vauva

Kiitoskirje synnyttäneelle, runnellulle keholleni

Hei keho, hyvä keho, kuinka aloittaisin kirjeeni sinulle, kuinka sinua puhuttelisin?

Oletkohan edes hyvä, sinä venynyt, vanunut, väännelty ja käännelty, arpeutunut, lihonut, laihtunut, lihonut ja laihtunut? Kuinka ylipäätään sinua arjessani kohtelen? Olenko sinulle lempeä vai liian lempeä, ankara vai joskus jopa julma?

Kuinka puhun sinulle ja sinusta?

Pitäisikö sinun muuttua toisenlaiseksi, sellaiseksi kuin olit aiemmin? Olisitko parempi, jos olisit pienempi, kiinteämpi, sileämpi? Näyttävämpi ja laitetumpi? Olisitko silloin merkittävämpi ja sopivampi? Olisiko elämämme parempaa?

Yhä useammin mietin, millaisilla ja kenen kriteereillä sinua arvioin. Kenen vaatimuksilla on merkitystä?

Jos menet eilisen kaltaisena hellepäivänä rannalle bikineissä, kohtaat monenlaisia katseita. Lopulta ei ole niin tärkeää, mitä muut näkevät sinua katsoessaan. Tärkeintä on, että katsot itse eteenpäin. Voit nyökätä niille, jotka sinut nähdessään toivovat sinulle hyvää. Sitten ovat ne, joiden katseet voit unohtaa ja joiden ohitse voit katsoa. Äläkä jää vertailemaan itseäsi niihinkään, jotka näkevät sinun arvosi. Kuten sanoin, pidä katse eteenpäin. Tarvittaessa tuki myös korvat.

Minun ei tarvitse arvostella sinua, jos et täytä jonkun toisen sinulle asettamia kriteereitä, oli se toinen sitten tuntematon, ystävä tai sukulainen.

Kiitänkö koskaan sinua? Tänään silitän hellästi mahan arpia ja kiitän. Kiitos, että jaksoit yhdeksän kuukautta venyä niin, että kauhukseni napa kääntyi lopulta ympäri. Kiitos, että toivuit jokaisesta oksennuksesta ja kouristuksista, jotka saivat sinut huutamaan kivusta. Olen kiitollinen, että selvisit – et entistä vahvempana, mutta selvisit.

Kiitos että jaksoit jaksamistasi, vaikka jouduit kestämään enemmän kuin uskoit voivasi kestää. Kiitos, että vähitellen pystyit taas nousemaan pystyyn, avaamaan verhot ja katsomaan valoon. Kiitos pienistä pinnistetyistä hymyistä.

Et selvinnyt entistä vahvempana, mutta selvisit kuitenkin.

Kiitos syntymän ihmeestä, joka repi sinut rikki mutta antoi meille rakkaimpamme, liikuttavan ihanan pienen pojan. Kuinka brutaalia synnyttäminen ja syntyminen voikaan olla, sitä tekee yhä kipeää ajatella. Kiitos runneltu kehoni, että et luovuttanut, vaikka menetit 1,7 litraa verta ja tärisit kuin horkassa kun sinua ommeltiin.

Kiitos, vaikket heti pystynyt ihailemaan pientä ihmettämme. Koska olit niin loputtoman loppu, sinulta jäi osin kokematta toisen elämän herkin alku. Kiitos, että olet antanut sen itsellesi anteeksi. Pienellämme oli ensimmäiset tuntinsa kaikki hyvin isin paljasta rintaa vasten.

Suurkiitos myös sinulle, toisen ihmisen keho, joka vapaaehtoisesti olit ojentanut kätesi jotta joku toinen saisi omastasi tiukan paikan tullen. Kiitos sinun minun kehoni jaksoi vähän enemmän vähän aiemmin. Se ei millään ollut jaksaa ennen sinun apuasi.

Hyvä kehoni, selvinnyt kehoni, kaunis kehoni. Raskaus saati synnyttäminen eivät olleet sinulle voimaannuttavia kokemuksia vaan kuukausia jatkunut törkeä pahoinpitely. Mutta sen ansiosta me olemme nyt perhe, jota niin hurjasti rakastan.

