Kaikki vuoden vaateostokseni kuluineen

Viime yönä tein vuoden 2022 ”tilinpäätöstä”. Otan joka vuoden päätyttyä verkkopankista käyttötililtäni talteen csv-tiedoston, joka sisältää koko vuoden tilitapahtumat. Sitten vaan excelöimään ja ihmettelemään, miten vuoden aikana on oikeasti tullut käytettyä rahaa!

Heitänpä nimittäin haasteen: Väitätkö oikeasti tietäväsi, paljonko käytit rahaa vaikkapa vaatteisiin koko viime vuoden aikana? Siis ihan sentilleen?

Entä paljonko sait palkkaa nettona? Paljonko käytit rahaa keskimäärin per kuukausi? Kuinka suuri osuus nettotuloistasi kului vaatteisiin? Entä asumiseen? Ruokaan? Ravintolakäynteihin? Julkiseen liikenteeseen? Autoon vakuutuksineen ja bensoineen? Paljonko vuoden aikana kertyi yllättäviä kuluja (meillä viime vuonna mm. uuden mikron osto ja koiran selän sekä polvien röntgenkuvaus)? Jne.

Ajattelen, että mitä vähemmän on tuloja, sitä tärkeämpää on tuntea oma taloutensa tai ainakin pitää kulutuksensa tiukassa talutusnuorassa. En itse ole erityisen suurituloinen (en tosin erityisen pienituloinenkaan, kokemusta köyhyydestä minulla ei ole), mutta olen rahasta tarkka ja hyötynyt siitä vuosien varrella huomattavasti.

Kohtuullisilla tuloilla resepti on hyvin yksinkertainen: Jos jotain todella haluaa ja tarvitsee, sen voi hankkia. Tarpeetonta vältän. Minimoin siis turhat kulut, mutten silti koe tinkiväni elämänlaadusta. No mutta katsotaanpas, miten toteutin reseptiä vaateostoksissani viime vuonna. Vastasivatko kuvitelmani kulutustottumuksistani todellisuutta?

Paljonko kuvittelin käyttäväni rahaa vaatteisiin vuonna 2022?

Olin arvioinut, että käytän vaatteisiin rahaa keskimäärin 40 euroa kuukaudessa (siis omiini, en lapsen). Se tuntui itse asiassa aika isolta määrältä, koska en todellakaan harrasta shoppailua vaan ostan vaatteita mahdollisimman harvoin, muutaman kerran vuodessa. 40 euroa kuussa muka, ihan kauheasti!

Pidin kuitenkin vuoden pari tarkkaa kirjaa menoistani Monefy-sovelluksella jokunen vuosi taaksepäin. Silloin yllätyin siitä, että rahaa oli tainnut jonain vuonna mennä vaatteisiin jopa 800 euroa. En olisi ikinä uskonut. Niinpä ajattelin, että kun en kerta kaikkiaan osta turhaa vaatetta, keskimäärin 40 e / kk vaatteisiin voisi olla realistinen arvio tai sen vähintäänkin pitäisi riittää. Tiesin myös tarvitsevani jossain vaiheessa uuden talvitakin.

Paljonko käytin oikeasti rahaa vaatteisiin ja niiden huoltoon?

Myönnän, yllätyin tuloksista, vaikka luulin tuntevani talouteni aika hyvin.

404,47 euroa meni pääosassa uusiin vaatteisiin. Lisäksi korjauskuluihin meni 90 euroa ja yllätyskuluihin 113,4 euroa. Yhteensä siis vaate-, asuste- ja vaatehuoltokuluihin upposikin 607,9 euroa.

Avataanpa vähän näitä hankintoja, joihin meni huomattavasti suunniteltua enemmän rahaa:

  • Talvitakki: Edellisestä ikivanhasta takista alkoi todella pettää vetoketju ja se oli muutenkin rikki, joten uusi oli pakko ostaa – ollut käytössä nyt joka päivä eli tuli tarpeeseen.
  • Talvikengät: Edelliset syys-talvimaiharit alkoivat irvistää molemmista kantapäistä ja olipa muuten yllättävää huomata, kuinka lämpiminä jalat pysyvät uusissa siisteissä talvikengissä! Ovat käytössä joka päivä.
  • Talvipipo: Minun on ollut vaikea löytää päässä paikoillaan pysyvää pipoa, jota ei tarvitsisi korjailla koko ajan, joten kokeilin taas onneani. No, uusi pipo on ollut lähes joka päivä käytössä, mutta sitäkin saa korjailla (puoliso myös totesi, että näytän 10 vuotta nuoremmalta, joten pitäisikö edellisestä mummopiposta luopua kokonaan?). Se on kuitenkin osoittautunut mukavan lämpimäksi, aiemmin taisin kyllä palella. Muuten pipon laatu hieman epäilyttää mutta seuraillaan.
  • Siistit olohousut: Kyllä, nämä olivat heräteostos, tavallaan, koska en ollut lähtenyt varta vasten niitä ostamaan silloin, kun ne päädyin ostamaan. Tarve oli kuitenkin pitkään ollut tiedossa. Minulla oli vain yhdet käytössä olevat ehjät siistit leggingsit, joten toisten siistien arkikäyttöhousujen hankkiminen ei tuntunut liioittelulta. Farkutkin minulta löytyy, mutta lapsen saamisen jälkeen niiden käyttö ei ole tuntunut hyvältä. Säilytän ne kuitenkin vielä, jos mieli muuttuu vuoden parin sisään. Uudet olohousut ovat olleet käytössä kotona ja töissä oikeastaan koko ajan, kun eivät ole olleet pesussa.
  • 2 käytettyä tunikaa: Tarvitsin vaatteita, joita voi käyttää leggingsien kanssa. Ehkä olisin pärjännyt ilmankin mutta nämä ovat suht aktiivisessa käytössä, joten ostos ei kaduta. Nämä voin käyttää tulevina vuosina loppuun.
  • Nippu alusvaatteita: Kun vanhat on käytetty loppuun, on ostettava uusia. Ja sen verran, ettei tarvitse stressata, jos ei yli viikkoon ehtisi pyörittää pyykinpesukonetta. Haluan myös omistaa riittävästi vaatteita, jotta pystyn pyörittämään melko täysiä koneellisia. Näin tarvitsee pyykätä harvemmin ja se lienee ekologisempaakin.
  • Yöpaita: Tämä oli täysi heräteostos. Erehdyin muita asioita hoitaessani astumaan sisään vaatekauppaan. En olisi välttämättä tavinnut uutta yöpaitaa, mutta se on ollut paljon käytössä. Ja myönnettäköön, että edelliset alkoivat olla nukkavieruja. Toisaalta tarvitseeko yöpukujen olla muuta kuin mukavia? Ostos ei kaduta ja käytössä on, mutta ilmankin olisin pärjännyt.
  • Nahkasaappaiden vetoketjujen vaihto eli korjauskulut: Vaihdatin luottosuutarillani nahkasaappaisiini vetoketjut, mikä maksoi 90 e. Toinen vetoketju oli siis hajonnut ja toinen näytti siltä, ettei kestäisi kauaa. Nahka oli hyväkuntoista, joten katsoin järkevimmäksi korjauttaa saappaat. Tänä vuonna en ole käyttänyt niitä paljon, mutta esimerkiksi toissavuonna käytin niitä läpi talven. Näille tulee taatusti vielä olemaan käyttöä. Alun perin muuten äitini vanhat kengät! Kantalaput olen myös vaihdattanut näihin kertaalleen.
  • Kello eli yllätyskulu: Edellinen rannekelloni hajosi. Olin jonkin aikaa ilman kelloa, mutta se oli rasittavaa. Hankin uuden, jota olen käyttänyt päivittäin.

Sanoisin, että lähes kaikki hankintani olivat minulle tarpeellisia tai vähintäänkin elämänlaatuuni positiivisesti vaikuttavia. En hankkinut mitään, mitä en kuvittelisi käyttäväni loppuun.

Olisin varmaan pärjännyt ilman uusia talvikenkiä (voisin käyttää enemmän nyt korjattuja nahkasaappaita), mutta ennemmin tai myöhemmin olisin joutunut sellaiset hankkimaan. Pipo ja tunikat eivät myöskään olleet täysin tarpeellisia, mutta uskon nekin käyttäväni loppuun. Jne. Yöpaita, no, selityksiä selityksiä. Käytän senkin loppuun.

Toisaalta: Milloin vaate on käytetty loppuun? Riittääkö jos siinä on pari reikää? Kuinka risaiseksi ja nuhjuiseksi sen pitää muuttua? Tätä mietiskelen jatkuvasti nyt, kun monet vaatteeni alkavat olla parhaat päivänsä nähneitä. Missä vaiheessa vaate on korjauskelvoton? Entä jos korjaus maksaa yhtä paljon kuin uusi?

