kaikille!

P.S. Puolisoni totesi, että kuvat antavat kodistamme väärän vaikutelman. Täällä vallitsee kaaos. Villakoiratkin ovat viruneet nurkissa sen verran pitkään, että niille voi vähitellen alkaa miettiä nimiä.

Väävää tuli taloon ja täytti sen äänellä, eritteillä ja tavaroilla

Minimalistisen elämänasenteen harjoittelu on jäänyt kauniisti taka-alalle vaippojen lennellessä roskakoriin ja bodyjen ja yöpukujen sinkoillessa pyykkiämpäriin. Parikuinen vauvamme ei paljoa perusta nukkumisesta ja osaa lahjakkaasti vaihdattaa vaatteensa päivän aikana jopa neljään kertaan. Siihen ei tarvita kuin muutamat sopivat puklut, selkäpissat ja lahjepaskat.

Pieni poikamme on liikuttavan ihana mutta myös käsittämättömän työläs. Hänen syntymänsä jälkeen tämä taitaa olla ensimmäinen hetki, jona teen ”jotakin omaa” jos satunnaista koiran kanssa ulkoilua ilman vauvaa ei lasketa. Onneksi vauvan isä hoitaa osansa töidensä jälkeen kanssani tasapuolisesti, muuten olisin totaalisesti pulassa. Siitä huolimatta mahdollisuudesta syödä itse on tullut luksusta suihkussa käymisestä puhumattakaan.

Käsittämättömintä vauva-arjessa on se, miten tavarat jatkuvasti katoilevat. Milloin puuttuu vauvan sukka, milloin käsine, yhtenä päivänä minulta katosi keltainen kumisaapas. Alkuun imetyksessä tarvitut rintakumit vasta oma lukunsa olivatkin, nuo silikoniset, läpinäkyvät pienet pirulaiset! En ymmärrä, miten jotakin on jatkuvasti hukassa.

Elämä on muuttunut hallitsemattomaksi taisteluksi, josta selviytyäksemme olemme surutta hankkineet yli parikymmentä puklurättiä ja muuta roinaa.

Tiivistetysti voisin kuvata tämänhetkistä elämääni sekoiluksi huutavan pikkupomon alaisuudessa. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että erilaista kampetta ja rompetta tuli hankittua ennemmin enemmän kuin vähemmän ennen vauvan syntymää, koska tämän beben kanssa elän lähes jatkuvasti pyjamassa, tukka pystyssä ja tissit paljaina. Ei olisi millään parilla bodylla pärjätty ja hyvä, että tuli se sitterikin haettua.

Toisaalta olen tyytyväinen, ettemme harkitsemattomasti lähteneet hankkimaan ihan mitä tahansa rojua. Vauvan synnyttyä olemme hankkineet lisäksi vielä mm. tsiljoona harsoa, pari tuttinauhaa, parvekevaunut ja tuttipullon lämmittimen, lisää tuttipulloja ja toisen alipainepumpun. Vauva imee pääasiassa tissiä, mutta sai etenkin alkuun myös lisämaitoja ja syö yhä kerran päivässä pumpattua maitoa pullosta. Tutteja meillä on aktiivikäytössä kaksi ja se on liian vähän, koska tutit tietysti katoilevat kuten muutkin tavarat.

Lukuun ottamatta joitakin vaatteita hankintamme ovat osoittautuneet tarpeellisiksi.

Tavaraa tuntuu olevan aivan liikaa mutta vähemmällä selviäminen tuntuisi näin intensiivisessä elämänvaiheessa turhalta rääkiltä. Pienimmät vauvanvaatteet ovat jo jatkaneet meiltä matkaansa, joten tilaa on onneksi välillä vähän vapautunutkin. Jotkin vaatteet ovat osoittautuneet epäkäytännöllisiksi, esimerkiksi pieniä paitoja ei kyllä tule käytettyä, bodyt ovat niin paljon parempia kun eivät nouse vauvan kainaloihin. Onneksi lainatuista vaatteista on tosi helppoa päästä nopeasti eroon.

Käytännöllisimpiä vauvanvaatteita meillä ovat olleet bodyt ja housut sekä vetoketjulliset kokoyöpuvut. Bodyista pidän eniten niistä, joissa on umpinaisiksi käännettävät hihat, koska vauva raapii muuten itseään ja lapaset eivät pysy käpälissä millään (minkä takia pidämme usein vauvan käsissä sukkia, jotka tuntuvat pysyvän huomattavasti paremmin). Samaten puolipotkuhousut ovat käteviä, koska niiden ollessa käytössä ei tarvitse jatkuvasti metsästää pudonneita sukkia. Niissä vaan on sitten se puoli, että ne käyvät nopeammin pieniksi kuin jalkaterättömät pykät.

Valitettavasti eritteitä (etenkin pissaa) kuitenkin irtoaa siihen tahtiin, että olemme jokseenkin tehokkaasti hyödyntäneet monia epäkäytännöllisempiäkin vaatteita, kuten erilaisia olkaimellisia potkuhousuja, jotka näyttävät monesti mielettömän söpöiltä mutta joita on sairaan rasittavaa vetää vauvan päälle ja päältä pois. Hupulliset vaatteetkin ovat hankalia, koska niitä ei uskalla käyttää öisin. Lääh ja puuh, pesukone pyörii lähes joka päivä ja silti vaatteita ei ole yhtään liikaa. En nyt ehkä enempääkään niitä kaipaisi, väsyttää vaan välillä tämä taukoamaton show!

Imetysvaatteista kätevimpiä ovat olleet imetystopit, joiden kanssa voin käyttää omia tavallisia paitojani, mutta olen iloinen, että tulin hommanneeksi muutaman imetysmekonkin. Niitä tulisi varmasti käytettyä enemmänkin, jos ei olisi koronaa ja liikkuisin enemmän ihmisten ilmoilla. Harmittaa vain se, etten hankkinut niitä jo aiemmin, koska niitä olisi voinut käyttää raskausaikanakin. Näin jälkikäteen ajatellen kitkuttelin raskaana ihan turhaan muutamilla vaatteilla. Pari mukavaa lisävaatetta olisi helpottanut elämää, kun raskaus oli itsessään niin karmaiseva olotila. Tekisi mieli sanoa never again, mutta varmuudeksi pidän suuni.

Omaa vaatekaappia tekisi jo mieli siivota, koska kiitos raskauskilojen se on täynnä liian pieniä vaatteita.

Raskauden aikana ja näin sen jälkeen olen tajunnut, kuinka vähäisellä vaatemäärällä oikeasti pärjäisi. Koska en mahtunut raskaana enkä mahdu nyt synnytettyänikään melkein mihinkään vanhoihin normaalivaatteisiini, olen selvinnyt muutamilla vaatekappaleilla. Tällä hetkellä käytän yöpukujen lisäksi lähinnä muutamaa yhä sopivaa pitkähihaista mustaa ja valkoista puuvillapaitaa, kaksia housuja sekä merinovillaisia pitkiä kalsareita. Pari villapaitaa on myös aktiivikäytössä.

Kysymys kuuluukin: kuinka pitkään synnytyksen jälkeen kannattaa odotella kilojen karisemista ennen kuin siivoaa vaatekaappinsa ja kenkävarastonsa?

Ja nyt pikkuotus huutaa taas nälkäänsä. Äitiys kutsuu. Eipä tarvitse paljon ajanhallintaa miettiä, se on kuulkaa tissi esiin ja menoksi taas!