Raskaus ja synnytys eivät voimaannuttaneet, mutta lopputulos on mittaamattoman arvokas.

Alan vasta ymmärtää, millainen ihme sinä olet. Sitä olen poikamme täydellistä pikkuista kehoa ihastellessani ajatellut. Että sinäkin, rakas kehoni, olet samanlainen ihme. Ehkä sinullakin on ollut karisevat korvakarvat. Ei ole mitään suloisempaa kuin vastasyntyneen korvalehtiä reunustava samettinen karvasto.

Kiitos, että olet minun kehoni, ja kiitos siitä, mitä olet meille antanut. Yritän parhaani mukaan kohdella sinua ansaitsemallasi tavalla ja tehdä sinulle kotiimme tilaa, jotta sinun olisi hyvä olla. Olet arvokas sellaisena kuin olet. Kanna arpiasi ylpeydellä ja esittele elähtänyttä napaasi maailman himotuimpana ansiomerkkinä.

Ja mene seuraavana hellepäivänä rannalle bikineissä.

Vauva vie ajan, minä katoan

Minulla on maailman suloisin pieni poika. Sitten seuraa se kuuluisa mutta: minusta ei ole mitään jäljellä. Aikaa ei ole mihinkään paitsi jatkuvaan imettämiseen ja valvomiseen, nimittäin meidän vauvammehan ei satu olemaan nukkuvaa sorttia.

Tammikuussa meillä meni hetken todella hyvin, koska jouduin heräämään vain kahdesti yössä syöttääkseni vauvan. Mietin, että vau, vauva-aikahan voi tuntua kivaltakin!

Helmikuun alussa palasimme kuitenkin lähes ”vanhaan normaaliin”. Yösyöttöjä on tällä hetkellä keskimäärin ehkä viisi. Kaiholla muistelen tammikuuta ja skarppia minua, naista, joka oli taas vähän olemassa eikä vain tissi. Ei sillä että olisin saanut kummemmin tehtyä mitään omaa, mutta sentään paremmin kotitöitä enkä viettänyt monta päivää putkeen yöpuvussa tukka likaisena.

Paremmin meillä sentään menee nytkin kuin loppuvuodesta. Silloin vauva nukkui keskimäärin viisi tuntia yössä ja minä ehkä kolmisen. Lopputuloksena terveyteni romahti. Sain tulehduksen, jonka kanssa taistelen edelleen siitä huolimatta, että söin muun muassa kymmenen päivän antibioottikuurin. No, paremmassa kunnossa silti olen ollut kuin raskausaikana.

Aloin oksentaa minuuttani yli vuosi sitten

Koko raskausaika ja tammikuuta lukuun ottamatta vauva-aika on ollut yhtä taistelua. En ole saanut olla minä yli vuoteen.

Ensin ajauduin helvetillisen hyperemeesiraskauden takia niin käsittämättömän huonoon kuntoon, että oksentaminen vei minut pariin otteeseen tiputukseen. Tutustuin aivan uudella tavalla siihen, miltä Orthexin ämpäri kaikkine yksityiskohtineen näyttää. Opin, miltä oma keho tuntuu, kun sen on huuto-oksentanut niin tyhjäksi, että jäljelle jäävät enää kouristukset.

Suuni maistui viikkoja metallilta. Lämmintä ruokaa en voinut syödä, enkä oikeastaan ruokaa muutenkaan. Elinkin pitkään lähinnä suklaapatukoilla, joita jotenkuten pystyin syömään. Oksennusrefleksistäni tuli niin herkkä, että hampaanpesu on vasta jonkin aikaa sitten helpottanut. Pitkään en voinut pestä hampaita ollenkaan.

Raskausaika oli niin traumaattista, etten tiedä, uskaltaisinko ikinä edes yrittää toista raskautta.

Vaikka olen viime aikoina ollut todella väsynyt, tämä ei ole mitään verrattuna hyperemeesiin. Rehellisesti sanottuna mieleni muuttui hetkittäin niin mustaksi, että mietin junan alle hyppäämistä. Kokemuksen traumaattisuutta ei vähentänyt se, että lukuun ottamatta puolisoani lähipiirini ei voinut käsittää, kuinka hirveässä kunnossa olin. Vaikka suoraa vähättelyä en osakseni saanutkaan, niin läheiseni ei esimerkiksi ollut ajatellut minun olevan riittävän karmeassa kunnossa, jotta saisin hyperemeesidiagnoosin.