Missä vaiheessa mielestäsi vaatteen voi heittää roskiin?

Entä paljonko käytit viime vuonna rahaa vaatehankintoihin ja paljonko olit kuvitellut summan olevan? Tuliko ylläreitä?

Minimalistin vuosi 2022: muutosta, äitiydestä, siivoamisesta, rahasta ja kaikesta

Huhhuh. Tukka nousee pystyyn, kun ajattelen vuotta 2022. Yritän nyt jotenkin parhaani mukaan summata, mitä kaikkea tapahtui sen aikana ja miten minimalismiin pyrkimiseni on sen aikana näkynyt tai ollut näkymättä. Kuvaavampaa olisi ehkä konkreettisesti oksentaa A4-arkille, ottaa tuotoksesta valokuva ja väittää nykytaiteeksi, mutta ehkä ensi kerralla.

Muutto ja uusi koti

Alkuvuodesta etsimme kuumeisesti uutta asuntoa, kolmiota kaksion tilalle. Vielä 1-vuotias taaperomme, jota kutsuttakoon vaikka nimellä Vilske, oli isänsä hellässä kotihoidossa, mutta aloittamassa päiväkodin keväällä. Halusimme muuttaa mahdollisimman pian, jotta Vilske ei joutuisi muuton myötä vaihtamaan päiväkotia.

Ostimme uuden kotimme helmikuussa reilu viikko ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Mikä ajoitus… Minusta tuli ensimmäistä kertaa omistusasuja. Ja stressaantunut maailmanlopun doomscrollaaja. Sota Euroopassa järkytti perustavanlaatuisesti turvallisuudentunnettani. Tarrasin kännykkään kuin pelastusrenkaaseen ja irrottaminen on yhä vaikeaa. Tästä kirjoitinkin jokin aika sitten.

Pääsimme muuttamaan viimein huhtikuussa (maalautimme asunnon ennen muuttoa kattoa myöten), jonka aikana Vilske aloitti päiväkodissa alle viiden minuutin kävelymatkan päässä. Mikä satumainen onni!

Jos asunnon ostamisen ajoitus ei ollutkaan optimaalinen, niin päiväkotipaikan saaminen vierestä on tuntunut suorastaan jaloimmalta lahjalta, jonka maailmalta voi saada. Jos olisimme ostaneet asunnon myöhemmin, emme myöskään olisi saaneet juuri tätä asuntoa.

Kotimme on hyvä kompromissi. Makuuhuoneeseen mahtui alkuvuodesta juuri ja juuri myös pinnasänky. Yksi seinä on kaapistoa. Keittiö on lähes erillinen. Siihen ei saa ovea ja siitä näkyy olohuoneeseen ”reilun ovenleveyden verran”, mutta se ei kuitenkaan ole kammoamani avokeittiö.

Olohuoneeseen mahtuu isohko tummanvihreä samettisohva (josta kerroinkin aiemmin) ja työpiste. Työhuone olisi ollut ihan unelma, mutta Helsingissä sekä tarpeisiimme että hintatoiveisiimme soveltuvaa neliötä ei osunut kohdalle. 79 neliöstä tosin voisi tehdä neliönkin, jos ikkunat olisi sijoiteltu eri tavoin. Nyt ei oikein onnistu.

Lisäksi kotoamme löytyy kapeahko mutta toimivaksi osoittautunut eteinen, tilava wc-kodinhoitohuone sekä kylpyhuone saunoineen. Alun perin pidin suurehkoa vessaa neliöiden tuhlaamisena, mutta olen muuttanut mieleni täysin. On ihanaa, että pyykkiteline avattuine siipineen sopii sinne juuri ja juuri. Edellisessä kodissamme inhosin sitä, että jouduin katselemaan märkiä pyykkejä olohuoneessa. Hieman turhana pitämäni pikkuinen saunakin on osoittautunut kivaksi pikkulapsiperheessä, vaikka saattaisin edelleen mieluummin valita sen tilalle työhuoneen. Ehkä.


Kerrostalossa asumisen helppous on huojentavaa, kun perhearkea vauhdittaa 2-vuotias ja koira.

Ja sitten on parveke. Olisin halunnut oman pihan, mutta valtava lasitettu parveke ajaa suunnilleen saman asian. Kasvattelin siellä kesän basilikaa erittäin hyvällä menestyksellä ja esimerkiksi persiljaa huonolla menestyksellä. Koiraa ei voi sinne pihan tavoin päästää pissalle, mutta toisaalta oven voi jättää huoletta auki eikä Vilske pääse pakoon. Eikä tarvitse itse tehdä lumitöitä, joten kerrostalo oli lopulta meille tähän elämäntilanteeseen sopiva valinta.

Tiedän, että monet minimalismiin pyrkivät muuttavat isommasta asunnosta pienempään tai ylipäätään pyrkivät asumaan pienissä neliöissä. Täytyy sanoa, että meillä isommat neliöt ovat todella lisänneet elämänlaatua. Nyt 2-vuotiaan Vilskeen leikeille on selkeästi rajattu tila ja kotimme on muutenkin osoittautunut funktionaaliseksi.

Yllättävänä bonuksena täällä ei muuten edes kesähelteillä iskenyt ahdistus. Ikkunat ovat suopeaan suuntaan ja toimivasta ilmanvaihdosta(ko) johtuen täällä ei tuntunut tukalalta silloinkaan, kun sisälämpötila nousi kesällä 26 asteeseen. Emme hakeneet varastosta lattiatuuletintakaan. Viimeisten helteiden aikana harkitsin, mutta helteet menivät ohi sen verran nopeasti, että varastoon jäi.

Muuttoon liittyvästä tavarashow’sta yritän kirjoittaa myöhemmin oman tekstinsä. Spoilaan jo etukäteen sen verran, että suurta pakko-ostaa-hirveästi-uutta-tavaraa-sisustusrumbaa siihen ei liittynyt. Isompaan muuttamisesta huolimatta mukana oli siis minimalismin henkeä.

Perhe ja ystävät

Vilskeestä kasvoi vuodessa yhä menevämpi 2-vuotias. Apua! Hän laulaa ilahduttavan paljon ja tykkää kaikista stereotyyppisimmistä poikaleluista (lisäksi paljon esimerkiksi kirjoistakin, mikä ilahduttaa minua). Juttelimme pari iltaa sitten, kuten yleensäkin, ja kysyin häneltä, vieläkö hän haluaisi jutella jostakin. ”Telaketjut koneissa. Onko niissä telaketjut?” hän kysyi minulta.

Usein tuntuu, että kasvatamme tulevaa koneinsinööriä, sellaiset ovat jutut. Ja saavat tietysti ollakin! Vilske saa olla kiinnostunut juuri niistä asioista, mistä on, vaikka se joskus äitiä hämmästyttääkin. En olisi ikinä etukäteen uskonut, että kiinnostus ”poikastereotyyppisiin” asioihin voi vaikuttaa niin voimakkaan sisäsyntyiseltä. Kun luimme Myyrä-kirjaa, jossa eläimet surivat koneiden raiskaamaa metsää, Vilske selasi uudelleen ja uudelleen kirjaa taaksepäin ja totesi innoissaan: ”Täällä on erilaisia koneita.”

Pienen lapsen kehitystä on hienoa saada seurata ja erityisesti puheen kehittymisen seuraaminen tuntuu suurelta etuoikeudelta. Vilske on vastikään alkanut käyttää puheessaan säännönmukaisesti esimerkiksi omistusliitteitä (minun kylpytakkini, minun huoneeni). Konsonantit menevät hauskasti monissa sanoissa sekaisin (raastali=laastari). Pitäisi kerätä näitä juttuja muistiin, se vaan meinaa hektisessä arjessa jäädä.

Vilskeen kehitystä on ollut ihana seurata, mutta parisuhde jää lapsenhoidon jalkoihin.

Arki nimittäin tuntuu todella intensiiviseltä. Perheen ja työn yhdistäminen vaatii paljon (ei käy kateeksi yksinhuoltajia eikä niitä, joilla on päiväkoti kaukana eikä lainkaan tukiverkkoja) eikä lepohetkiä uhmaikäisen ja kodinhoidolta pahemmin ole.

Parisuhteelle ei käytännössä jää aikaa, mille pitäisi tehdä jotain. Nyt jos aikaa jää, me molemmat vanhemmat haluamme yleensä ensisijaisesti poteroitua latautumaan yksin.

Jos parisuhteelle ei ole aikaa, niin ei ole kyllä oikein itsellekään. Vilske ei koskaan ole ollut niitä unisimpia lapsia. Hän ei useimmiten nuku kotona enää päiväunia. Päiväkodissa nukuttujen ylipitkien päiväunien jälkeen hän nukahtaa illalla aivan aikaisintaan klo 21.