Tuskallista arvojen pohdintaa

Lupasin noin viikko sitten pitää itselleni arvotyöpajan ja kertoa siitä tällä viikolla. Kävinkin läpi erilaisia arvoja ja luin erilaisista arvoista (esimerkiksi universaaleiksi väitetyistä). Jostakin syystä arvojen pohtiminen ja erityisesti niistä päättäminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Niinpä tuloksista kertominen jäi viime tinkaan, mutta tässä sitä ollaan sunnuntai-iltana kirjoituspuuhissa.

Tein ajatuskarttaa minuun vetoavista arvoista ja hahmottelin, mitä ne minusta eivät tarkoita. Tuntui niin paljon helpommalta miettiä omia arvoja kirjaamalla niiden vastakohtia. Tätä metodia käytettiin meillä kerran aiemmassa työpaikassani uutta strategiaa työstettäessä.

Valitettavasti työpajani myötä arvoni eivät vielä täysin kirkastuneet.  Työpaja kuitenkin auttoi prosessissa eteenpäin. Nyt pystyn nimeämään minulle kaksi merkityksellistä arvoa.

Minulle on tärkeää, että arvoni on helppo muistaa ja ettei niitä ole liian monta. Miten muuten pystyisin peilaamaan sitä, miten arvoni toteutuvat arjessani? Pidän myös olennaisena, että avaan itselleni, mitä arvoni tarkoittavat. Niiden pitää olla mielessäni kristallinkirkkaina. Myös arvojani kuvaavien sanojen nyanssit merkitsevät. Arvojeni täytyy tuntua omiltani. En usko, että ne muuten vaikuttavat vahvasti siihen, miten elämääni elän.

Jos arvojaan ei pysty muistamaan, on vaikea kysyä itseltään, elääkö arvojensa mukaisesti. Lainatut ja päälleliimatut arvot eivät toimi.

Aiemmin olen maininnut arvokseni keskittymisen. Sen seuraan liittyi työpajan tuloksena hyvinvointi. Pidän siitä sanana enemmän kuin esimerkiksi terveydestä, joka voi toki monelle tarkoittaa samaa kuin hyvinvointi minulle.

Minun päässäni hyvinvointi kuitenkin linkittyy terveyttä vahvemmin sekä henkiseen että fyysiseen hyvinvointiin. Lisäksi olen alkanut epäillä, josko terveys on lopulta kovin hyvä arvo ensinkään. Asia kun on niin, että me kaikki vanhenemme ja fyysinen kunto ja terveys heikkenee sen myötä. Erilaiset sairaudet koskettavat meistä monia ikään katsomattakin. Sairastaessa ja/tai kunnon heiketessä olennaisinta on asenne ja se, kuinka omaan tilanteeseensa suhtautuu.

Jos ja kun kunto heikkenee, hyvinvointi toimii arvona paremmin kuin terveys. Se tähtää siihen, että pyrkii lisäämään sekä omaa että ympärillä olevien hyvinvointia, oli tilanne sitten mikä tahansa. Kun pyritään hyvinvointiin, tehdään sekä henkisen että fyysisen terveyden eteen se, mikä voidaan. Ei tavoitella ikuista nuoruutta ja terveyttä vaan yritetään hyväksyä, mitä elämä tullessaan tuo, tosin toki kannattaa vaikuttaa omaan terveydentilaansa siinä määrin kuin mahdollista on.

Lisäksi pidän siitä, että hyvinvoinnin tavoittelu liittyy mielessäni helposti ympäristöön. Jotta voimme hyvin, meidän on pidettävä elinympäristöstämmekin huolta ja löydettävä tapoja elää ekologisesti kestävämmin. Välinpitämättömyys ja ympäristön turmeleminen johtaa siihen, että ihminen juo mikromuovia noin pankkikortillisen verran viikossa. Yäk.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille, minä jatkan vielä arvojeni punnitsemista. Muutama melko hyvältä vaikuttava arvo on harkinnassa, mutta tarvitsen haudutteluaikaa. Ovatko muuten sinun arvosi jo kirkkaina mielessäsi?

8 kuukautta minimalismia, 17 ajatusta ja 1 päätös

Noin kahdeksan kuukauden jälkeen pysähdyin miettimään, miten minimalismi on vaikuttanut elämääni ja mitä ajattelen siitä nyt. Kirjasin mieleentulojärjestyksessä 17 ajatusta, jotka pulpahtivat pintaan. Lisäksi tein pitkin hampain yhden päätöksen. Päätös on erinomainen, mutta sen tekeminen oli hankalaa, koska vetkutteleva mieleni yritti keksiä kaikenlaisia tekosyitä saadakseen laiskotella.

Luonnollisesti ei ole olemassa yhtä totuutta, vaan joku toinen saattaa ajatella minimalismista eri tavalla kuin minä. Kommenttikentässä saa vapaasti ja mielellään ilmaista omia samansuuntaisia tai eriäviä näkemyksiään.

1. Minimalismissa karsitaan epäolennainen, jotta olennaiselle jäisi aikaa ja tilaa – ja jotta voisi ylipäätään erottaa, mikä elämässä on merkityksellistä. Tavaroiden karsiminen on pintatasoa. Sillä pääsee alkuun, mutta jos ei ala keskittyä myös muihin kuin materiaan liittyviin kysymyksiin, olo tuskin muuttuu autuaaksi.

2. Minimalismi on työkalu, ei päämäärä eikä itsetarkoitus. Ei ole olemassa ”valmista minimalistia”.

3. Minimalismi ei ole kilpailua siitä, kellä on vähiten tavaroita. Tavoitteena on tehdä omasta elämästä omannäköistä muiden mielipiteistä välittämättä. Tämä on yksi syy siihen, että blogissani on melko vähän kuvia. Pidän merkityksettömänä sitä, onko minulla vai sinulla vähemmän tavaraa.

Merkityksellistä on, täyttääkö oman elämänsä itselleen merkityksellisillä asioilla (muillakin kuin tavaroilla) vai tukkeutuuko se kaikesta muusta. Sitä en sano, etteivätkö kuvat voisi olla inspiroivia ja ettenkö joskus julkaisisi kuviakin, jos siltä tuntuu. Kannattaa joka tapauksessa varoa, ettei ala verrata itseään liikaa muihin.

4. Materian suhteen tärkeämpää on lopulta se, että uutta ei tule sisään, kuin se, että vanhaa lähtee. Vaikka tavaraa olisi vähän, koska luopuu jatkuvasti vanhasta, ei tällöin välttämättä pääse irti ostamisen kierteestä. Ostamisesta tulee hetkeksi hyvä olo, mutta kyllästymisen tunne koittaa aina ennemmin tai myöhemmin. On syytä opetella sietämään kyllästymisen tunnetta ja hankittava uutta stimulaatiota muusta kuin ostamisesta. Uuden mekon sijaan samalla rahalla voi mennä vaikka kiipeilypuistoon!

5. Tavaran karsiminen vapauttaa tilaa ja helpottaa siivoamista. Meillä myös hengitysilma on parantunut, kun jätimmekin ikkunaremontin jälkeen pölyyntyvät verhot ripustamatta muualle kuin makuuhuoneeseen (meillä on nykyään sälekaihtimet). Kodinhoito on helpompaa ja vie vähemmän aikaa, kun on vähemmän huollettavaa. Olemme silti edelleen jokseenkin laiskoja siivoajia. Sitä suuremmalla syyllä oli varmaan paikallaan jättää verhot laittamatta, hehheh. Villakoirat vilkuttelevat nurkissa muutenkin.