Helpommat hetket yritin käyttää edes jollain tavalla rakentavasti, kuten kirjoittamalla tätä blogia. Usein en valitettavasti voinut kuin maata pimeässä huoneessa tekemättä mitään, koska kirkkaat valot saivat minut voimaan niin huonosti, että en välttämättä voinut katsoa edes puhelimen ruutua. Raskaudestani olin pari kuukautta käytännössä täysin toimintakyvytön.

Tuntuu hassulta, että raskausaikana minulla oli loputtomasti omaa aikaa ja nyt ei ollenkaan. Raskaana en kuitenkaan voinut käyttää aikaani kuin lähinnä selviytymiseen.

Mikä tekee ajasta ja elämästä merkityksellistä?

Kaiken nuutuneisuuden keskellä olen välillä yrittänyt palauttaa mieleen minimalismiprojektiani, jonka keskiössä on merkityksellisyyden etsiminen. Turhat tai ainakin häiritsevät tavarat pois, enemmän tilaa elämiselle, ajatuksille ja merkityksellisyydelle, helpompaa arkea (ainakin siivousta ajatellen), niin ajattelin. Samoin ajattelen jaksaessani yhä, tosin tavaran karsiminen ei tunnu niin tärkeältä.

Mikä sitten tuntuu tärkeältä?

Aika. Aika tuntuu nykyään entistä tärkeämmältä, koska sitä ei ole tuhlattavaksi asti. En enää leiju tyhjiössä, jossa aika valuu aamulla ikkunasta sisään ja jossa vellon vailla mieltä. Pari hyvin käytettyä tuntia tuottaa nykyään valtavan paljon suuremman tyydytyksen tunteen kuin raskausaikana.

Sairastaessani raskausaikana yritin vain kuluttaa aikaa ja aika kulutti minua.

Ennen lapsen saamista mietin myös, tuntuisiko oma elämäni merkityksellisemmältä äitinä. En vieläkään osaa vastata siihen, onko niin. Lapseni elämä tuntuu kuitenkin mittaamattoman arvokkaalta. Hänen elämällään on minulle itseisarvo. Ehkä siis koen elämän itsessään merkityksellisemmäksi kuin aiemmin.

Pienen ihmisen elämän alkutaipaleen seuraaminen on etuoikeus. Vaikka olen joutunut jättämään itseni taka-alalle, on arjessa isoja pieniä hetkiä: mikä voisi tuntua suuremmalta kuin juuri hihittämään oppineen vauvan hampaaton, leveistä levein hymy? Onko mikään tärkeämpää kuin hyvin tosissaan jotakin selittävän jokeltelijan kuuntelu?

Voi pieni poikani, sinä olet minulle rakkaampi kuin minä itse. Kun vielä opit nukkumaan, meillä tulee olemaan hirmuisen, hirmuisen hauskaa yhdessä. Ja sitten ehdin ehkä välillä olla vähän muutakin kuin äiti.

Minimalistin joulukuusi mahtuu maljakkoon

Huhhuh. Joulu on täällä, mutta vauva-arki on imenyt minut niin kuiviin, että mikään määrä glögiä ei pysty tilannetta paikkaamaan. Ja vauvakin imee tissiä kuin viimeistä päivää, eivätkä sen otteet ole hellät. Nännejä nyhdetään suuntaan jos toiseen sellaista tahtia, että heikompaa heikottaisi. Yhtenä päivänä huomasin, että toiseen rintaani oli tehokkaasta imemisestä aiheutunut jopa kaksi mustelmaa.

Koska olen nykyään ammattitissi, jäivät väliin niin joulusiivoukset kuin -leipomisetkin. Muutamia joulukoristuksia kaivoin kuitenkin kaapista esiin, jotta joulu tuntuisi joululta. Sähkökynttelikkö lunastaa paikkansa erityisesti nyt, kun vauvan takia ei ole suositeltavaa polttaa sisällä kynttilän kynttilää. Suklaapurkki ei petä koskaan. Muutama maistuva pipari pitää raskauskilot piukassa. Joulukukka ilahduttaa keittiössä, ja eteisessä kotiintulijaa (ei sillä että missään tulisi nykyään käytyä) tervehtii korttikasa.

