8 kuukautta minimalismia, 17 ajatusta ja 1 päätös

Noin kahdeksan kuukauden jälkeen pysähdyin miettimään, miten minimalismi on vaikuttanut elämääni ja mitä ajattelen siitä nyt. Kirjasin mieleentulojärjestyksessä 17 ajatusta, jotka pulpahtivat pintaan. Lisäksi tein pitkin hampain yhden päätöksen. Päätös on erinomainen, mutta sen tekeminen oli hankalaa, koska vetkutteleva mieleni yritti keksiä kaikenlaisia tekosyitä saadakseen laiskotella.

Luonnollisesti ei ole olemassa yhtä totuutta, vaan joku toinen saattaa ajatella minimalismista eri tavalla kuin minä. Kommenttikentässä saa vapaasti ja mielellään ilmaista omia samansuuntaisia tai eriäviä näkemyksiään.

1. Minimalismissa karsitaan epäolennainen, jotta olennaiselle jäisi aikaa ja tilaa – ja jotta voisi ylipäätään erottaa, mikä elämässä on merkityksellistä. Tavaroiden karsiminen on pintatasoa. Sillä pääsee alkuun, mutta jos ei ala keskittyä myös muihin kuin materiaan liittyviin kysymyksiin, olo tuskin muuttuu autuaaksi.

2. Minimalismi on työkalu, ei päämäärä eikä itsetarkoitus. Ei ole olemassa ”valmista minimalistia”.

3. Minimalismi ei ole kilpailua siitä, kellä on vähiten tavaroita. Tavoitteena on tehdä omasta elämästä omannäköistä muiden mielipiteistä välittämättä. Tämä on yksi syy siihen, että blogissani on melko vähän kuvia. Pidän merkityksettömänä sitä, onko minulla vai sinulla vähemmän tavaraa.

Merkityksellistä on, täyttääkö oman elämänsä itselleen merkityksellisillä asioilla (muillakin kuin tavaroilla) vai tukkeutuuko se kaikesta muusta. Sitä en sano, etteivätkö kuvat voisi olla inspiroivia ja ettenkö joskus julkaisisi kuviakin, jos siltä tuntuu. Kannattaa joka tapauksessa varoa, ettei ala verrata itseään liikaa muihin.

4. Materian suhteen tärkeämpää on lopulta se, että uutta ei tule sisään, kuin se, että vanhaa lähtee. Vaikka tavaraa olisi vähän, koska luopuu jatkuvasti vanhasta, ei tällöin välttämättä pääse irti ostamisen kierteestä. Ostamisesta tulee hetkeksi hyvä olo, mutta kyllästymisen tunne koittaa aina ennemmin tai myöhemmin. On syytä opetella sietämään kyllästymisen tunnetta ja hankittava uutta stimulaatiota muusta kuin ostamisesta. Uuden mekon sijaan samalla rahalla voi mennä vaikka kiipeilypuistoon!

5. Tavaran karsiminen vapauttaa tilaa ja helpottaa siivoamista. Meillä myös hengitysilma on parantunut, kun jätimmekin ikkunaremontin jälkeen pölyyntyvät verhot ripustamatta muualle kuin makuuhuoneeseen (meillä on nykyään sälekaihtimet). Kodinhoito on helpompaa ja vie vähemmän aikaa, kun on vähemmän huollettavaa. Olemme silti edelleen jokseenkin laiskoja siivoajia. Sitä suuremmalla syyllä oli varmaan paikallaan jättää verhot laittamatta, hehheh. Villakoirat vilkuttelevat nurkissa muutenkin.

6. Luopumisen taito on opeteltava taito. Kuten kaikki oppiminen, se voi tuntua tuskaiselta ja oppiminen on aaltoliikettä. Välillä sujuu ja hommat etenevät, välillä tulee takapakkeja.