6. Luopumisen taito on opeteltava taito. Kuten kaikki oppiminen, se voi tuntua tuskaiselta ja oppiminen on aaltoliikettä. Välillä sujuu ja hommat etenevät, välillä tulee takapakkeja.

Helpointa on lähteä opettelemaan tavaroista luopumista. Samalla herää mahdollisuus kysyä merkityksellisiä kysymyksiä: Miksi tämä esine herättää minussa näin voimakkaita tunteita? Luovunko identiteetistäni, jos luovun tästä? Kuuluvatko tämän valokuvan ihmiset yhä elämääni ja haluaisinko heidän kuuluvan siihen aktiivisemmin vai en kenties ollenkaan? Mitä aion tehdä asialle? Milloin? Joskus vai jo tänään? Osaanko tehdä päätöksiä?

7. Minimalismi, intentionalismi, essentialismi jne. edustavat minulle samaa asiaa: tietoista pyrkimystä keskittyä siihen, mikä itselle on elämässä olennaista. Ismin nimi on toissijainen.

8. Kun on jonkin aikaa lukenut ja kuunnellut minimalisteja, huomaa heidän toistavan itseään ja toisiaan. Se ei toisaalta ole ihmeellistä, koska loppujen lopuksi kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta (ks. kohta 1). Minunkin listani on hyvä esimerkki tästä ilmiöstä: varmasti moni kohta ei yllätä ketään. Jos toisto alkaa ärsyttää, ehkäpä on aika keskittyä minimalismiin perehtymisen sijaan enemmän toimintaan. Mitä omalle elämällesi kuuluu? Mitä aiot seuraavaksi?

9. Muut saattaa saada mukaan esimerkin voimalla. Monet tuskailevat, kuinka puolison/perheen saisi mukaan tavaroiden karsimiseen. Vinkki: Muiden maanittelun ja painostamisen sijaan aloita itsestäsi.

Kokemukseni perusteella on helppoa alkaa kiinnittää huomiota toisten ”romuihin” etenkin silloin, kun omista turhakkeista luopuminen tuntuu vaikealta. Parempi siis kääntää huomio itseensä ja omaan tekemiseen kuin arvioida, mitä muun perheen tarvitsee tai ei tarvitse säilyttää. Anna muiden olla ja luovu itse (tiedän, vaikeaa). Ja siis niistä omista tavaroistasi, älä koske luvatta muiden tavaroihin.

Jos hyvin käy, perheenjäsenesikin innostuvat minimalismista huomattuaan, kuinka hyvää se on tehnyt sinulle.

10. Minimalismi ei ole kaikille. Minimalismi työkaluna tuntuu helpottavan minun elämääni, muttei se välttämättä sovi kaikille. En hetkeäkään epäile, etteivätkö toiset meistä viihtyisi parhaiten valtavan tavaramäärän keskellä ja pystyisi silti keskittymään heille olennaiseen. Hirvein ajatusvirhe on kuvitelma siitä, että se, mikä sopii minulle, sopii kaikille. En tahtoisi sortua arvostelemaan toisten elämää ja koteja.

Myönnän kuitenkin, että ökykuluttaminen ällöttää. On vastenmielistä, että tuhoamme ympäristöämme tätä tahtia – ehkä meidän olisi syytä vahvemmin moralisoida niin omaa käytöstämme kuin toistemme kulutuskäyttäytymistä (sen sijaan, että monet minimalistivaikuttajat laulavat jatkuvasti siitä, kuinka jokainen saa toimia tavallaan). Suuren tavaramäärän keskellä elävä ei tosin välttämättä ole ökykuluttaja ollenkaan, joten eipä juututa tähän tällä kertaa sen enempää.

11. Konmaritus on ehkä käypä metodi alkuun, mutta pelkän ilon kautta ei lopulta pitkälle pötkitä. Konmarituksessa ideana on pitää vain se, mikä tuottaa itselle iloa. Metodilla onnistuu helposti karsimaan suuren määrän turhaa tavaraa. Vaarana kuitenkin on, että konmarittaja tuo jatkuvasti kotiinsa uutta iloa säteilevää tavaraa, joka ei hetken kuluttua enää saakaan hymyä korviin.

Innostuin itsekin konmarittamisesta vuosia sitten, mutta jotenkin kummasti tavara ei vähentynyt kuin hetkeksi. Vaikka vaatekaapin oli konmarittanut vuosi sitten, se ei enää kokonaisuudessaan tuottanutkaan iloa ja taas oli aika konmarittaa.

Ihminen kyllästyy helposti. On siis parempi totutella sietämään kyllästymistä ja hakea uusia virikkeitä muusta kuin ostamisesta. Sitä voi opetella vaikka leipomaan uudenlaisen kakun. Reseptejä löytyy ilmaiseksi pilvin pimein ja kakut harvemmin jäävät nurkkiin pyörimään.

12. Uusien säilytysjärjestelmien kehittely on itsepetosta. Aiemmin kuvittelin, että tarvitsen parempia säilytysratkaisuja, jotta tavarani mahtuvat. Huijasin itseäni.

  • Ei enää tarvittu uusia kaappeja tai säilytyslokeroita kylpyhuoneeseen sen jälkeen, kun jätin jäljelle vain oikeasti käytössä olevat putelit, tukankuivaajia jäi jäljelle vain yksi ja pari kertaa käytetty suoristusrauta jatkoi matkaa.
  • Ei tarvita lisää varastotilaa, kun päätin luopua mm. migreeniä aiheuttavasta kirkasvalolampusta, neljä vuotta katselijaansa odottaneesta sisustustaulusta ja turhaksi jääneestä kattovalaisimesta. Mies luopui esimerkiksi toisesta kuusenjalasta.
  • Ei tarvita vauvan hoitopöytää tai lipastoa, kun annettiin eteenpäin muutama pyyhe, vessanmatto ja käytiin läpi omat vaatevarannot.
  • Ei oikeasti tarvittaisi lisätilaa kengille, jos pystyisin luopumaan niistä, joita en käytä.
  • Ei tarvitakaan isompaa kirjahyllyä, jonne kaikki minunkaan kirjani eivät mahtuneet vielä vähän aikaa sitten. Nyt hyllyyn kummasti mahtuvat miehenkin kirjat. Kirjastosta lainatutkin opukset mahtuvat hengailemaan hyllyssä mukavasti sen aikaa, kun meillä majailevat.
  • Tarvitseeko jatkaa?

13. En tahdo minimalismin avulla kehittää itsestäni entistä tehokkaampaa suorittajaa. Kuuntelin eilen yhtä Youtube-videota minimalismista, essentialismista ja intentionalismista. Jälleen kerran kuulosti siltä, että sen tekijän pohjimmainen tarkoitus on rakentaa itsestään se kaikkein paras mahdollinen versio.

Onko elämässä olennaisinta keskittyä siihen, että tuo mahtava minä itse on kaiken keskiössä ja kaikki tekeminen tähtää yhteen päämäärään, omaan poikkeukselliseen erityislaatuisuuteen? Olisiko niin paha juttu olla ihan vain tavallinen ihminen ja kokea elämänsä itseisarvoisesti merkitykselliseksi? Voisiko se riittää?

Pidän itsensä kehittämistä kannatettavana, mutta olen jo ehtinyt suorittamalla suorittaa elämääni riittävästi enkä ole tullut siitä hullua hurskaammaksi. Pelkän oman navan tuijottelu ei pidemmän päälle tuota kauheasti iloa.