Ennen kellojensiirtoa hän nukahti vasta klo 22. Saimme kellonsiirron myötä vaivoin korjattua rytmiä niin, että unet alkavat klo 21. Tästä on kuitenkin alettu nyt lipsua, kun päiväunet päiväkodissa tuntuvat venyvän pariin tuntiin, jolloin Vilske saattaa nukkua yöunia vain 9 tuntia. Oi voi. Hän on muutenkin selvästi luontojaan iltavirkku.

Arvannette jo, että ystävillekään ei aikaa ole liiemmälti ollut. Olemme kuitenkin tutustuneet Vilskeen muutamiin päiväkotikavereihin vanhempineen, mikä on tuonut vähän helpotusta arkeen. Onnenpotku tämäkin. Silti kaipaisin kiireettömiä hetkiä läheisten ystävien kanssa. Kunnollisia, syvällisiä keskusteluja. Yhdessä ajattelemista. Niitä ei monia viime vuoteen mahtunut.

Onneksi olemme saaneet paljonkin apua isovanhemmilta. Olemme kuitenkin miettineet, että meidän on varmaan pakko keksiä jostakin lisäksi maksullista lastenhoitoapua vuodeksi 2023. Tuntuu vaan hankalalta luottaa vieraisiin ihmisiin. 2-vuotias on niin pieni, että ulkopuolinen apu epäilyttää. Mitä ihmettä tässä keksisi?

Äitiys

Suhteeni äitiyteen on vuonna 2022 ollut koetuksella. Rakastan lastani yli kaiken, mutta tunteeni äitiydestä ovat hyvin ristiriitaiset ja väsyneet.

Olen alkanut luopua ajatuksesta, että meillä voisi joskus olla vielä toinen vauva, ja aion laittaa pinnasängyn varastosta myyntiin. Se tuntuu kipeältä muun muassa siksi, että korona-ajan vauvan kanssa ei päässyt ”lattemammailemaan” tai esittelemään vauvaa ylpeästi ympäriinsä.

Jos kohdalle osuu kirjoituksia vauva-arjesta, joka on ollut täysin erilaista kuin meidän lohduttoman yksinäinen vauvavuotemme, olen alkanut tuntea yllättävän syvää surua. Vauva-aika oli muutenkin niin haastavaa, että suhteeni vauvoihin hämmentää minua. En tiedä, haluaisinko esimerkiksi ottaa kenenkään vauvaa syliin tai edes koskea. Jollain tasolla oma syli tuntuu yhä niin täydeltä ja vauva-aikaan liittyvät asiat niin raskailta, kannan niitä yhä. Vilske mahtuu syliin, mutta ei ehkä kukaan muu.

Tästä aiheesta on niin paljon sanottavaa, että kirjoitan tästä myöhemmin kokonaan oman avautumisen.

Terveys

Saakelin saakeli mikä vuosi flunssineen ja koronoineen ja enterorokkoineen. Keväällä riitti sairastelua. Toivoimme, että syksyllä vastustuskyky olisi jo muodostunut paremmaksi, mutta ehei. Vilskeen pisin aika päiväkodissa putkeen on ollut kolme viikkoa heti tämän syksyn alussa. Sen jälkeen hän on ollut aina pari viikkoa terveenä ja viikon sairaana.

Sanotaan, että vuosi päiväkodin aloituksesta helpottaa. Se tulee tulevana keväänä täyteen. Toivottavasti silloin helpottaa, nimittäin tässä on saanut tehdä aikamoisia henkisiä kuperkeikkoja, jotta työnsä on saanut hoidettua tämän hullunmyllyn keskellä.

Omaakin terveyttä ovat erilaiset lapsen tuomat pöpöt koetelleet. Korona tosin ilmeisesti tuli perheeseen miehen töistä. Tauteja on siis riittänyt. Enterorokosta en ollut kuullutkaan ennen viime vuotta, jolloin sen sairasti sekä Vilske että minä. Viheliäinen rokko, kivulias, kutiseva ja irrotti lapselta kynnetkin. Itse sai onneksi vain muutaman näppylän.

Työ

Työvuosi oli raskas mutta palkitsevakin. Saimme paljon aikaan, mutta uudistusten määrä ja mm. mainittu lapsen sairastelu ja uuteen arkeen totuttelu kuormittivat.

Olen nyt ollut nykyisessä työssäni reilun vuoden ja se tuntuu hitusen omemmalta. Olen päässyt kehittymään ja kehittämään. Konkreettisia tuloksia on syntynyt ja minulla on paljon ajatuksia siitä, mitä voisi kehittää edelleen. Edessä on kaikenlaista kiinnostavaa.

On helpottavaa olla ensimmäistä kertaa elämässään työsuhteessa, joka on voimassa toistaiseksi. Ei ole pakko käyttää energiaa siihen, että miettii, mihin suuntaisi seuraavaksi, tai siihen, että rustaisi hakemuksia ja juoksisi haastatteluissa. Ei tarvitse yrittää olla yli-ihminen sen takia, että toivoisi sen johtavan oman paikan vakinaistamiseen. No, on ollut niin paljon kyllä tekemistä, että yli-ihminen pitäisi välillä olla nytkin. (Sitä kai nykypäivän työelämä usein on.)

Toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa oleminen mahdollistaa kuitenkin sen, että voin ehkä olla enemmän oma itseni. Tuntuu hyvältä, että minut on valittu tehtävääni sillä ajatuksella, että minun toivotaan pysyvän siinä. Palkkatasossa kulttuurialalla olisi yleisesti ottaenkin toivomisen varaa, mutta toistaiseksi työssä on riittävästi hyviä puolia, joiden takia tahdon jatkaa siinä.

Harrastukset

Olen käynyt vuoden Nuoren Voiman liiton Daidalos-kirjoittajaryhmässä ja jatkan siinä nyt keväälläkin. Aikaa kirjoittamiselle olen saanut revittyä aina vähän jostakin, vaikka heikkoa se on ollut. Lähinnä olen kirjoittanut runoja äitiydestä ja sen aiheuttamista ristiriitaisista tunteista (mitäs muuta tässä elämäntilanteessa ehtisikään ajatella). Kuka tietää, vaikka julkaisisin niistä jonkin joskus tässä blogissakin.

Valokuvausta en ole pahemmin harrastanut, ajatellut kyllä. Alkaneena vuonna kenties?

Aloitin jumpan, jossa kävin, kun olin terveenä. Useampaan kertaan kuitenkin. Hyvä minä! Ensi viikolla kausi jatkuu. Minun on ollut todella hankala löytää sellaista liikuntaharrastusta, joka sopisi kropalleni (mm. leikatun polveni takia). Nyt sellainen tuntuu löytyneen!

Raha

En muista, milloin olisi stressannut rahasta niin paljon kuin kuluneena vuonna. Koronnousu tuo oman lisäpaineensa, mutta eniten olen stressannut sitä, että edellinen kotimme on yhä myymättä vaikka se sijaitsee Helsingissä mielestäni erinomaisella paikalla.

Kyllä meidän kai pitäisi tästä selvitä, mutta on muutaman kerran tullut toivottua, että ”siitä kämpästä” (eli rakkaasta entisestä kodistamme) oltaisiin jo päästy eroon. Kun siitä päästään järjestän taatusti juhlat.

Rahastakin voisin kirjoittaa lisää myöhemmin. Nappasin juuri verkkopankista csv-tiedoston koko viime vuoden tilitapahtumistani (kuten olen tehnyt jo monta vuotta), joita toivon ehtiväni tutkia jossain vaiheessa lähemmin.

Viime vuonna en käyttänyt sovellusta, jossa olisin jokaisen oston yhteydessä kirjannut mitä ostin, millä hinnalla ja mihin kategoriaan se kuului, mutta ehkä tänä vuonna voisin harkita sitä taas tauon jälkeen. Sovellus, jota aiemmin käytin, taisi olla nimeltään Monefy.

Minimalismi vuonna 2022

Siivoaminen on helpompaa

Minimalismiin pyrkiminen näkyy arjessamme tällä hetkellä eniten siinä, että siivoamisesta on tullut kohtalaisen vaivatonta. Robotti-imuri pääsee nykyään oikeastaan kaikkialle, kun se mahtuu sekä parisängyn, sohvan että Vilskeen juoniorisängynkin alle. Se pääsee myös ajamaan kaikkien mattojen päältä. Vessaan ja kylppäriin se ei pääse nostamatta ja jotkin nurkat ja reunustat ovat sille hankalia, mutta hankalia paikkoja on niin vähän, että käytännössä imurointi on meillä automatisoitu. Jipii!

Vaatteet hajoilevat

Minimalismi näkyy myös vaatekaapissani siten, että minulla taitaa olla nykyään meidän perheestämme vähiten vaatteita. En tiedä voiko tätä sivuvaikutusta kuvata yllättäväksi, mutta olen ollut hitusen yllättynyt siitä, kuinka paljon nopeammin vaatteet kuluvat ja alkavat hajota, kun niitä on vähemmän. Ovat monet vaatteistani toki iäkkäitäkin, sekin näkyy.