Lahjoiltakaan emme tänä vuonna ole välttyneet. Se tuntuu oikeastaan hyvältä – viimevuotisen käytännössä lahjattoman joulun jälkeen tuntui mukavalta miettiä pieniä muistamisia läheisimmille ja tulla muistetuksi itsekin. Kukapa ei ilahtuisi esimerkiksi herkkukorista, josta voi iloita kunnes sen on syönyt olemattomiin? Jäljelle jää iloa ja ehkä pari kiloa. Vauvaamme ovat muistaneet kaukaisemmatkin tuttavat, mikä toki on ilahduttanyt mieltä täällä mahdottoman pienissä ympyröissä neljän seinän sisällä. Pidän lahjoista ja niiden antamisesta, kun antaminen on harkittua. Miehellekin kerroin etukäteen, mitä ajattelin hänelle hankkia. Yllätyksetöntä mutta en halunnut ostaa jotakin, mitä hän ei tarvitse. Ajatus lahjavyörystä ahdistaa, mutta huolella punnitut ja etenkin aineettomat lahjat lämmittävät mieltä.

Hauskimpia juttuja tänä jouluna on kuitenkin mainio joulukuusemme. Kaveri kyseli, toisivatko he metsästä kuusen meillekin. Totesin, että jos se on hyvin hyvin pieni. Viime joulunahan meillä oli reilu metrinen kuusi parvekkeen oven edessä, mutta nyt siihen ei parvekevaunujen takia (kyllä, meillä on nykyään parvekevaunutkin ja onneksi on, koska vähäuninen vauvamme nukkuu niiden ansiosta edes kerran päivässä kolme tuntia putkeen) mahdu mitään ylimääräistä. Odotuksiani ei petetty: meillä on täydellinen maljakkokuusi.

Joulun tunnelma syntyy pienistä palasista ja yhdessäolosta. Maljakkokuusi on ilahduttavan helppo ratkaisu.

Olen jo etukäteen helpottunut, kun tiedän, että kotiimme ei varise valtavasti neulasia. Loppiaisena minikuuselle on harvinaisen helppo heittää hyvästit. Suuri kuusi voi toki olla komea, mutta meidän tapauksessamme pikkukuusi tarjoaa huolettoman joulumielen ja vähän vähemmän täyteen ahdetun kaksion.

Joskus voi päästää itsensä helpommalla. Ei joulu muutu merkitykselliseksi siten, että vääntää itku herkässä perunalaatikkoa ja kiillottaa hopeita. Ennemmin kannattaa nauttia mukilliset glögiä ja kuunnella joululauluja oman rakkaan kanssa silloin, kun lapsi kerrankin nukkuu pitkiä päiväunia parvekkeella. Ja jos lahjat aiheuttavat stressiä, niin lahjaton joulukin tarjoaa mahdollisuuden rennompaan ja levollisempaan jouluun.

Joulurauhaa kaikille!

P.S. Puolisoni totesi, että kuvat antavat kodistamme väärän vaikutelman. Täällä vallitsee kaaos. Villakoiratkin ovat viruneet nurkissa sen verran pitkään, että niille voi vähitellen alkaa miettiä nimiä.

Väävää tuli taloon ja täytti sen äänellä, eritteillä ja tavaroilla

Minimalistisen elämänasenteen harjoittelu on jäänyt kauniisti taka-alalle vaippojen lennellessä roskakoriin ja bodyjen ja yöpukujen sinkoillessa pyykkiämpäriin. Parikuinen vauvamme ei paljoa perusta nukkumisesta ja osaa lahjakkaasti vaihdattaa vaatteensa päivän aikana jopa neljään kertaan. Siihen ei tarvita kuin muutamat sopivat puklut, selkäpissat ja lahjepaskat.

Pieni poikamme on liikuttavan ihana mutta myös käsittämättömän työläs. Hänen syntymänsä jälkeen tämä taitaa olla ensimmäinen hetki, jona teen ”jotakin omaa” jos satunnaista koiran kanssa ulkoilua ilman vauvaa ei lasketa. Onneksi vauvan isä hoitaa osansa töidensä jälkeen kanssani tasapuolisesti, muuten olisin totaalisesti pulassa. Siitä huolimatta mahdollisuudesta syödä itse on tullut luksusta suihkussa käymisestä puhumattakaan.