14. En ole vieläkään kirkastanut arvojani. Blogini esittelyssä kerroin, että toivon merkityksellisestä elämää, jonka keskiössä ei ole kuluttaminen tai jatkuva tavaranhimo. Elämää, jossa ei vallitse paitsi jäämisen tunne. Toivon yksinkertaisuutta ja kykyä pysähtyä kysymään, elänkö omien arvojeni mukaan.

Kun tänään kysyn itseltäni, elänkö omien arvojeni mukaan, huomaan, etten vieläkään osaa nimetä arvojani yhtä lukuun ottamatta. Se yksi on keskittyminen. Valitettavasti senkin kanssa on yhä haasteita. En siis tiedä arvojani tai elä niiden mukaan.

15. Minulla on enemmän vapaa-aikaa, mutten käytä sitä yhtään aiempaa paremmin. Käytän osan ajastani toki siihen mihin haluankin, mutta huomaan, että en käytä vapautunutta lisäaikaa erityisen rakentavasti. Ikävä kyllä tuntuu siltä, että kulutan nykyään aikaani entistä enemmän älylaitekoukussa. No, ainakaan en valehtele siitä, mihin aikani kuluu.

16. En ole surrut tavaraa, josta olen luopunut. Luopumisen hetki on voinut olla todella inhottava, mutta tänään en koe luopumisen kipua, koska en muista menettäneeni prosessissa mitään. Muistan kyllä, että luovuttuani paksusta Kansojen historia -kirjasarjasta olin hetken järkyttynyt, koska kirjahyllyn päällä oli enää tyhjää tilaa. Piti totutella. Nyt en missään nimessä halua hyllyn päälle yhtään mitään.

17. Pidän yhä enemmän avaruudesta ja tyhjästä tilasta. Sisäinen hamsterini hiljenee hiljenemistään. Rakastan yhä vanhoja ja koristeellisia huonekaluja, mutta nautin yhä enemmän tyhjistä tasoista ja selkeydestä. Olen pariin kertaan ajatellut, että enemmästä en luovu, mutta muutaman kuukauden päästä mieleni on yllättäen taas muuttunut.

Muistan ennen joulua lukeneeni jonkun blogista ehdotuksen ottaa tiloista kuvat minimalisointiprosessin alussa. Ajattelin, että ei meiltä ainakaan olohuoneesta niin paljon mitään näkyvää karsita, että kuvaaminen kannattaisi. Olin väärässä. On lähtenyt sivupöytä, lehtiteline, koiran kakkospeti, pari riviä kirjaa, verhot, koriste-esineitä, räsymatto, puutuoli. Valoa on enemmän, se kiertää tilaa. Se on ihanaa.

Makuuhuoneessa ei ole vaatelipaston päällä kuin yksi kehystetty valokuva, muuten taso pysyy päivisin tyhjänä (öisin siihen nostetaan mm. päiväpeitto). Toisinaan tuijotan tasoa haltioituneena ja mieleni on ihmeellisen rauhallinen.

Yksi päätös

Materiaan keskittymisen sijaan on selvästi aika alkaa vahvemmin paneutua kohtiin 14 ja 15. Ensi viikolla pidän itselleni arvotyöpajan. Teki mieli kirjoittaa, että arvoja pitäisi jossain vaiheessa pohtia, mutta jossain vaiheessa ei johtane mihinkään, vetkuttelu vain masentaa. Parempi tehdä päätöksiä ja saada konkreettista aikaan.

Ensi viikon loppuun mennessä siis kerron teille arvotyöpajastani. Sen verran monissa strategiapohdinnoissa on töissäkin ehtinyt istua, että kai sitä nyt itselleen osaa yhden henkilökohtaisen työpajan kehittää ja vetää!

Apua, kotimme valtaa vauva!

Kaksi ihmistä ja yksi 7-kiloinen koiraherra mahtuvat hyvin noin 60 neliöömme, mutta entäs kolmas kaksijalkainen? Nimittäin jos kaikki menee hyvin, niin kuin hartaasti toivomme, meille muuttaa lokakuussa vauva. Blogin nimi Pieni arki tuntuukin saavan aivan uusia merkityksiä, kun mahaa venyttää pikkuruinen ihmisenalku. Millaista arki pienen vauvan kanssa lopulta on? Miten minimalistisen elämäntavan tavoittelu ja kasvava perhekoko käyvät yksiin?

Vauvan odotettuun kotiutumiseen on vielä aikaa, mutta vauvatavaralla on täytetty jo kaksi lipastonlaatikkoa, yksi sohvanaluslaatikko ja puoli hyllyä varastosta. Lisäksi äitiyspakkauksen pahvilaatikko on eteisen yläkaapissa, koska sille tulee olemaan käyttöä myöhemmin.

Näin teimme tilaa uudelle asukille

Kääk! Tavaraa tuntuu vyöryvän sisään, vaikka olemmekin saaneet miehen kanssa karsituksi meidän tavaroistamme suunnilleen yhtä paljon tavaraa kuin sitä on tullut. Onneksi.

Minä ja mies tyhjensimme kumpikin yhden omista lipastonlaatikoistamme. Sohvanaluslaatikko pursui jos jonkinmoista tekstiiliä, kuten viidet verhot (ikkunaremontin jälkeen laitoimme verhot takaisin vain makuuhuoneeseen, muualle emme niitä enää uusien sälekaihdinten takia tarvinneet), yhteenmuuton myötä ylimääräiseksi jäänyttä päiväpeittoa yms.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pieni valkoinen koira katsoo kameraan. Sen takana laatikossa on kymmenisen pystyviikattua peitettä ja haalaria.
Helmut-koira tarkastaa sohvanaluslaatikon peitto- ja toppapukutilannetta.

Varastosta myin pari vanhaa sisustustauluani. Lisäksi päätin vihdoin antaa pois kirkasvalolampun, josta saan päänsärkyä, ja jälleen yhteenmuuton seurauksena ylimääräiseksi jääneen kattovalaisimen.

Kylppärin kaapista karsimme muutaman pyyhkeen ja vessanmaton, jotta saimme sinne vaippahyllyn. Erillistä hoitopöytää emme hankkineet, koska edestä täytettävän pesukoneen päälle voi hyvin sijoittaa hoitoalustan. Kaappi vaippoineen jää näppärästi pesukoneen oikealle puolelle käden ulottuville.

Ainoa pakollinen uusi huonekalu lienee vauvan sänky. Äitiyspakkauksen laatikkoon lasta ei uskalla nukuttaa, ettei koira loikkaa laatikkoon seuraksi köllimään.

Luojalle kiitos lainaamisen ja käytetyn tavaran ostamisen mahdollisuudesta

Onneksi suuri osa meille nyt säilötystä tavarasta on lainassa. Vaatteita on koosta 50 kokoon 74, eikä mitään tarvinne noissa koissa enää ostaa. Yhdessä lipastonlaatikossa ovat koon 50-56 vaatteet, toisessa 62-68. Koon 74 vaatteet odottelevat sohvanaluslaatikossa.

Lähinnä äitiyspakkauksessa tulleet vaatteet ovat meidän omiamme, loput ovat minun ja sisarusteni vanhoja (kiitos äiti!) tai siskoltani lainattuja. Ai niin, äitini on ostanut jonkin verran uusia vaatteita innostuksissaan. Itsekin ostin fiilistelläkseni yhden body+housut-setin koossa 74 ja housut koossa 80, ja miehen äiti neuloi valtavan hienon merinovillaisen puvun noin 60-senttiselle.