Helpointa on lähteä opettelemaan tavaroista luopumista. Samalla herää mahdollisuus kysyä merkityksellisiä kysymyksiä: Miksi tämä esine herättää minussa näin voimakkaita tunteita? Luovunko identiteetistäni, jos luovun tästä? Kuuluvatko tämän valokuvan ihmiset yhä elämääni ja haluaisinko heidän kuuluvan siihen aktiivisemmin vai en kenties ollenkaan? Mitä aion tehdä asialle? Milloin? Joskus vai jo tänään? Osaanko tehdä päätöksiä?

7. Minimalismi, intentionalismi, essentialismi jne. edustavat minulle samaa asiaa: tietoista pyrkimystä keskittyä siihen, mikä itselle on elämässä olennaista. Ismin nimi on toissijainen.

8. Kun on jonkin aikaa lukenut ja kuunnellut minimalisteja, huomaa heidän toistavan itseään ja toisiaan. Se ei toisaalta ole ihmeellistä, koska loppujen lopuksi kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta (ks. kohta 1). Minunkin listani on hyvä esimerkki tästä ilmiöstä: varmasti moni kohta ei yllätä ketään. Jos toisto alkaa ärsyttää, ehkäpä on aika keskittyä minimalismiin perehtymisen sijaan enemmän toimintaan. Mitä omalle elämällesi kuuluu? Mitä aiot seuraavaksi?

9. Muut saattaa saada mukaan esimerkin voimalla. Monet tuskailevat, kuinka puolison/perheen saisi mukaan tavaroiden karsimiseen. Vinkki: Muiden maanittelun ja painostamisen sijaan aloita itsestäsi.

Kokemukseni perusteella on helppoa alkaa kiinnittää huomiota toisten ”romuihin” etenkin silloin, kun omista turhakkeista luopuminen tuntuu vaikealta. Parempi siis kääntää huomio itseensä ja omaan tekemiseen kuin arvioida, mitä muun perheen tarvitsee tai ei tarvitse säilyttää. Anna muiden olla ja luovu itse (tiedän, vaikeaa). Ja siis niistä omista tavaroistasi, älä koske luvatta muiden tavaroihin.

Jos hyvin käy, perheenjäsenesikin innostuvat minimalismista huomattuaan, kuinka hyvää se on tehnyt sinulle.

10. Minimalismi ei ole kaikille. Minimalismi työkaluna tuntuu helpottavan minun elämääni, muttei se välttämättä sovi kaikille. En hetkeäkään epäile, etteivätkö toiset meistä viihtyisi parhaiten valtavan tavaramäärän keskellä ja pystyisi silti keskittymään heille olennaiseen. Hirvein ajatusvirhe on kuvitelma siitä, että se, mikä sopii minulle, sopii kaikille. En tahtoisi sortua arvostelemaan toisten elämää ja koteja.

Myönnän kuitenkin, että ökykuluttaminen ällöttää. On vastenmielistä, että tuhoamme ympäristöämme tätä tahtia – ehkä meidän olisi syytä vahvemmin moralisoida niin omaa käytöstämme kuin toistemme kulutuskäyttäytymistä (sen sijaan, että monet minimalistivaikuttajat laulavat jatkuvasti siitä, kuinka jokainen saa toimia tavallaan). Suuren tavaramäärän keskellä elävä ei tosin välttämättä ole ökykuluttaja ollenkaan, joten eipä juututa tähän tällä kertaa sen enempää.

11. Konmaritus on ehkä käypä metodi alkuun, mutta pelkän ilon kautta ei lopulta pitkälle pötkitä. Konmarituksessa ideana on pitää vain se, mikä tuottaa itselle iloa. Metodilla onnistuu helposti karsimaan suuren määrän turhaa tavaraa. Vaarana kuitenkin on, että konmarittaja tuo jatkuvasti kotiinsa uutta iloa säteilevää tavaraa, joka ei hetken kuluttua enää saakaan hymyä korviin.

Innostuin itsekin konmarittamisesta vuosia sitten, mutta jotenkin kummasti tavara ei vähentynyt kuin hetkeksi. Vaikka vaatekaapin oli konmarittanut vuosi sitten, se ei enää kokonaisuudessaan tuottanutkaan iloa ja taas oli aika konmarittaa.