Käsittämättömintä vauva-arjessa on se, miten tavarat jatkuvasti katoilevat. Milloin puuttuu vauvan sukka, milloin käsine, yhtenä päivänä minulta katosi keltainen kumisaapas. Alkuun imetyksessä tarvitut rintakumit vasta oma lukunsa olivatkin, nuo silikoniset, läpinäkyvät pienet pirulaiset! En ymmärrä, miten jotakin on jatkuvasti hukassa.

Elämä on muuttunut hallitsemattomaksi taisteluksi, josta selviytyäksemme olemme surutta hankkineet yli parikymmentä puklurättiä ja muuta roinaa.

Tiivistetysti voisin kuvata tämänhetkistä elämääni sekoiluksi huutavan pikkupomon alaisuudessa. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että erilaista kampetta ja rompetta tuli hankittua ennemmin enemmän kuin vähemmän ennen vauvan syntymää, koska tämän beben kanssa elän lähes jatkuvasti pyjamassa, tukka pystyssä ja tissit paljaina. Ei olisi millään parilla bodylla pärjätty ja hyvä, että tuli se sitterikin haettua.

Toisaalta olen tyytyväinen, ettemme harkitsemattomasti lähteneet hankkimaan ihan mitä tahansa rojua. Vauvan synnyttyä olemme hankkineet lisäksi vielä mm. tsiljoona harsoa, pari tuttinauhaa, parvekevaunut ja tuttipullon lämmittimen, lisää tuttipulloja ja toisen alipainepumpun. Vauva imee pääasiassa tissiä, mutta sai etenkin alkuun myös lisämaitoja ja syö yhä kerran päivässä pumpattua maitoa pullosta. Tutteja meillä on aktiivikäytössä kaksi ja se on liian vähän, koska tutit tietysti katoilevat kuten muutkin tavarat.

Lukuun ottamatta joitakin vaatteita hankintamme ovat osoittautuneet tarpeellisiksi.

Tavaraa tuntuu olevan aivan liikaa mutta vähemmällä selviäminen tuntuisi näin intensiivisessä elämänvaiheessa turhalta rääkiltä. Pienimmät vauvanvaatteet ovat jo jatkaneet meiltä matkaansa, joten tilaa on onneksi välillä vähän vapautunutkin. Jotkin vaatteet ovat osoittautuneet epäkäytännöllisiksi, esimerkiksi pieniä paitoja ei kyllä tule käytettyä, bodyt ovat niin paljon parempia kun eivät nouse vauvan kainaloihin. Onneksi lainatuista vaatteista on tosi helppoa päästä nopeasti eroon.

Käytännöllisimpiä vauvanvaatteita meillä ovat olleet bodyt ja housut sekä vetoketjulliset kokoyöpuvut. Bodyista pidän eniten niistä, joissa on umpinaisiksi käännettävät hihat, koska vauva raapii muuten itseään ja lapaset eivät pysy käpälissä millään (minkä takia pidämme usein vauvan käsissä sukkia, jotka tuntuvat pysyvän huomattavasti paremmin). Samaten puolipotkuhousut ovat käteviä, koska niiden ollessa käytössä ei tarvitse jatkuvasti metsästää pudonneita sukkia. Niissä vaan on sitten se puoli, että ne käyvät nopeammin pieniksi kuin jalkaterättömät pykät.

Valitettavasti eritteitä (etenkin pissaa) kuitenkin irtoaa siihen tahtiin, että olemme jokseenkin tehokkaasti hyödyntäneet monia epäkäytännöllisempiäkin vaatteita, kuten erilaisia olkaimellisia potkuhousuja, jotka näyttävät monesti mielettömän söpöiltä mutta joita on sairaan rasittavaa vetää vauvan päälle ja päältä pois. Hupulliset vaatteetkin ovat hankalia, koska niitä ei uskalla käyttää öisin. Lääh ja puuh, pesukone pyörii lähes joka päivä ja silti vaatteita ei ole yhtään liikaa. En nyt ehkä enempääkään niitä kaipaisi, väsyttää vaan välillä tämä taukoamaton show!