Ajatuksena on, että lainavaatteiden jäätyä pieniksi ne palautuvat äidilleni säilöön. Äitiyspakkauksen sisällöstä ajattelin säästää osan meillä siltä varalta, jos joskus myöhemmin tulee tarvetta. Täytyy sanoa, että olen todella kiitollinen siitä, kuinka helposti lainatusta tavarasta pääsee eroon!

Yhtään äitiysvaatettakaan en ole joutunut ostamaan, koska lainasin siskoltani parit leggingsit, pari paitaa ja kaksi toppia. Lisäksi monet omat vaatteeni mahtuvat minulle valtavasta pallomahastani huolimatta yllättävän hyvin. Mitä siitä pitäisi sitten päätellä, sitä en tiedä! Ehkä vain pidän vähän rennommista malleista, ja villatakit sopivat oli maha millainen tahansa, koska ne voi jättää edestä auki. Ulkotakista menee kiinni enää ylin nappi, mutta se ja kangasvyö yhdessä pitävät takin ruodussa jokseenkin hyvin. Farkkuja vähän kaipailisin, mutta näin korona-aikaan kotona oleillessa leggingsit ovat käyneet housuista.

Vauvan ensisängynkin tekstiileineen saamme lainaan. Se on sama sänky, jossa ainakin isäni ja veljeni ovat vauvoina nukkuneet, ehkä minä ja siskonikin. Turvakaukalon taas ostimme käytettynä, samoin kantorepun ja yhdistelmävaunut.

Sitteriä meillä ei ole. Tarvitseeko sellaisen oikeasti? Jotenkin meille on kertynyt myös käsittämätön määrä erilaisia peittoja. Montako erilaista peittoa vauva tarvitsee? Sänkyyn, lattialle, vaunuihin? Mutta kun meillä on varmaan 10, enkä ole itse ostanut yhtäkään. Mummoilta tuli kaksi ihanaa tilkkutäkkiä, äitiyspakkauksesta täkki ja viltti, ensisänkyyn kuuluu pieni peitto…

Neuloin yhden pienen vauvanviltin, siitä voisi ehkä luopua, koska en pidä erityisemmin lopputuloksesta ja äitini on neulomassa kauniimpaa. Sohvanaluslaatikko on vähintään puolillaan erilaisia peittoja, lämpöpusseja ja haalareita. Enpä olisi uskonut, jollen olisi kerännyt niitä samaan paikkaan. Näistäkin tosin osa lähtee myöhemmin, koska ovat lainattuja, esimerkiksi pieni toppahaalari.

Pelkään sukulaisten ostosteluhimoja

Tavaraa tuntuu kertyneen jo niin paljon, että vähän pelottaa, paljonko erilaista lelua ja vaatetta vielä saattaa saada suunnasta jos toisesta. Minusta on ihanaa, että sukulaiset haluavat ottaa osaa vauvan elämään.  Mutta miten sanoa ei tavaralle silloin, jos sitä on jo riittävästi?

En missään nimessä haluaisi loukata ketään, koska koen sukulaiset tärkeiksi. Toivoisin, että he saisivat osallistua heille luontevalla tavalla vauvailuun. Haastavaa on vaan se, jos heille luonteva tapa aiheuttaa meille kaaosta, jota olen nyt aktiivisesti yrittänyt viimeisen reilun puolen vuoden aikana selättää.

Miten te muut olette ratkaisseet tämän haasteen? Nyt lainaan saamistamme vauvanvaatteista voimme onneksi kätevästi palauttaa ne, jotka eivät tule käyttöön. Olen oikeastaan helpottunutkin siitä, ettei tarvitse miettiä, mitä tarvitsemme, kun melkein kaikki on jo hankittu. Mutta ajatus esimerkiksi joulusta huolettaa jo etukäteen, vaikkei vauva ole edes syntynyt.

Suosittelen pystyviikkausta ja vaatteiden valokuvausta

Jos saapunut tavaramäärä onkin välillä tuntunut kuormittavalta, niin sentään lajittelussa ja järjestelyssä olemme mielestäni onnistuneet hyvin. Pystyviikkasimme kaikki vaatteet ja peitteet, jotta näemme laatikoiden sisällön kätevästi. Järjestimme vaatteet suunnilleen näin: paidat, bodyt, housut, potkuhousut, haalarit.

Räpsäisimme myös kännykällä valokuvat vaatteista, jotta on helppo katsoa, kuinka paljon minkäkin kokoisia vaatteita on ja missä vaatteessa on lyhyttä tai pitkää hihaa jne. Kuvat voisi vaikka printata laatikoiden kylkeen, niin ei tarvitse turhaan availla pystyviikkauksia, jos ei muista vaatteen näkyvän osan perusteella, millainen body tai haalari on kyseessä. Nyt hahmotan ylipäätään paremmin, mitä meillä on ja kuinka paljon. Esimerkiksi toisen lipastonlaatikon sisällöstä on kaksi kuvaa, yksi 50-senttisistä ja toinen noin 56-senttisistä vaatteista.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sängylle on levitetty näytille parit kellertävät potkuhousut, kolme haalaria, neljät housut, neljä vaaleaa kietaisubodya ja kolme paitaa.
Koon 50 vaatteet

Tuskallisinta vaateprosessissa on ollut, että vauvanvaatteiden kokomerkintöihin ei kerta kaikkiaan voi luottaa. Ainoa keino päästä koista selvyyteen oli verrata vaatteita pesun jälkeen toisiinsa. Tämä kannattaa pitää mielessä, jos aikoo hankkia vauvalle jotakin uutta ja tarvitsee juuri tiettyä kokoa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sängylle on levitetty näytille neljä erilaista haalaria, sukkahousut, viisi paitaa, viidet housut ja kymmenen bodya.
Vaatteet kokoa 62-68

Jään mielenkiinnolla odottamaan, onko meillä kaikkea aivan liikaa ja onko helpompi pukea mainostettuja kietaisubodyja vai vaikkapa niitä, joissa on venepääntie. Mammafoorumeilla tuntuu olevan näistä hyvin vaihtelevia kokemuksia. Itse olen vielä ihan pihalla niin vauvanvaatteista kuin vauva-asioista muutenkin.

Syksy jännittää. Sitä en kuitenkaan jännitä, mahdummeko 60 neliöön, koska tilaa on yllin kyllin, jos luovumme turhasta. Nytkin jo mahtuisimme ihan hyvin. Enemmän jännittää, miten vauvan kanssa menee: loppuraskaus (raskauden alkupuolisko oli todella vaikea), synnytys, vauvan kotiutuminen, tutustuminen koiraan. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Riisun sivistynyttä kirjahyllyäni

Olen aina ollut kiinnostunut kyläillessäni muiden kirjahyllyistä. Mitä he lukevat? Mitä kirjat kertovat lukijoistaan? Kertovatko mitään? Ja mikä kamalinta – mitä ihmisestä kertoo, jos hänen kotonaan ei ole kirjahyllyä ollenkaan?

Viime päivinä olen kääntänyt katseeni omaan kirjahyllyyni. Kertovatko säilömäni kirjat siitä, mitä luen vai mitä mukamas luen? Kertovatko ne tarinaa siitä, kuka olen, vai siitä, kuka olen ollut tai kuinka sivistyneeltä haluaisin muiden silmissä näyttää? Tai omissa silmissäni?