Ihminen kyllästyy helposti. On siis parempi totutella sietämään kyllästymistä ja hakea uusia virikkeitä muusta kuin ostamisesta. Sitä voi opetella vaikka leipomaan uudenlaisen kakun. Reseptejä löytyy ilmaiseksi pilvin pimein ja kakut harvemmin jäävät nurkkiin pyörimään.

12. Uusien säilytysjärjestelmien kehittely on itsepetosta. Aiemmin kuvittelin, että tarvitsen parempia säilytysratkaisuja, jotta tavarani mahtuvat. Huijasin itseäni.

  • Ei enää tarvittu uusia kaappeja tai säilytyslokeroita kylpyhuoneeseen sen jälkeen, kun jätin jäljelle vain oikeasti käytössä olevat putelit, tukankuivaajia jäi jäljelle vain yksi ja pari kertaa käytetty suoristusrauta jatkoi matkaa.
  • Ei tarvita lisää varastotilaa, kun päätin luopua mm. migreeniä aiheuttavasta kirkasvalolampusta, neljä vuotta katselijaansa odottaneesta sisustustaulusta ja turhaksi jääneestä kattovalaisimesta. Mies luopui esimerkiksi toisesta kuusenjalasta.
  • Ei tarvita vauvan hoitopöytää tai lipastoa, kun annettiin eteenpäin muutama pyyhe, vessanmatto ja käytiin läpi omat vaatevarannot.
  • Ei oikeasti tarvittaisi lisätilaa kengille, jos pystyisin luopumaan niistä, joita en käytä.
  • Ei tarvitakaan isompaa kirjahyllyä, jonne kaikki minunkaan kirjani eivät mahtuneet vielä vähän aikaa sitten. Nyt hyllyyn kummasti mahtuvat miehenkin kirjat. Kirjastosta lainatutkin opukset mahtuvat hengailemaan hyllyssä mukavasti sen aikaa, kun meillä majailevat.
  • Tarvitseeko jatkaa?

13. En tahdo minimalismin avulla kehittää itsestäni entistä tehokkaampaa suorittajaa. Kuuntelin eilen yhtä Youtube-videota minimalismista, essentialismista ja intentionalismista. Jälleen kerran kuulosti siltä, että sen tekijän pohjimmainen tarkoitus on rakentaa itsestään se kaikkein paras mahdollinen versio.

Onko elämässä olennaisinta keskittyä siihen, että tuo mahtava minä itse on kaiken keskiössä ja kaikki tekeminen tähtää yhteen päämäärään, omaan poikkeukselliseen erityislaatuisuuteen? Olisiko niin paha juttu olla ihan vain tavallinen ihminen ja kokea elämänsä itseisarvoisesti merkitykselliseksi? Voisiko se riittää?

Pidän itsensä kehittämistä kannatettavana, mutta olen jo ehtinyt suorittamalla suorittaa elämääni riittävästi enkä ole tullut siitä hullua hurskaammaksi. Pelkän oman navan tuijottelu ei pidemmän päälle tuota kauheasti iloa.

14. En ole vieläkään kirkastanut arvojani. Blogini esittelyssä kerroin, että toivon merkityksellisestä elämää, jonka keskiössä ei ole kuluttaminen tai jatkuva tavaranhimo. Elämää, jossa ei vallitse paitsi jäämisen tunne. Toivon yksinkertaisuutta ja kykyä pysähtyä kysymään, elänkö omien arvojeni mukaan.

Kun tänään kysyn itseltäni, elänkö omien arvojeni mukaan, huomaan, etten vieläkään osaa nimetä arvojani yhtä lukuun ottamatta. Se yksi on keskittyminen. Valitettavasti senkin kanssa on yhä haasteita. En siis tiedä arvojani tai elä niiden mukaan.