Vuonna 2022 jouduin tekemään erinäisiä vaateostoksia, kun mm. syys-/talvikenkäni hajosivat korjauskelvottomiksi ja talvitakkini vetoketju alkoi olla hälyttävän heikossa hapessa. En lähtenyt vaihdattamaan vetoketjua, koska takki oli muutenkin paikoin rikki. Kiitos takki, palvelit vuosia hyvin.

Pitkä ”turvavillattakkini” on saanut kynärpään kohdalle ison aukon, jonka parsimista harkitsen. Olin ensin heittämässä takin pois, mutten sitten raaskinut. Olen käyttänyt sitä kotona reiästä huolimatta.

Emme syö enää lähes lainkaan lihaa

Viime vuoden aikana puoliso taisi lopulta ihan oikeastikin muuttua kala-kasvissyöjäksi. Olin aina kuvitellut, että minusta tulisi kasvissyöjä ensin. No nyt olemme käytännössä kotikasvissyöjiä, jos niin voi sanoa, kun kuitenkin syömme kalaa ja käytämme maitotuotteita.

En itse kannata ehdottomuutta elämässä kovin monien asioiden suhteen, ja saatan yhä syödä lihaa silloin tällöin. Vilskekin saa syödä muualla mitä syö.

Ilmaston kannalta ja eettisesti parasta olisi varmaan ryhtyä vegaaniperheeksi, mutta siihen meistä ei taida olla. Voimme silti tehdä jotakin. Se on paljon parempi kuin ei mitään.

Minimalisoimme sähkönkulutuksemme

Kerroin aiemmin, kuinka jouduimme siirtymään pörssisähköön. Vaikka etenkin joulukuun laskua odotin kauhulla, sekin jäi 51 euroon. Se on siis vähemmän kuin mitä kaatunut sähköyhtiömme olisi meiltä veloittanut per kuukausi (noin 60 e). Kaipa tämä pörssisähkö on siis parempi ratkaisu kuin sopimus vanhan sähköyhtiömme kanssa olisi ollut.

Tuntuu yhä absurdilta, että en ennen viime vuotta ollut koskaan joutunut pysähtymään oman sähkönkulutukseni äärelle. Eikä varmaan ollut moni muukaan suomalainen.

Sähkökulujen minimalisoinnissa on muuten tärkeää, että minimalistillakin on riittävästi vaatteita ja astioita, jotta kodinkoneita voidaan pyörittää täysinä. Kolmen perheen taloudessa tämä onnistuu aika helposti.

Ajanhallinnassa tekemistä riittää

Voihan ajanhallinta. Tänä vuonna toivon, että pääsen turhasta doomscrollaamisesta ja uutisten tuijottamisesta ja kännykän pläräämisestä. Tai jos vaan päätän, että pääsen?

Blogin tulevaisuus mietityttää

Maksoin taas tälle vuodelle blogin kulut, useamman kympin. Kysyin itseltäni, onko siinä järkeä, kun kirjoittaminen on sen verran epäaktiivista. Mitä saan tästä? Saanko riittävästi suhteessa maksamiini kuluihin? Mitä muut saavat tästä? Saako ylipäätään joku muu tästä jotakin?

Vuosi 2023 tulee olemaan niin sanottu blogin kohtalon vuosi. Alun perin perustin tämän oman ajatteluni tueksi, jotta minun ylipäätään tulisi kaiken pyörityksen keskellä pysähdyttyä pieniksi hetkiksi. Noina hetkinä saisin mahdollisuuden kysyä itseltäni, mitä minulle kuuluu, missä mennään ja mihin suuntaan. Saisin ehkä tilaisuuden korjata kurssiakin silloin tällöin.

Katsotaan nyt, mihin tämä blogi tänä vuonna kehittyy. Haluaisin päästä tilanteeseen, jossa kirjoittaisin julkaisun per viikko. Käytännön ongelma on, että minun pitäisi kirjoittaa lähinnä silloin kun muut nukkuvat. Tänä aamuna aloittelin noin klo 6.

Ja jos kiristän julkaisutahtia, mistä se on pois? Jos se olisi ajallisesti pois doomscrollauksesta, se olisi ehdottomasti sen arvoista.

Vuosi 2023

Viime vuosi oli aikamoinen. Alkaneen vuoden suhteen olen varovaisen toiveikas, vaikka maailman tilanne monin tavoin huolettaa. En ole tehnyt lupauksia uudelle vuodelle. Ohjenuoraksi yritän painaa mieleeni yleisesti tunnetun tyyneysrukouksen, joka sopii minusta jokaiselle uskontokunnasta (tai uskonnottomuudesta) riippumatta:

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Mitä minimalismia muka: Ostimme sitten uuden sohvan

Nyt pääsi käymään niin, että ostimme uuden sohvan. Kieltäydyn potemasta siitä minkäänlaista syyllisyyttä, koska kyseessä on ensimmäinen sohva, jota olen koskaan ollut ostamassa. Kaiken lisäksi se on meille täydellinen sohva paristakin syystä.

No mutta kannattaako minimalismiin pyrkivän omistaa sohvaa saati sitten ostaa vieläpä uutta entistä isompaa sohvaa?

Somen minimalismiryhmissä ihmetellään tasaisin väliajoin, voisiko sohvasta luopua. Kiitos puolisoni sohvan ja sitä ennen mm. kämppikseni sohvan en ole vähään aikaan elänyt sohvatta, mutta oli aika, jolloin minulla ei ollut sohvaa. Useampaan vuoteen samaan syssyyn. Eikä se ollut mikään ongelma. Sänky ja ruokapöytä tuoleineen riittivät tarpeeksi hyvin.

Vastaus on siis kyllä, voitte kaikki halukkaat luopua sohvistanne vallan mainiosti, jos se tekee elämästänne parempaa. Mutta tekeekö se? Sohvasta luopuminen ei ole mitenkään erityisen vaikeaa tai ihmeellistä, joten pelkästään itsensä haastamisen nimissä sitä ei välttämättä kannata tehdä.

Ilman sohvaa voi mainiosti elää hyvää elämää, mutta minusta sohva on kiva, mukava, lämmin ja pehmeä. Televisiota sen eteen en kuitenkaan kaipaa.

Itse koen sohvan lisäävän elämänlaatuani. Nytkin kirjoitan tätä tekstiä missäs muuallakaan kuin sohvalla. Tykkään myös neuloa sohvalla. Halin kaksivuotiastamme sohvalla. Istumme koko perheen kesken sohvalla. Koiramme Helmutkin rakastaa sohvaa. Istutamme vieraammekin sohvalle. Miksi siis emme nauttisi sohvasta?

Jos uskoisin meidän ilman sohvaa järjestävän villejä tanssibileitä joka viikko, ehkä meidän olisi parempi ilman. Mutta sellaista ei ole suunnitteilla. Emme tarvitse enempää tyhjää lattiatilaa. (Jos joku toinen tarvitsee ja sitä saa luopumalla sohvasta, niin suosittelen toki siinä tapauksessa sitä tälle jollekulle.)

Vanha sohvamme (eli siis miehen vanha sohva, jonka hän oli hankkinut käytettynä entisen kotimme edelliseltä asukkaalta) oli periaatteessa ihan käypä. Vaivauduin jopa vuokraamaan tekstiilipesurin saadakseni sen puhtaaksi. Pesin sen pariin kertaan. Se muutti keväällä mukanamme nykyiseen kotiimme vanhasta kodistamme ja oli täällä jokusen kuukauden.

Vanhassa sohvassamme oli kuitenkin kaksi perustavanlaatuista ongelmaa: 1) Pesuista huolimatta se jäi vähän rähjäisen näköiseksi. 2) Robotti-imuri ei mahtunut sen alle!

Kun kesällä olin tekemässä muutamia tarpeellisia hankintoja uuteen kotiimme, kohdalleni osui sattumalta täydellinen sohva. Ensinnäkin sen alle mahtui robotti-imuri. Toiseksi se oli vihreää vakosamettia – ja olisin jo opiskeluaikana halunnut vihreän samettinojatuolin. En kuitenkaan koskaan onnistunut löytämään sellaista. Niinpä loputkin perheestämme (koiraa lukuun ottamatta) lähti parin päivän päästä sohvaa testailemaan ja se päätettiin ostaa.

Vanhasta sohvasta pääsimme eroon helposti. Luulin, että kukaan ei haluaisi sitä edes ilmaiseksi, koska sohvan liikuttelu tuottaa aina päänvaivaa. Laitoin annetaan-ilmoituksen Toriin ja noutajia olisi ollut jonoksi asti. Se oli minulle iso yllätys.