On tiettyjä kirjoja, esimerkiksi pari runokirjaa, romaania ja lastenkirjaa, joista en luovu. Niillä on minulle merkitystä. Palaan niiden pariin aina uudelleen. Huomaan kuitenkin säästäväni paljon kirjoja, jotka eivät merkitse minulle yhtään mitään.

Pahimpia ovat lahjakirjat. Olen ajatellut, että kirjalahja on hieno lahja ja ostanut kirjoja toisillekin. Nyt kysyn itseltäni, mikä veisi enemmän henkistä tilaa kuin lahjaksi saatu kirja, jota ei oikeasti halua lukea. Olen itse elänyt lukemattomien (kirjaimellisesti) lahjakirjojen kanssa vuosikausia. Ne painavat mieltäni, mikawaltarit ja tovejanssonelämäkerrat. Tänään sain taas laitetuksi muutaman sivuun, heippa vaan! Kyllä helpotti. Jatkossa pyrin antamaan lahjaksi vain kirjoja, joiden tiedän olevan toivottuja.

Myös klassikot ajavat hulluuden partaalle. Esimerkiksi Saatana saapuu Moskovaan oli ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutten usko lukevani sitä enää uudestaan. Se vaan näyttää niin hienolta hyllyssä, etten pääse siitä irti.

Ja sitten kotiamme täyttävät sellaiset valioyksilöt kuin Rikos ja rangaistus, jota olen yrittänyt saada luetuksi loppuun yli 15 vuotta. Lainasin sen ysiluokalla koulun kirjastosta näköjään ikuisiksi ajoiksi (vähän nolo juttu, mutta lienen rangaistukseni kärsinyt ja kärsin sitä edelleen).

Oman alan kirjallisuus on lukunsa sekin. Olen koulutukseltani suomen kielen maisteri. Minulla oli vino pino tieteellisiä teoksia ja julkaisuja, jotka muka kiinnostivat. Tai ehkä kiinnostivat oikeastikin, mutta eivät riittävästi, jotta olisin niihin ikinä tarttunut. Olin äärimmäisen helpottunut päästyäni niistä eroon. Tai no osasta, vielähän noita hyllyssä asustelee, mutta enää kohtuullinen määrä. Niin Setälän kuin Petraeuksenkin kielioppi odottaa tutkijaansa. Pitkään saavat odottaa.

Vähä vähältä pyrin siivoamaan hyllystäni teokset, jotka omistan vain näön vuoksi. Olen saanut karsituksi pari metriä kirjaa, mutta vieläkään en ole saavuttanut tavoitettani. Haluaisin omistaa vain kirjoja, joilla on minulle merkitystä, näytti hylly muiden silmissä sitten miltä tahansa.

Auttaisiko minua ns. minimalistin 6/6-sääntö? Sen mukaan voi luopua esineistä, joita ei ole tarvinnut viimeisen kuuden kuukauden aikana eikä tule tarvitsemaan seuraavan kuuden kuukauden aikana. Kirjojen kohdalla pääsisin varmaan eteenpäin jo sillä, että miettisin, olenko lukenut kirjan viimeisen kuuden vuoden aikana tai aionko lukea sitä seuraavan kuuden vuoden aikana. Jos vastaus olisi kielteinen, jättäisin kirjalle hyvästit.

Vaikka omassa hyllyssäni olisi paljon kaikenlaista periaatteessa mielenkiintoista luettavaa, huomaan olevani innostuneempi kirjaston tarjonnasta. Voisi olla aika päästää irti kirjoista, jotka roikkuvat vuodesta toiseen lukulistani hännillä. Vaikealta se silti tuntuu.

Mitä teidän kirjahyllynne kertovat teistä? Mitä säästätte ja miksi?

Puoliso pakkasi viisi minuuttia, minä kaksi päivää

Olen aina inhonnut pakkaamista. En koskaan tiedä, millainen määrä tavaraa on riittävästi. Tuskailen ja ahdistun. Kun lähdimme viikko sitten mökille, mies pakkasi viidessä minuutissa. Minä pakkasin kimpsujani useamman tunnin ja vieläpä kahtena eri päivänä. Kun luulin olevani valmis ja reppu oli täynnä, huomasin unohtaneeni kaapin oveen roikkumaan osan pakattavista vaatteista. Jouduin purkamaan repun ja jättämään osan tavaroista.

Ensi kerralla tahdon kerrankin olla se, joka hymyilee toisen vielä pakatessa (ehkä vähän utopistista, mutta tavoitteita sopii asettaa!). Siksi päätin kirjata muistiin, mitä pakkaamistani romppeista oikeasti käytin ja tarvitsin viikon aikana. Jospa vaikka seuraava mökkireissu olisi listan myötä vähän helpompi.

Mitä viikoksi tarvitsee?

Tässä mitä pakkasin ja kyseenalaistukset (alun perin pakattu vedetty yli ja viereen kirjattu, mikä olisi riittänyt):

  • 2 hellemekkoa 1 hihaton hellemekko
  • 1 lyhythihainen tunika
  • 2 t-paitaa 1 t-paita
  • 1 pitkähihainen paita
  • villapaita
  • pitkähihainen bolero 1 villatakki
  • 2 pitkät mustat housut (urheilu-/vapaa-ajan housut ja puuvillaleggingsit)
  • lyhythihainen yöpaita ja pitkälahkeiset yöhousut
  • takki
  • huivi
  • hellehattu (ilmankin olisi pärjännyt, mutta käytin kyllä – jos ei edes helteellä käyttäisi, voisi luopua koko hatusta…)
  • 2 paria pitkävartisia sukkia (käytin yhtä paria)
  • 2 paria lyhytvartisia sukkia (käytin yhtä paria)
  • villasukat (tavalliset sukat riittävät, mutta villasukat ovat kieltämättä etenkin autossa kivat)
  • alusvaatteet
  • bikinit (uida voi alasti)
  • lenkkarit
  • nahkasandaalit (jos on vaan pöpelikössä, mekon kanssa lenkkarit ok/paljaat jalat – jos ottaa sandaalit, niin lyhytvartiset sukat voinee jättää pois)
  • meikkipussi
  • hiusharja (yllättäen en käyttänyt, mutta ehkä edes kampa olisi hyvä ottaa varmuudeksi?)
  • noin 10 hiuspinniä pari pinniä
  • 2 – 3 hiuslenkkiä
  • kasvojenpesuaine
  • deodorantti (en oikeastaan ole käyttänyt viimeiseen vuoteen, hämmästyttävän hyvin pärjää ilman paitsi muiden seurassa urheillessa)
  • hammasharja ja -tahna, hammasväliharjat
  • pinsetit
  • tarvittava lääkearsenaali (lähinnä allergialääkkeet)
  • kosteusvoide koko vartalolle
  • jalkarasva
  • Bepanthen (huulirasvan sijaan + hyönteisten puremiin ihan ehdoton)
  • pihkasalva
  • huulirasva
  • kasvovoide
  • 2 aurinkorasvaa 1 aurinkorasva
  • aurinkolasit ja kotelo
  • silmälasit
  • kihlasormus, rannekello, rannerengas, kaulakoru, korvakorut
  • 1 kirja (e-kirjat vaihtoehto, jos niistä pitää, minä pidän paperin hypistelystä)
  • 1 keskeneräinen neuletyö eli sukanalku, sukkapuikot ja lankakerä
  • kamera ja varusteet
  • koiran tavarat (ruoka, punkkipihdit ja -lasso, sideharso yms. varmuuden varuiksi, sadepuku, pyyhe, kakkapussit, juoma-astia)
  • 3 CD-levyä autoon (Bluetooth ja puhelin riittää, mutta kun CD-levyjä voi kuunnella nykyään vain autossa…pitäisikö luopua lopuistakin, meillä kun ei edes ole omaa autoa)
  • kännykkä
  • laturi ja autolaturi
  • avaimet
  • lompakko
  • pikkulaukku (johon mahtuvat avaimet, puhelin, lompakko, koirankakkapussit)
  • reppu
  • 2 juomapulloa (kahdelle ihmiselle, joten 2 tarpeen)
  • matkaeväät (voisi jatkossa suunnitella paremmin, pieneen tilaan esim. karjalanpiirakoita ja pari banaania, sipsit jäivät syömättä, suklaat tosin söin)
  • (jos mökillä ei valmiina, niin pyyhkeet, lakanat, shampoo ja pesuneste tarpeellisia, mahdollisesti myös kumisaappaat)