15. Minulla on enemmän vapaa-aikaa, mutten käytä sitä yhtään aiempaa paremmin. Käytän osan ajastani toki siihen mihin haluankin, mutta huomaan, että en käytä vapautunutta lisäaikaa erityisen rakentavasti. Ikävä kyllä tuntuu siltä, että kulutan nykyään aikaani entistä enemmän älylaitekoukussa. No, ainakaan en valehtele siitä, mihin aikani kuluu.

16. En ole surrut tavaraa, josta olen luopunut. Luopumisen hetki on voinut olla todella inhottava, mutta tänään en koe luopumisen kipua, koska en muista menettäneeni prosessissa mitään. Muistan kyllä, että luovuttuani paksusta Kansojen historia -kirjasarjasta olin hetken järkyttynyt, koska kirjahyllyn päällä oli enää tyhjää tilaa. Piti totutella. Nyt en missään nimessä halua hyllyn päälle yhtään mitään.

17. Pidän yhä enemmän avaruudesta ja tyhjästä tilasta. Sisäinen hamsterini hiljenee hiljenemistään. Rakastan yhä vanhoja ja koristeellisia huonekaluja, mutta nautin yhä enemmän tyhjistä tasoista ja selkeydestä. Olen pariin kertaan ajatellut, että enemmästä en luovu, mutta muutaman kuukauden päästä mieleni on yllättäen taas muuttunut.

Muistan ennen joulua lukeneeni jonkun blogista ehdotuksen ottaa tiloista kuvat minimalisointiprosessin alussa. Ajattelin, että ei meiltä ainakaan olohuoneesta niin paljon mitään näkyvää karsita, että kuvaaminen kannattaisi. Olin väärässä. On lähtenyt sivupöytä, lehtiteline, koiran kakkospeti, pari riviä kirjaa, verhot, koriste-esineitä, räsymatto, puutuoli. Valoa on enemmän, se kiertää tilaa. Se on ihanaa.

Makuuhuoneessa ei ole vaatelipaston päällä kuin yksi kehystetty valokuva, muuten taso pysyy päivisin tyhjänä (öisin siihen nostetaan mm. päiväpeitto). Toisinaan tuijotan tasoa haltioituneena ja mieleni on ihmeellisen rauhallinen.

Yksi päätös

Materiaan keskittymisen sijaan on selvästi aika alkaa vahvemmin paneutua kohtiin 14 ja 15. Ensi viikolla pidän itselleni arvotyöpajan. Teki mieli kirjoittaa, että arvoja pitäisi jossain vaiheessa pohtia, mutta jossain vaiheessa ei johtane mihinkään, vetkuttelu vain masentaa. Parempi tehdä päätöksiä ja saada konkreettista aikaan.

Ensi viikon loppuun mennessä siis kerron teille arvotyöpajastani. Sen verran monissa strategiapohdinnoissa on töissäkin ehtinyt istua, että kai sitä nyt itselleen osaa yhden henkilökohtaisen työpajan kehittää ja vetää!

Luovuin maitohampaistani kolmekymppisenä

Joulukuun puolivälin paikkeilla sekosin. Jos joku kysyy miksi, niin sen minäkin haluaisin tietää. Jälkikäteen ajateltuna se tapahtui yllättäen. Yhtenä päivänä törmäsin ajatukseen minimalismista. Taustalla on jo kuluneelta kuulostava ajatus siitä, että vähemmän on enemmän. Kun elämästään karsii turhan, jää tilaa sille, millä on oikeasti merkitystä – ja ylipäätään sen selvittämiselle, mikä on itselle merkityksellistä.

Vähemmän on enemmän saattaa kuulostaa kuluneelta itsestäänselvyydeltä, mutta käytännössä mielemme näyttävät huutavan jatkuvasti, että enemmän on enemmän ja minulle yhtä paljon kuin muille tai mieluimmin kaikista eniten.