Robotti-imuri pääsee tätä nykyä kotonamme kaikkialle minne pitääkin. Se helpottaa arkea älyttömästi.

Siis niin parasta! Emme imuroi enää itse oikeastaan ikinä, koska robottimme Oiva hoitaa imuroinnin. Kun Oiva viimein pääsee sekä sohvan että sänkyjen alle, meidän ei tarvitse tarttua imurinvarteen. Eteisestä täytyy joskus imuroida nurkista tavallisellakin imurilla, mutta ylläpitosiivoukseen Oiva riittää hyvin. Joskus tulevaisuudessa haluaisin vielä saada kenkätelineen kiinni seinään, jotta sitäkään ei tarvitsisi perusteellisemman siivouksen ajaksi siirtää. Toistaiseksi se ei ole järkevää, koska taapero menee tasaisin väliajoin ratsastamaan telineellä. Sitä menoa seinään kiinnitettävä teline tuskin kestäisi.

Ihanaa viikonlopun loppua kaikille, nauttikaa sohvistanne ja robotti-imureistanne. Älkää kuitenkaan tehkö turhia tai harkitsemattomia hankintoja.

P.S. Lupasin viimeksi kertoa, millainen oli pörssisähköhintojen perusteella muodostunut sähkölaskumme. Lähes tasan 30 euroa! Eli puolet siitä, mitä olisimme maksaneet Karhu Voimalle per kuukausi, jos kyseinen pulju ei olisi kaatunut.

Sähköyhtiömme kaatuminen käynnisti sähkönkäyttömme minimalisoinnin

Niin sitten kävi, että Karhu Voima kaatui tänä syksynä ja sähkösopimuksemme meni sen mukana. Meillä oli ollut hyvän aikaa edullinen sähkösopimus. Ehdimme saada ilmoituksen hinnan nelinkertaistumisesta noin 60 euroon kuukaudessa, mutta ennen uuden hinnan voimaantuloa Karhu Voima meni kokonaan konkkaan. Se siitä sitten.

Nyt olemme viettäneet ensimmäistä kuukauttamme pörssisähkön käskyläisinä. Ensin tuntui siltä, että kamalaa, mutta nyttemmin se on alkanut tuntua melkeinpä hauskalta haasteelta. Voimme itse vaikuttaa kulutukseemme ja sen myötä muodostuviin kuluihin.

Aiempi sähkösopimuksemme ei motivoinut millään muotoa tarkkailemaan, milloin tai miten paljon käytämme sähköä.

Katson nykyään sahko.tk:sta pörssisähkön hinnan joka päivä. Suunnittelen sähkön käyttöä ja ajoittamista, mitä en ole tehnyt koskaan ennen. Emme esimerkiksi poikkeuksia lukuun ottamatta pyykkää kuin viikonloppuisin (esimerkiksi nyt tänä sunnuntaina käynnistin pesukoneen klo 6 aikoihin, koska satuin heräämään). Tiskikonettakin pyrimme pyörittämään lähinnä viikonloppuna, mutta joskus sitä on pakko käyttää arkisinkin.

Käytämme myös ensisijaisesti koneiden eko-ohjelmia. Meillä on hyvä pyykinpesukone, mutta nykyisen kotimme vanhojen asukkaiden valitsema tiskikone ei ole sitä energiatehokkainta mallia. Se on kuitenkin varsin uusi, joten vaihtaakaan ei viitsisi. Siitäkin sentään löytyy eko-ohjelma.

Nyt kun olemme kuukauden ajan olleet pörssisähköläisiä, sähkön hintojen tarkkailu tuntuu jo aika helpolta. Alkuun ajattelin, että pieni mutta silti raskas lisäys kaiken arjen säätämisen keskelle tämäkin.

Yhtään laskua emme ole vielä ehtineet saada, joten pientä jännitystä on ilmassa. Kohta saadaan tietää, mitä tämä kuukausi on sähkön suhteen meille maksanut. Enemmän vai vähemmän kuin Karhu Voiman toteutumatta jäänyt uusi diili eli noin 60 euroa kuukaudessa?

Selvää on, että olemme käyttäneet sähköä eri tavalla kuin aiemmin: erityisesti eri päivinä ja kellonaikoina ja lisäksi olemme pyrkineet mahdollisimman täysiin koneellisiin. No, yhtenä viikkona mies (joka ei ole – ehkäpä onneksi – yhtä fiksoitunut sahko.tk:hon kuin minä) kyllä käynnisti tiskikoneen epäedullisena päivänä suureksi järkytyksekseni. Siitäkin selvittiin. 😉

Eikö oikeastaan olisi ekologisestikin kestävintä, että kaikki maksaisivat jatkuvasti sähkönkulutuksestaan todellisen kulutuksen mukaan?

Todettakoon, että me olemme siitä onnellisessa asemassa, ettei meillä ole sähkölämmitystä. Silloin ei olisi paljon naurattanut. Tämä ”pakollinen kokeilu” minimalisoida sähkönkäyttö ja minimalisoida sähkönkäyttöön menevä raha on joka tapauksessa saanut miettimään. Miten ihmeessä energia on voinut olla niin halpaa, että sen käyttöä ei aiemmin ole tarvinnut tarkkailla ja minimalisoida? Tilanteessa, jossa jatkuvasti kulutamme enemmän kuin luonnolla on varaa meille antaa?

Se tuntuu ihan absurdilta. Totta kai systeemin pitäisi ohjata kuluttamaan vain sen verran kuin oikeasti tarvitsee. On todettu, että esimerkiksi vettä kulutetaan vähemmän kotitalouksissa, joissa siitä maksetaan kulutuksen mukaan. En epäile hetkeäkään, etteikö sama koskisi sähköäkin.

Oksettava, oksettavampi, kännykkä

Minulla on jo hyvän aikaa ollut ruuduntuijotusongelma. Siksi noin vuosi sitten pyrin ottamaan ajankäyttöni parempaan hallintaan lopettamalla televisio-ohjelmien katselun. Kuinkas sitten kävikään, sisältääkö arkeni nykyään enemmän elämää ja vähemmän ruutua?

Sadan päivän ohjelmalakkoni myötä aloin toden totta kuunnella enemmän äänikirjoja ja pääsin tv-riippuvuudestani irti (tai siis ohjelmariippuvuudestani, tv:stähän fyysisenä esineenä jo luovuimme). Nykyään katson satunnaisesti ohjelmia, mutta en ole kokenut sitä ongelmaksi.

2-vuotias pitää minut myös hyvin kurissa – on aika vähän riittävän harmittomia ja samaan aikaan kiinnostavia ohjelmia, joita voisi katsoa taaperon läsnäollessa. Ja koska meidän taaperomme ei todellakaan ole niitä eniten unta kaipaavia yksilöitä, vaan nukahtaa usein vasta klo 22 vaikka mitä tekisi, niin siinä ei tosiaan tämä mamma ehdi telkkua töllöttämään.

Tämänhetkinen aikavarkaani on sen sijaan kännykkä. Oksettavista oksettavin älytön älylaite, jota en meinaa kyetä vastustamaan ja jonka välillä haluaisin minimalisoida elämästäni kokonaan.

Rehellisesti sanottuna sormiani ja käsiäni on viime aikoina pakottanut kivusta jatkuvan kännykän pläräämisen takia.

Homma lähti niin sanotusti käsistä Ukrainan sodan alkamisen myötä. Siitä lähtien olen lähes pakonomaisesti selannut uutisia monesta eri kanavasta. Ylet, Hesarit, Iltalehdet, CNN:t, the Guardianit, Twitterit jne. jne. Kaikki ovat listallani monta kertaa päivässä. Onko lopulta kyse enemmän kännykkä- vai uutisriippuvuudesta, en tiedä.

Enää puhelinriippuvuuteni selättämisessä ei ole kyse pelkästä ajanhallinnasta vaan myös pelonhallinnasta.

Ehkä yritän jatkuvalla ajan tasalla pysymisellä hallita omia pelkojani ja stressiäni. Selvää lienee, että ”strategiani” ei toimi. Toimintani ennemmin lisää stressiäni kuin vähentää sitä. Valitettavasti ketään ei auta, että piehtaroin sotauutisissa pitkin päivää. Ajanhallinnan lisäksi minun pitääkin opetella pelkojeni hallintaa. Se tekee tämänhetkisen kännykkäriippuvuuden selättämisestä tuplahaasteen.

Ajatella, millaisessa pelottomassa lintukodossa ja ikuisen rauhan illuusiossa minun sukupolveni on Suomessa saanut nuoruutensa viettää. Toista se on nykynuorilla, joiden kasvamista on varjostanut ensin korona ja sen jälkeen muuttunut maailmantilanne. Muistan, kuinka koronan alkuaikoina totesin, että sentään ei ole sotaa. No kappas, mitä kaikkea sen lausahduksen jälkeen onkaan tapahtunut.