Luonnollisesti tästäkin listasta voisi vielä karsia, mutta etenkään autolla matkustaessani en näe sitä tarpeelliseksi. Varmasti pärjäisi ilman kameraa ja neulomuksia, mutta minulle mahdollisuus neuloa ja fiiliksen iskiessä valokuvata hyönteisiä kuuluvat iloiseen lomaan.

Koirakamaa ei käytännössä tarvitsisi mukaan kovin paljon, jos mitään ei satu, mutta entä jos sattuukin? Parempi ottaa haavatarpeet mukaan ja punkeistahan ei pääse millään. Sadepukua ei todennäköisesti tarvitse sitäkään, mutta kun sen pukee koiralle kurakelillä, säästyy pesemästä koiraa. Ja meidän piski jos mikä inhoaa pesua ja kaikkea märkää.

Katsotaan, kauanko pakkaamiseen menee ensi kerralla aikaa! Toivottavasti aiempaa vähemmän. Onko teillä hyviä pakkausvinkkejä?

 

Minulla on liikaa aikaa tuijotella omaa napaani

Stressaa, koska aikaa on liikaa. Ei enää ole kiire, niin paljon olen saanut arjestani karsituksi tavaroita, huuhaata ja kissanristiäisiä. Tavaraa toki riittää yhä, mutta sen määrä ei akuutisti häiritse. Ei ole paljoa pakkoja. Ehtii tuijotella omaa napaa. Annan itseni ajautua tekemään kaikenlaista hyödytöntä, jonka sijaan voisin tehdä ”sitä mitä minä haluan”. Mutta näköjään en tee.

Nyt kun olen lakannut valehtelemasta itselleni siitä, mihin aikani yleensä valuu, tiedän, että kyse on vain valinnoistani. Minulla olisi päivässä useampi tunti aikaa tehdä juuri sitä mitä haluan. Ainakin näin korona-aikaan, koska työmatkaan (sohvalle ja kone auki) ei kulu minuuttiakaan. Tukkaakaan ei tarvitse pestä.

Ei ole enää kiire, aikaa riittää. Miksen siis jo ole alkanut elää upeaa unelmaani?

Minulla olisi aikaa tehdä kaikkea sitä, mihin muka ennen oli liian kiire. Ihan mitä tahansa. Työpäivän jälkeen en kuitenkaan tartu mihinkään hienoon ja elähdyttävään. Miksi en? Mitä edes ovat asiat, joita kiireen takia en ehtinyt toteuttaa? Mikseivät ne kiinnosta?

Eilen töiden jälkeen lähdimme koiran kanssa ulos. Sen ilo ehti kasvaa niin mielettömiin mittoihin jo rapussa matkalla ulko-ovelle, ettei se ollut pysyä nahoissaan. Takapää viuhtoi, koko kroppa kohelsi. Päästimme koiran takapihalla irti, annoimme sen kirmata villisti pitkin sammaleista kalliota. Kevättä rinnassa se loikki kuin jänis, pysähtyi välillä popsimaan papanoita, ryntäsi taas eteenpäin kuin vain nuori uroskoira kevättä käpälissään.

Lenkin jälkeen kävin nuutuneena sängylle lepäämään (päätin tietoisesti, etten räpellä kännykkää tai tuijottele ruutuja) ja ajattelemaan, koska en tiennyt, mitä haluaisin tehdä. Mietin, mistä räjähtävä määrä energiaa kumpuaa. Mistä alkaa ilo?

Mistä alkaa ilo? Miten vapaa-aikani olisi iloista ja motivoituisin tekemään toivomiani asioita?

Levottoman kiemurteluni lomassa aloin muistella kuukausia sitten askartelemaani unelmakarttaa. Kaivoin sen esiin. Olen täyttänyt vaaleanvihreän A3-arkin aikakauslehdistä leikatuin kuvin ja tekstinpätkin. Kuvat ja tekstit kuvastavat sitä, mitä haluan elämääni lisää. Yhden oranssivoittoisen kuvan päällä lukee isoin kirjaimin ”tästä alkaa ilo”.

Niin, tästä alkaa ilo. Tästä hetkestäkö? Päättämälläkö? Tekemällä jotain tiettyä? Syömällä kasviksia ja juureksia, joita tekstinpätkän alle liimaamassani kuvassa on aseteltu uunipellille? Olisiko minun korkea aika alkaa kuluttaa aikaani enemmän pilkkomiseen?

Mieleni tekisi väittää, että tekemättömyyden ja huonon ajankäytöt syyt johtuvat korona-ajasta. Tahtoisin sanoa koronan imevän iloni ja murjottaa. Unelmakartassani on kuvia, jotka saavat minut huutamaan yhteisöllisyyden perään. Haluaisin niin päästä tapaamaan ihmisiä, järjestää karttaani merkittyä kiireettömiä pyhäbrunsseja, heilutella ystävien kanssa villasukkiin upotettuja varpaita vieri vieressä, halata isoäitiä, hengittää pelottomasti ruokakaupan ilmaa.

Yritän keksiä tekosyitä sille, miksi yhä käytän aikani huonosti. Kävisikö korona uudeksi syntipukiksi?

Ja ehkä onkin niin, että korona vetää mielen osin matalaksi. Pelkään kuitenkin pahoin, että yritän vääntää koronasta uuden tekosyyn sille, miksen muka voi elää sellaista elämää kuin haluan.

Unelmakartassani on paljon sellaista, mitä voi toteuttaa koronasta huolimatta. Olen onnekas, koska minulla on kotona kumppani enkä joudu viettämään päiviäni täysin ilman lähikontakteja. Pörröinen, vain hienoisesti haiseva koiruus makoilee jaloissani tiukaksi keräksi kääriytyneenä ja tuhahtelee unisesti. Voin toteuttaa karttani kohtaa ”nyt haluan antaa aikaa läheisilleni”. Parhaillaan toteutan kohtia ”kynä ja paperia” ja ”asioita on helpompi puntaroida ja laittaa perspektiiviin, kun näkee mustaa valkoisella”.

Ehkä ilo alkaa siitä, että muistaa muut ympärillään, olivat he sitten fyysisesti lähellä tai eivät. Siitä, että harjoittaa mieltään ja vaikka väkipakolla kertaa aiheita kiitollisuuteen. Ehkä ilo alkaa siitä, että ylimääräistä aikaansa ei käytä pelkästään itseään ajatellen, itsensä hyväksi.

Jos vastaan itselleni, etten tiedä mitä tehdä ajallani ja ettei mikään huvita, olenkohan kysynyt väärän kysymyksen?