Ehkä pitkään jatkunut stressi ja epävarmuus johtivat siihen, että hetki oli otollinen uusien vaikutteiden omaksumiselle. Ja olinhan toki muutama vuosi sitten lukenut Marie Kondon kirjan Siivouksen elämänmullistava taika, jossa Kondo ohjeistaa pitämään ainoastaan iloa tuottavat tavarat. Ajatus karsimisesta ei siis tullut uutena, mutta minimalismi tuntui pureutuvan konmaritusta syvemmälle ja olevan elämänasenteena kokonaisvaltaisempi.

Ajatus vähemmällä elämisestä resonoi minussa myös ympäristösyistä. Seurasin syksyllä uutisointia Pasilan kauppakeskus Triplasta ja suomalaisista, jotka shoppailivat pikamuodin avajaisennätyksen. Mitä enemmän luin tyhjiksi revityistä rekeistä, sitä enemmän minua kuvotti. Miksi ostaa jotakin, mihin hetken kuluttua kyllästyy? Tai ostaa hikipajatuotteita, jotka joutuu parin pesun jälkeen laittamaan lumppukasaan ennen kuin niihin on edes ehtinyt kyllästyä?

Konmaritus ei saanut minua aikanaan miettimään näitä kysymyksiä. Vein kiertoon tavaraa, joka ei tuottanut minulle enää iloa, mutta ostin vastaavasti uutta.

Kun halusin uudistua ihmisenä, ostin uuden asun, joka ei välttämättä tuntunut ihan omalta. Ja kyllähän hetken vaikutinkin uudelta ihmiseltä, mutta aika nopeasti uudet, monesti epämukavatkin asut hautautuivat vaatekaapin perukoille. En koskaan ole ollut paha ostelija, mutta näin jälkikäteen on myönnettävä, että yhtenä jos toisenakin hetkenä harkintakykyni petti joko vaateliikkeessä, sisustuskaupassa tai ihan vaan ruokaostoksilla, mikä johti ruokahävikkiin ja turhaan rahanmenoon.

Jos haluaa muuttua ihmisenä, vaatekaapin päivitys tuskin tuottaa henkisesti tyydyttäviä, pysyviä tuloksia. Television muutosleikit ennen ja jälkeen -kuvineen ehkä kuvaavat sen oikotieksi onneen, mutta minun kohdallani uusi asu ei ole ratkaissut mitään.

Niinpä takerruin minimalismiin kuin viimeiseen oljenkorteen. Usein minimalistiseen elämäntapaan pyrkivä aloittaa prosessin siivoamalla kodistaan kaiken, mitä ei tarvitse. Kuin maaninen niin tein minäkin. Siivosin sieltä ja täältä sitä sun tätä, kunnes eteisessä oli tavarakasseilta vaikea liikkua.

Tilasin isäni kuljettamaan minut ja kumppanini Kierrätyskeskukseen (kiitos isi!). Takapenkit piti kaataa, jotta tavarakasa mahtui matkaan. Palattuamme kotiin en huokaissutkaan helpotuksesta, vaan prosessi jatkui. En millään pystynyt lopettamaan, tarvitsin tilaa, tarvitsin kipeästi enemmän tilaa hengittää.

Poistettavaa roinaa kertyi lisää ja lisää. Johtoja, vaatteita, ikivanhoja kenkiä, henkareita, koriste-esineitä, koruja, edellisen asukkaan pesuaineita, selvittämättömiä papereita yli kymmenen vuoden takaa, lehtiä, kasa tyhjiä pahvilaatikoita, paperivalokuvia, elektroniikkaa, parikymmentä vuotta sitten kuolleen isoisoäitini vanhoja langanpätkiä ristipistotöitä varten (en itse tee ristipistotöitä), oranssi opiskelijahaalarini, jolle ei enää ole ollut tarvetta useampaan vuoteen.

Lopulta törmäsin pieneen metalliseen purkkiin, johon olin kerännyt kaikki aikoinaan irronneet maitohampaani. Niissä oli jotakin hyvin liikuttavaa, tai ehkä enemmänkin siinä, että olin kokenut tarvetta säilyttää ne. Nauroimme ja sitten panin hampaat biojätteeseen. Suomalaisten rakastamia ämpäreitäkin löytyi kaapista liiankin kanssa, kolme pääsi keräyspinoon. (Muistan aikoinani vastaanottaneeni ainakin yhden ilmaisen ämpärin.)