Välillä mietin, miltä oma elämäni näyttäisi, jos Ukrainan tilanne olisi eskaloitunut vaikka puoli vuotta aiemmin. Olisinko uskaltanut ryhtyä perustamaan perhettä? Lapsen saamisen myötä asioita katsoo niin eri tavalla. Tai olisinko uskaltanut ryhtyä omistusasujaksi? Molemmat isoja ratkaisuja, jotka ehdin tehdä ennen kuin niin monet asiat muuttuivat.

Kokeilen lopettaa uutisten seuraamisen kännykästä. Jospa siten minimalisoisin ruutuaikaani.

Mutta palatkaamme kännykkä- ja uutisriippuvuuteeni. Se on alkanut oksettaa minua siinä määrin, että olen päättänyt, etten lue enää kännykästä uutisia. Kokeilen nyt alkuun viikon näin ja katson, mitä tapahtuu. Voin lukea uutiset tietokoneelta, se saa luvan riittää. Sitä on onneksi vaikeaa tehdä jatkuvasti. Touhukas taapero kyllä pitää huolen siitä, että äiti ei näpytä tietokonetta. Ainakaan niin, ettei taapero näpytä sitä samalla raivoisan ihastuneesti.

Kiinnostaisi kuulla, jos muillakin on Ukrainan sodan myötä lauennut vastaavaa uutisriippuvuutta ja pahentunutta puhelinsymbioosia. Onko sinulla? Tai tunnetko lisäkseni muita langenneita?

Ei niin minimalistinen muutto ja muut syyt pitkän hiljaisuuden taustalla

Muutimme huhtikuussa. Emme kuitenkaan muuttaneet, kuten monet ”oikeat minimalistit” muuttavat – ottaneet kuvaa eteisestä, jossa on reppu per henkilö ja repuissa koko elämä. Me vuokrasimme pakun.

Emme myöskään muuttaneet pienempään, vaikka sitä monet tuntuvat tavoittelevan. Meillä on nyt kolmelle hengelle 79 neliötä, parisenkymmentä neliötä aiempaa enemmän. Se on selvästi lisännyt elämänlaatuamme, mistä kirjoittanen lisää myöhemmin.

Muuton lisäksi viimeisen puolen vuoden aikana elämässä on ehtinyt tapahtua yhtä jos toista. En ole kirjoittanut minimalistisesta matkastamme pitkään aikaan useasta syystä:

Ensinnäkin on ollut paljon meneillään niin kotona (muutto) kuin töissäkin (palasin vanhempainvapaiden jälkeen työelämään viime marraskuussa). Laiskottanutkin on.

Toiseksi on tuntunut, että somessa käytävä minimalismikeskustelu toistaa itseään ja liittyy lähinnä tavaraan. Osallistuminen ei ole tuntunut yhtä kiinnostavalta kuin aiemmin (en sano, ettei keskustelu voisi olla hyvää ja tarpeellista, mutta samaa keskustelua käydään uudelleen ja uudelleen).

Kolmanneksi minimalismista on ehtinyt tulla osa omaa arkea. Sitä ei enää jaksa niin aktiivisesti koko ajan ajatella ja työstää. Se ei enää ole itsetarkoitus vaan työväline arjen taustalla.

No, viimeksi mainittu kuulostaa kyllä vähän todellisuutta hienommalta. Onhan tässä ollut monenlaista vaihetta. Välillä olen halunnut unohtaa minimalistiseen elämäntapaan pyrkimisen vain siksi, että se tuntuu yllättävän monelle muulle muulle olevan iso ongelma. Erityisesti siis se, että haluaisin kuluttaa kestävämmin – ja vaikken sitä sanoisi ääneen, niin ehkäpä minusta paistaa läpi, että minusta muidenkin pitäisi kuluttaa kestävämmin.

Tuntuu raskaalta yrittää muuttaa elämäänsä ja kuluttaa vähemmän, kun muut ympärilllä enemmän tai vähemmän tietoisesti sitä vastustavat. Välillä olen ajautunut lähes riitoihin sen takia, etten halua meille turhaa kamaa. Siksi olen monesti vain ollut hiljaa ja unohtanut omat arvoni. Se on helpompaa, hävettävän paljon helpompaa. Ei pyrkimys kuluttaa vähemmän ole minullekaan mitenkään helppoa (niin, pidän tavarasta, minäkin), joten ennemmin tarvitsisin siihen tukea kuin vastustusta.

Kunpa jokainen lukisi Julia Thurénin kirjan Kaikki kuluttamisesta. Siinä on niin paljon sellaista, mitä toivoisin ihmisten hahmottavan ja minkä hahmottamisesta on ollut hyötyä itsellenikin. Teos on aiheestaan huolimatta kevyt ja helppo lukea. Suosittelen lämpimästi. Sen voi kuunnella äänikirjanakin.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että elintasomme pitäisi laskea ja meidän pitäisi tyytyä vähempään. En välttämättä minimalismipyrkimyksistäni huolimatta kykene ikinä itse tekemään niin radikaaleja ratkaisuja, että voisin väittää elämäntapani olevan kestävä. Olen inhimillinen, liian ahne ja itsekäs ihminen samalla tavalla kuin suurin osa meistä ihmisistä on. Tarvitsisimme merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia pelastaaksemme planeettamme.

Voin kuitenkin tehdä edes jotakin. Jos jokainen tekee jotakin, tai edes suuri osa, sekin on parempi kuin ei mitään. Voin käyttää samaa älypuhelinta, kunnes se hajoaa. Voin käyttää vuosia muutamia samoja juhlavaatteita. Voin ostaa käytettyjä lastenvaatteita. Voin ostaa vain tarpeeseen. Voin korjauttaa rikkinäistä. Voin syödä kasvispainotteisesti. Voin lentää vain joka viides vuosi. Jospa vähitellen yhä useamman tekemät muutokset johtaisivat yhteiskunnallisiinkin muutoksiin.

Kesän aikana olemme saaneet uutisista seurata kuinka Eurooppa palaa ja Rein-joki kuivuu. Se on entisestään kirkastanut minulle sitä, miksi haluan pyrkiä minimalistisempaan elämäntapaan. Olen aiemmin pohtinut arvojani. Olen viimein valmis päättämään, että ympäristö on yksi arvoistani. Yritän elää niin, että se näkyy arjessani.

Toivoisin niin, että pieni poikani saisi elää ikätovereidensa kanssa hyvää elämää. Pelkään, ettei se ole mahdollista, jollei pian herätä kuumenevaan todellisuuteen. Ei tässä enää pelkkä lisäkerros aurinkorasvaa riitä.

Mitkä sinun arvosi ovat ja miten ne heijastuvat valintoihisi?

Mitä tapahtui, kun lakkasin katsomasta televisiota?

Viime heinäkuun lopussa panin television kiinni. Tai no, eihän meillä itse asiassa mitään televisiota laitteena enää siinä vaiheessa ollut, mutta lakkasin seuraamasta ohjelmatarjontaa erilaisilta päätelaitteilta. Kokeilun oli tarkoitus kestää 100 päivää.

Kokeilun päättymisenkin jälkeen televisio on pysynyt kiinni.

Sorruin kokeilun aikana muutaman kerran. Alkuun ajattelin ohjelmia paljonkin ja kaipasin niiden pariin ”rentoutumaan”. Jos lakkokokeiluni olisi ollut lyhyempi, en usko, että olisin päässyt koukusta irti. Kolmisen kuukautta osoittautui melko sopivaksi ajaksi sekä havaita oma riippuvuutensa että kehittää vaihtoehtoisia toimintatapoja.

Riippuvuudesta luopuminen on helpompaa, kun sen korvaa toisella. Niinpä aloin kuunnella äänikirjoja. Kokeilin äänikirjojen kuuntelemista jo muutama vuosi sitten, jolloin siitä ei tullut mitään. Kannatti kuitenkin antaa niille uusi mahdollisuus, nimittäin ruudun tuijottelun sijaan kirjojen parissa kului loppuvuoden aikana lähemmäs 400 tuntia. Yli kaksi kokonaista viikkoa! Se kuulostaa hurjalta ottaen huomioon, että yleensä aikaa lukemiseen ei mukamas ole.

Kuuntelin 5 kuukauden aikana 28 kirjaa. Siihen meni 397 tuntia.

Suosikkikirjoihini lukeutui muun muassa Julia Thurénin Kaikki kuluttamisesta, jota voin mitä lämpimimmin suositella jokaiselle minimalismista kiinnostuneelle. Helppolukuinen teos, joka auttaa varmasti jokaista ymmärtämään omaa ja muiden kulutuskäyttäytymistä. Oman käytöksen ymmärtäminen on ensiarvoisen tärkeää, jos sitä haluaa muuttaa. Vaikka minimalismissa ei ole minulle kyse pelkästään materiasta ja kuluttamisesta enkä koskaan ole ollut erityisen impulsiivinen ostostelija, pidin kirjaa erittäin antoisana.