Taidan kerta kaikkiaan ajatella liikaa itseäni. Ei loppujen lopuksi tee hyvää toljotella turhan kiinteästi omaa napaansa. Olisiko minulla enemmän energiaa ja motivaatiota omiin, puhtaasti itseänikin koskeviin projekteihini, jos en niin usein sortuisi itsekeskeisyyteen? Auttaisiko, jos kävisin jokaisena latteanakin päivänä läpi, mistä voin olla kiitollinen? Voisinko voittaa valjut hetket, jos en enää kysyisikään itseltäni ”mitä minä nyt haluaisin tehdä, kun on aikaa” vaan ”voisinko juuri nyt ilahduttaa jotakuta tekemisilläni, koska minulla on siihen aikaa”?

Jos joku pysäyttäisi sinut ja kysyisi, mistä ilo alkaa, mitä vastaisit? Jos kysyt itseltäsi, mistä olet kiitollinen, mitä sanot? Entä milloin viimeksi teit jotakin jonkun toisen hyväksi?

Osaatko yhä keskittyä vai varastaako Netflix unesi?

Kuuntelin juuri loppuun Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan, kahden aivotutkijan, kirjan Keskittymiskyvyn elvytysopas, joka oli etenkin alkupuoliskoltaan antoisa ja ajatuksia herättävä – ja osin omia vanhoja ajatuksiani vahvistava. Olen jo pitkään ollut huolissani siitä, mitä levottoman kiireinen elämäntapamme ja etenkin älylaitteet ja digiviihde tekevät meille ja aivoillemme.

Sähläämme tärkeinä kiireessä menemään ja kutsumme sitä multitaskaamiseksi. Se on taito, jota työnhakijoiltakin usein ilmoituksissa toivotaan.

Kirjassa puhutaan ADT:stä (attention deficit trait) eli itseaiheutetusta keskittymishäiriöstä, joka koskettaa yhä useampaa meistä, jotka elämme avokonttoreiden ja silpputöiden maailmassa. Käytännössä häiriöstä kärsivä on niin tottunut keskeytetyksi tulemiseen, ettei osaa enää keskittyä silloinkaan, kun se kerrankin olisi mahdollista. Jos kukaan tai mikään ei keskeytä, ihminen keskeyttää itse itsensä esimerkiksi näppäämällä kännykkää. Sitä voi ehkä yrittää perustella itselleen, että minä tässä vähän multitaskaan ja hoidan paria asiaa samaan aikaan. Taidettiinpa vaan kirjassa todeta aivotutkimuksissa havaitun, että todellisuudessa muodikas multitaskaus johtaa tehokkuuden sijaan suurempaan määrään virheitä.

Osaammeko me enää rauhoittua ja keskittyä siihen, mitä olemme tekemässä? Ja mitä tekemistä sillä on minimalismin kanssa?

Minulle minimalismi tarkoittaa pyrkimystä elää niin, että turhan karsiminen auttaa näkemään olennaisen. Siten voi alkaa elää itselleen merkityksellistä elämää. Minusta tuntuu yhä enemmän siltä, että elämäni ei voi tuntua merkitykselliseltä, jos en pysty keskittymään siihen, mitä teen, missä olen ja kenen kanssa. Minulle minimalistiseen elämäntapaan pyrkiminen tarkoittaa tahtoa elää arvojeni mukaista hyvää elämää. Mitä tarkemmin asiaa mietin, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että keskittyminen on yksi tärkeimmistä arvoistani.

Voiko elämä tuntua merkitykselliseltä, jos mielemme seilaa jatkuvasti sen sijaan, että olisimme läsnä ja keskittyisimme tekemisiimme?

Ylipäätään olen viime kuukaudet haudutellut arvojani – sitä mitä ne ovat tai eivät ole ja millaisten arvojen mukaan käytännössä elän. Keskittyminen on ehkä arvoni, mutta ohjaako se tällä hetkellä toimintaani?

Myönnetään, että haasteita on, suuriakin. Yritän tällä hetkellä parantaa keskittymiskykyäni erilaisin keinoin. Meillä on esimerkiksi kumppanini kanssa yhteinen sääntö kännykättömästä makuuhuoneesta. Aamu on paljon helpompi aloittaa rauhassa, kun ei ensimmäisenä herättyään plärää puolta tuntia koronauutisia. Ajaudun myös aivan liian helposti someen, johon aikaa tuhraantuu suunnittelemattoman kamalasti puolihuomaamatta. Ja sitten on taas helppo voivotella, kun mitään ei muka ehdi.

Olen ajoittain toivonut, että voisin poistua sosiaalisen median kanavista. Koska työni on viimeiset neljä vuotta liittynyt vahvasti someen, se ei ole ollut mahdollista. Nyt olen kuitenkin keksinyt, että voin kotona piilottaa puhelimen olohuoneen peilipöydän laatikkoon. Kun sitä ei näe, on helpompi keskittyä muuhun. Kun otan puhelimen esiin, yritän etukäteen päättää, mitä sillä aion tehdä ja montako minuuttia siinä saa vierähtää. Öisin en pidä ääniä päällä ja muutenkin olen vähentänyt merkkiäänet minimiin. Yritän keksiä keinoja vähentää häiriötekijöitä ja arvioida kriittisesti, kuinka riippuvaiseksi erilaisista laitteista, somesta ja digiviihteestä olen tullut.

Ennen ei ehkä ollut paremmin, mutta olemme hukassa, jos Netflix päättää puolestamme, että nukkumisen sijaan katsomme vielä jakson lempisarjaamme. Tai koko sarjan loppuun.

Ihmettelen suuresti, ettei yhteiskunnassamme suhtauduta vakavammin aivoterveyteemme älylaiteaikakaudella. Maailman fiksuimmat ihmiset tekevät päivästä toiseen kellon ympäri kaikkensa saadakseen meistä yhä riippuvaisempia erilaisiin laitteisiin ja viihteeseen, ja mikä on meidän reaktiomme? Toive lisätä alakoululaisten laitteiden käyttöä entisestään samaan aikaan kuin esimerkiksi teknologiayrittäjä Jyri Engströmin lapsilla ei ole älypuhelimia ollenkaan? Entäs me aikuiset madot koukussa? Pläräämme yökaudet Instagramia ja toljotamme samaan aikaan silmät sirrissä Netflixiä, joka on nimennyt pahimmaksi kilpailijakseen unen?

En ole ollenkaan niitä ihmisiä, joiden mielestä kaikki viihteellinen on pahasta ja joiden mielestä ennen ilman näitä laitteita oli paremmin. Mutta välillä tuntuu, että tapamme elää kaiken tämän pyörityksen keskellä on meille – ainakin minulle – osin hyvin vahingollinen. Kysymys kuuluukin: Kuinka voi muokata elämänsä sellaiseksi, että ”kaukosäädintä” painaa loistavaa televisiosarjaa katsoessaan itse sen sijaan, että antaa Netflixin alkaa automaattisesti näyttää seuraavaa jaksoa edellisen loppuessa? Kuinka pidämme huolen siitä, että pidämme vallan päättää omasta ajankäytöstämme ja keskittymisemme suuntaamisesta itsellämme? Ainakin keskittymiskyvyn parantamiseen Huotilaisella ja Moisalalla on pari vinkkiä, joista osan Ylekin nosti esiin artikkelissaan.

Mitä sinun keskittymiskyvyllesi kuuluu? Oletko älylaitekoukussa? Viekö viihde ja sinä vikiset?