Havaitsin luopumisen muuttuvan koko ajan helpommaksi. Parin viikon päästä siivottuani ensin koko joululoman tein taas keikan Kierrätyskeskukseen, tällä kertaa yksin. Kassit painoivat tuskallisen paljon. Luopumiseen liittyi haikeuden tunteita, mutta helpotus oli lähes poikkeuksetta valtava, kun olin pystynyt luopumaan.

Palattuani kotiin toiselta kierrätyskeikalta tunsin oloni nuutuneeksi. Vaikka olin siivonnut monta viikkoa, en saanut rauhaa. Kaiken lisäksi siivousinto oli alkanut tarttua kumppaniini. Etsin jatkuvasti siivottavaa, ja hän alkoi hieman rauhallisempaan tahtiin siivota elektroniikkakoria ja paperiarkistojaan.

Itse jatkoin pakonomaisesti lehtihyllyn siivoamista. Lopulta siivoukseni oli sen verran perusteellinen, että lehtihyllyn paikalle jäi vain lattiaa. Pari jäljelle jäänyttä käsityölehteä mahtuivat jo kirjahyllyyn. Säästin myös yhden Parnasson, koska halusin lukea Eeva Kilvestä kertovan artikkelin Olen sanonut kaiken. (Tai ainakin selittelin haluavani, nimittäin minulla on ollut kyseinen lehti sen ilmestymisestä asti, enkä ole sitä vieläkään lukenut.)

Aloin nähdä siivousunia ja herätä ennen kellon soimista. En enää pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin siivoamista.

Seuraavaksi siivous tunki uniini. Unissani pohdin, mitä voin antaa pois ja mitä tarvitsen. Aamulla heräsin pari tuntia ennen kelloa, enkä malttanut enää jäädä nukkumaan.  Olin valmis siivoamaan kuudesta lähtien, joskus aloitin aiemminkin.

Ja niin olimme viime viikonloppuna valmiita kolmannelle reissullemme Kierrätyskeskukseen, tällä kertaa Kyläsaareen. Tavaraa oli sen verran paljon, että avokki lähti avuksi.

Pienen pyöreän puisen sivupöydän jättäminen Kyläsaareen itketti vähän, mutta ajatus sen raahaamisesta bussilla takaisin tuntui suuremmalta pahalta kuin siitä luopuminen. Kotiin päästyämme huomasin olevani äärimmäisen helpottunut siitä, että olin vihdoin pystynyt luopumaan pöydästä – se ei mahtunut olohuoneeseen vaan teki tilasta tukkoisen.

Kolmannen kierrätyskeikan jälkeen rauhoituin pariksi päiväksi, vaikka siivoamista riittäisi vielä vaikka kuinka. Jos olen pysynyt laskuissa, tavaraa on lähtenyt 1214 kassillista, lisäksi pari pientä huonekalua.

Jos luopumisralli kiihtyy kiihtymistään, voi olla paikallaan pitää parin päivän tauko ja hengitellä hetki. Oman tavarasuhteen käsittely saattaa käydä raskaammaksi kuin olisi uskonut. Kysy itseltäsi: Mistä luovun, jos luovun tästä? Luovunko mistään?

Tänään tuntuu siltä, että haluan kirjoittaa tästä prosessista ja jakaa sen, jos siitä vaikka olisi jollekulle hyötyä. Tuntuu myös siltä, että voisin taas viikonloppuna karsia pari tavaraa. Suosittelen teille muille erityisesti omien vanhojen maitohampaiden hävittämistä, jos sellaisia sattuu nurkissa pyörimään. Olisi hauska kuulla, mitä koomista teidän muiden kätköistä siivotessa löytyy tai millaisista kummallisista asioista ette vain pysty luopumaan ja miksi.