Kun lakkasin töllöttämästä sarjoja, lopetin valitettavasti myös neulomisen.

Olen nauttinut suuresti siitä, että olen pitkästä aikaa pystynyt uppoutumaan kirjojen maailmaan. Kaikki tv-ohjelmalakkoni vaikutukset eivät ikävä kyllä ole olleet myönteisiä. Usein erilaiset tavat linkittyvät toisiinsa, ja minulla toisiinsa ovat linkittyneet television katselu ja neulominen. Kun lakkasin katsomasta televisiota, tulin tahtomattani lopettaneeksi rakkaan neulomisharrastukseni.

Neulomisen lopettaminen ei ole jäänyt ainoaksi kielteiseksi muutokseksi. Plärään nykyään aiempaa enemmän uutisia kännykän ruudulta. Seuraavaksi pitänee kehitellä jonkinlainen kännykänkäyttölakko (tai uutistenlukulakko, voisi tehdä hyvää, kun kaikki mediat on kuorrutettu koronauutisoinnilla). Ja ehkä voin silloin tällöin kokeilla katsella laadukasta ohjelmatarjontaakin, jos siltä tuntuu – kunhan katselu ei ala syödä liikaa aikaa ja energiaa.

Ehkäpä elämä tuntuu sitä merkityksellisemmältä, mitä paremmin osaa hallita ja käyttää aikaansa.

Vaikka ohjelmalakolla on ollut sekä hyviä että huonoja vaikutuksia, pidän sen tuloksia arvossa. Kokeilu osoitti jälleen vahvasti priorisoinnin, tietoisen ajanhallinnan ja tietoisten valintojen merkityksen. Aikaa on vaikka mihin, jos sen käyttää tarkasti. Tai no, ainakin usein aikaa olisi enemmän kuin itselleen uskottelee. Enpä minäkään olisi etukäteen uskonut, että ehtisin kuunnella nelisensataa tuntia äänikirjoja alle puolessa vuodessa. Kummastipa ehdin.

Tänä aamuna sain taas yhden kirjan kuunnelluksi loppuun. Se oli Björn Natthiko Lindebladin Saatan olla väärässä. Niinpä niin.

Aloin käyttää mieheni sukkia

Puoliskoni omistaa tajuttoman määrän sukkia. Se herätti minussa pyykätessäni ja etenkin kuivia vaatteita lajitellessani suoranaista sukkaraivoa.

Sukkien määrästä päätellen mies käyttää useampia kuin yksiä sukkia per päivä. (Luultavasti tämä on vain minun näkemykseni asiasta.) Kuka jaksaa availla ja oikoa pesua vaativia niputettuja sukkia arjen vyöryessä ylitse? Saati parittaa niitä pesun jälkeen?

Olen tarkka pyykkääjä, joten perheemme pyykkihuolto on suurimmaksi osaksi kuulunut minun vastuulleni. Niinpä jotain oli tehtävä. Päätin tehdä kaikkeni minimoidakseni kokemani sukkaraivon. Minimalismissa kun on minulle kyse arjen helpottamisesta ja olennaiseen keskittymisestä. Jos johonkin niin sukkien sielunmaisemaan en halua arjessani keskittyä.

Ensin lakkasin oikomasta vastapestyjä sukkia. Heivasin vain ne märkinä möykkyinä telineelle kuivumaan. Oikenevat ne jalassakin. Sen olin mieheltä oppinut ennen kuin otin pyykkäyksen kokonaan haltuuni muutettuamme yhteen. Valitettavasti ärtymykseni ei hellittänyt. Sukat kadonneine pareineen veivät yhä liikaa energiaa.

Tiesin, että ratkaisu on olemassa, kunhan sen vain keksii. Ihminenhän ei tyypillisesti osaa yksinkertaistaa vaan mieluummin monimutkaistaa asioita, mitä käsittelee vaikkapa tämä Hesarin juttu (maksumuurin takana). Lopulta paras ratkaisu osoittautuikin vallan yksinkertaiseksi.

Nykyään miehellä on lähes pelkästään yhdenlaisia mustia sukkia. Hän heittää likaiset sukkansa niputtamatta pyykkikoriin, johon heivataan vain 40 asteen tumma pyykki. Pesun jälkeen nostan märät möykyt kuivumaan. Niiden kuivuttua nostan ne yhtenä jättisukkamöykkynä sukkalaatikkoon. Ei sukkanippujen availua, ei parinhakua, ei kadonneita sukkia, ei turhaa työtä!

No, arvaatte varmaan, että tämäkään ei riittänyt. Halusin nimittäin päästä helpommalla omienkin sukkieni kanssa. Omat mustat sukkani ja mieheni sukat menivät pesun jälkeen sekaisinkin. Koko hyvä systeemi meni pilalle, koska kahden ihmisen sukkia ei ollut helppo erottaa toisistaan. Lisäksi jouduin parittamaan monenkirjavia sukkiani keskenään. Liian tylsää ja hidasta.

Halusin hankkia itselleni vain yhdenlaisia sukkia, jotka erottuisivat helposti miehen mustista sukista. Siksi tilasin testiin mustat sukat, joiden varressa oli kuvio. Kuvion erottaminen osoittautui ikävä kyllä tehottoman vaivalloiseksi. Seuraavaksi harkitsin hankkivani itselleni ainoastaan harmaita sukkia. En lopulta löytänyt miellyttävää ja sopivaa mallia.

Tässä vaiheessa sukkaprosessia oli kehitelty jo suunnilleen vuoden verran, ja sinä aikana monet vanhoista kirjavista sukistani olivat kuluneet roskiskuntoon. Tiesin, että pian uusia sukkia olisi pakko ostaa. En kuitenkaan millään halunnut ostaa uusia sukkia, jotka eivät palvelisi helppoa sukka-arkeani. Silloin, aivan sattumalta, ongelma ratkesi!

Harvojen jäljellä olevien sukkieni lojuessa pyykkikorissa vetäisin jalkaan mieheni mustat sukat. Ihan vitsillä tai epätoivoissani, koska hänen jalkansa ovat viitisen numeroa minun jalkojani suuremmat. Yllättäen sukat sopivat.

Tuosta ahaa-hetkestä lähtien olen käyttänyt puoliskoni kanssa samoja sukkia. Heitämme siis likaiset mustat sukat jalastamme suoraan niputtamatta pyykkikoriin. Tungemme ne muiden tummien vaatteiden sekaan pesukoneeseen. Nostelemme ne ruttuisina kuivumaan pyykkitelineen toiseen päätyyn. Viemme kuivuneen sukkamöykyn laatikkoon.

Ihanaa. Meillä vallitsee sukkarauha. Minimalismi voi tarkoittaa tätäkin – turhien työvaiheiden karsimista.

Vieläkö sukkashow vie sinun aikaasi? Vai viekö sitä jokin muu turhanpäiväinen toimitus, joka vaatii jatkuvasti huomiotasi?

100 päivää ilman sarjoja – vähemmän ruutua, enemmän elämää

Päätin 29.7. haastaa itseni. En aio sataan päivään katsoa sarjoja, elokuvia tai mitään televisio-ohjelmia ylipäätään. Syy on yksinkertainen. Koen, että minulla menee liikaa aikaa tekemisiin, joihin en oikeasti haluaisi aikaani käyttää.

Erityisen koukussa olen ollut rikossarjoihin ja hyvin tuotettuihin pukudraamoihin. Minulla on ollut tapana vauvan käytyä yöunille napata kutimet käteen ja kliksutella katselemaan Yle Areenan tarjontaa (Netflixistä luovuin kauan sitten vaikka en edes itse joutunut siitä maksamaan). Jos olisin tehnyt näin vaikkapa kerran viikossa, se ei olisi haitannut. Jos, jos ja jos. Valitettavasti se ei jäänyt kertaan viikossa.

Moni ihminen on haasteestani kuultuaan todennut, ettei ruutuaika ole hänelle ongelma. Mikäs siinä. Minulle on.

Huomasin iltojen päätteeksi yhä useammin voivani pahoin ja tuntevani itseni pettyneeksi. Vasta ruudun suljettuani sain päähäni, että olisinkin halunnut valikoida ja editoida valokuvia, tyhjentää tiskikoneen, veytellä tai tehdä koiran kanssa kunnollisen lenkin.

Ideat pälkähtivät mieleeni kun oli jo liian myöhäistä. Oikeastaan oli jo liian myöhäistä mennä nukkumaankin, koska sarjoja katsoessa tulee liian helposti jatkaneeksi aina seuraavaan ja seuraavaan jaksoon. Aamuisin väsytti, jos ilta oli päässyt venähtämään. Pienen vauvan äidille aamu-unisuuskaan ei ole vaihtoehto, ainakaan meidän perheessämme, jossa pikku hurmuri heräilee tätä nykyä viiden ja kuuden välillä.

Iltani kuluivat sarjojen parissa sen sijaan, että olisin tehnyt jotakin oikeasti hyvinvointiani tukevaa, kuten käynyt lenkillä, soittanut läheiselle ystävälle tai keskittynyt puolisooni.

Jokailtainen ruuduntuijotus alkoi häiritä elämääni siinä määrin, että sille oli pantava piste. Koska en selvästikään osaa pysyä kohtuudessa, totesin nollatoleranssin olevan ainoa mahdollinen ratkaisu. Lupaus luopua sarjoista kokonaan tuntui liian haastavalta, joten päädyin sadan päivän haasteeseen. Aika on sen verran lyhyt, että päätöksessä on helpompi pysyä. Toisaalta se on sen verran pitkä, että ehdin tunnustella, millaiseksi ruuduttomampi arkeni voisi muotoutua.

Olen ehtinyt viettää 10 sarjatonta päivää. Mitenkäs se onkaan sujunut?

Olen oppinut, että älypuhelin on yksi pirulainen pirulaisten joukossa. En toljota enää sarjoja, mutta aivan liian usein näprään kännykkää. Pelkästään sarjoista luopuminen ei riitä. Vanha ongelmani on korvautunut uudella. Vai pitäisikö todeta, että ongelmani on erilaisten ruutujen tuijotus ylipäätään? Jos ongelma on kokonainen puu, ei auta, että sahaa vain yhden oksan.

Tajusin, että ruutujen toljottaminen on keskittymiskykyäni heikentävä isompi ongelma, joka ei liity pelkästään erilaisiin ohjelmiin. Seuraavaksi on syytä selvitellä minun ja älypuhelimeni symbioosia.

Hyvääkin on onneksi tapahtunut haasteeni alettua. Kuuntelin yhden 12-tuntisen äänikirjan. Se oli viihteellinen, eikä sen kuunteleminen jalostanut minua sen kummemmin kuin rikossarjankaan katselu. Äänikirjoja kuunnellessaan pystyy kuitenkin samalla tekemään kotitöitä tai lenkkeilemään. Samaan aikaan ei tule tutkailtua kännykkääkään, mitä helposti tekee, jos katselee ohjelmia ruudulta.

Olen myös alkanut pohtia, millaisia asioita elämältäni nykyään haluan ja mihin haluan käyttää aikaani. Sitä on välillä hyvä pysähtyä miettimään. Viimeisin vuosi on pitänyt mennä täysin vauvan ehdoilla, mutta koska illat ovat vapautuneet ja saan taas nukkua öisin, minulla on pari tuntia päivässä omaakin aikaa. En halua tuhlata sitä turhuuksiin vaan minimalisoida asiat, jotka heikentävät elämänlaatuani.

Minulle minimalismissa on kyse ennen kaikkea siitä, että turhasta luopuessani saan tilaa ja aikaa sille, millä on eniten merkitystä. Olen luopunut hurjasta tavaramäärästä, minkä jälkeen voin jo paremmin keskittyä tärkeämpiin asioihin kuin tavarasta luopumiseen.

Mietintöjen avuksi perustin Facebook-ryhmän meille, jotka tahdomme elämäämme vähemmän ruutua ja enemmän jotain ihan muuta. Tervetuloa mukaan! Vertaistuessa on voimaa.

Millaisen ketjureaktion televisiosta luopuminen synnytti?

Me teimme sen! Televisio lähti. Noutajia ilmaiselle kymmenvuotiaalle olisi ollut jonoksi asti. Mutta mitä sitten tapahtui?

Televisiosta luopuminen tuntui avartavan olohuonetta, koska musta laatikko lakkasi imemästä valoa. Romua tuntui kuitenkin yhä olevan enemmän kuin tarpeeksi. Siitä huolimatta olimme pitkään olleet sitä mieltä, että oikein mistään emme enää pysty luopumaan. Telkkarin lähdettyä totesimme kuitenkin pian, että emme tarvitse tv-tasoa saati sen yläpuolista seinäkaappia.

Tyhjensin kaapin ja tason tavarat lopulta helposti muihin kaappeihin, joista lähti vastaavasti turhaa tavaraa kiertoon. Seinäkaapin sain laitettua heti myyntiin, ja yllättäen ostaja ilmaantui jo seuraavana päivänä (tv-tasoa jouduimme katselemaan useamman viikon, ja myimme sen lopulta vain 19 eurolla päästäksemme siitä eroon).

Turhien huonekalujen lähdettyä päätin, että meillä on viimein riittävästi liikkumatilaa robotti-imurille. Paras hankinta ikinä!

Lisätilasta innostuneena menin tilaamaan robotti-imurin, josta meillä oli ollut puhetta pitkään. Imurin tilattuani saimme viimein aikaan lähteä hankkimaan uutta parisänkyä, jonka jalat olisivat riittävän korkeat, jotta imuri mahtuisi sen alle. Edellinen sänkymme oli narissut jo pitkään ja heräsin joka aamu selkä kipeänä ja toisinaan kädet puutuneina.

Vähän pohdiskeltuamme päädyimme luopumaan yöpöydistämmekin, koska pitäähän imurin päästä hyvin joka paikkaan. Seuraavaksi motivoiduimme poistamaan keittiöstä räsymaton, joka aina meni ruttuun – eihän robotti sen kanssa olisi pärjännyt.

Eipä tässä vielä kaikki. Koska taloyhtiömme oli sattumalta tilannut romulavan, päätimme hyödyntää tilaisuuden ja irrottaa keittiöstä verhokiskot ja -levyn (verhoista luovuimme aikaa sitten). Vajaa vuorokausi kului ja mies alkoi irrottaa olohuoneenkin kiskoja.

Lisäksi siivosin varastoa, laitoin parvekkeen kesäkuntoon ja luovuin vielä paljasjalkakengistäni, joita en käytä ja joiden liima alkoi pettää.

Ja kaikki tämä lähti liikkeelle, koska luovuimme televisiosta. Kuvitella, että pari viikkoa takaperin oli mahdotonta luopua yhtään mistään. Kuinkas sitten kävikään.

Luopuminen synnyttää luopumisen ketjureaktion, ostaminen ostamisen ketjureaktion. Tämän kun tiedostaa, on helpompi olla koukuttumatta luopumisen tai ostamisen lumoon.

Ajattelen, että televisiosta luopuminen aikaansai meillä niin sanotun käänteisen Diderot-efektin. Diderot’han oli filosofi, joka saatuaan uuden hienon vaatteen päätyi uusimaan kotinsa sisustuksen, koska uutukaisen vaatteen rinnalla vanha sisustus kalpeni. Ostaminen siis synnyttää helposti ostamisen ketjureaktion. Uuden mekon seuraksi alkaa kaivata uutta laukkua, kenkiä jne. Meillä kävi kuitenkin niin, että luopumisesta seurasi luopumisen ketjureaktio: tv lähti, taso lähti, hylly television yläpuolelta lähti, yöpöydät lähtivät, verhokiskot lähtivät, keittiöstä lähti matto.

Toisaalta robotti-imurin hankkimisesta taisi lähteä liikkeelle perinteistäkin Diderot-efektiä: hankimme uuden sängyn ja aloimme puolisoni ehdotuksesta harkita uutta sohvaa, jonka alle imuri mahtuisi. Toistaiseksi olemme nipin napin hillinneet sohvanhimomme.

Minimalismia on takana puolisentoista vuotta ja viimein tulokset alkavat näkyä. Olemme nauttineet robotti-imurista aivan tajuttomasti. Vauvammekin rakastaa robotti-imurin seurailua. Parasta on, että kivet ja pölyt eivät enää pyöri jaloissa. Kaiken lisäksi imurointi on muuttunut mukavaksi puuhaksi, joka ei aiheuta minkäänlaista parisuhdekitkaa. Sekä minä että puolisonihan olemme aiemmin todella inhonneet imurointia.

Minimalismiin pyrkiminen on viimein alkanut tehdä elämästämme parempaa.

Jos en olisi aloittanut minimalisointiprojektia, ei täällä kyllä robotti-imuri mahtuisi seilaamaan. Koen, että voin ensimmäistä kertaa sanoa minimalismiin pyrkimisen merkittävästi parantaneen elämänlaatuamme. Hirveästi sitä ennen piti tehdä, mutta se on kannattanut.

Varoitan kuitenkin sekä perinteisen että käänteisen Diderot-efektin vaaroista: ei elämä muutu paremmaksi vain siksi, että ostaa ostamistaan, tai siksi, että luopuu luopumistaan. Jos kaipaa mielenrauhaa, useimmat meistä eivät saavuttane sitä tyhjentämällä kämppänsä kokonaan. Lopulta mielenrauhalla lienee aika vähän tekemistä tavaran kanssa.