Imetysvaatteista kätevimpiä ovat olleet imetystopit, joiden kanssa voin käyttää omia tavallisia paitojani, mutta olen iloinen, että tulin hommanneeksi muutaman imetysmekonkin. Niitä tulisi varmasti käytettyä enemmänkin, jos ei olisi koronaa ja liikkuisin enemmän ihmisten ilmoilla. Harmittaa vain se, etten hankkinut niitä jo aiemmin, koska niitä olisi voinut käyttää raskausaikanakin. Näin jälkikäteen ajatellen kitkuttelin raskaana ihan turhaan muutamilla vaatteilla. Pari mukavaa lisävaatetta olisi helpottanut elämää, kun raskaus oli itsessään niin karmaiseva olotila. Tekisi mieli sanoa never again, mutta varmuudeksi pidän suuni.

Omaa vaatekaappia tekisi jo mieli siivota, koska kiitos raskauskilojen se on täynnä liian pieniä vaatteita.

Raskauden aikana ja näin sen jälkeen olen tajunnut, kuinka vähäisellä vaatemäärällä oikeasti pärjäisi. Koska en mahtunut raskaana enkä mahdu nyt synnytettyänikään melkein mihinkään vanhoihin normaalivaatteisiini, olen selvinnyt muutamilla vaatekappaleilla. Tällä hetkellä käytän yöpukujen lisäksi lähinnä muutamaa yhä sopivaa pitkähihaista mustaa ja valkoista puuvillapaitaa, kaksia housuja sekä merinovillaisia pitkiä kalsareita. Pari villapaitaa on myös aktiivikäytössä.

Kysymys kuuluukin: kuinka pitkään synnytyksen jälkeen kannattaa odotella kilojen karisemista ennen kuin siivoaa vaatekaappinsa ja kenkävarastonsa?

Ja nyt pikkuotus huutaa taas nälkäänsä. Äitiys kutsuu. Eipä tarvitse paljon ajanhallintaa miettiä, se on kuulkaa tissi esiin ja menoksi taas!

Apua, kotimme valtaa vauva!

Kaksi ihmistä ja yksi 7-kiloinen koiraherra mahtuvat hyvin noin 60 neliöömme, mutta entäs kolmas kaksijalkainen? Nimittäin jos kaikki menee hyvin, niin kuin hartaasti toivomme, meille muuttaa lokakuussa vauva. Blogin nimi Pieni arki tuntuukin saavan aivan uusia merkityksiä, kun mahaa venyttää pikkuruinen ihmisenalku. Millaista arki pienen vauvan kanssa lopulta on? Miten minimalistisen elämäntavan tavoittelu ja kasvava perhekoko käyvät yksiin?

Vauvan odotettuun kotiutumiseen on vielä aikaa, mutta vauvatavaralla on täytetty jo kaksi lipastonlaatikkoa, yksi sohvanaluslaatikko ja puoli hyllyä varastosta. Lisäksi äitiyspakkauksen pahvilaatikko on eteisen yläkaapissa, koska sille tulee olemaan käyttöä myöhemmin.

Näin teimme tilaa uudelle asukille

Kääk! Tavaraa tuntuu vyöryvän sisään, vaikka olemmekin saaneet miehen kanssa karsituksi meidän tavaroistamme suunnilleen yhtä paljon tavaraa kuin sitä on tullut. Onneksi.

Minä ja mies tyhjensimme kumpikin yhden omista lipastonlaatikoistamme. Sohvanaluslaatikko pursui jos jonkinmoista tekstiiliä, kuten viidet verhot (ikkunaremontin jälkeen laitoimme verhot takaisin vain makuuhuoneeseen, muualle emme niitä enää uusien sälekaihdinten takia tarvinneet), yhteenmuuton myötä ylimääräiseksi jäänyttä päiväpeittoa yms.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pieni valkoinen koira katsoo kameraan. Sen takana laatikossa on kymmenisen pystyviikattua peitettä ja haalaria.
Helmut-koira tarkastaa sohvanaluslaatikon peitto- ja toppapukutilannetta.

Varastosta myin pari vanhaa sisustustauluani. Lisäksi päätin vihdoin antaa pois kirkasvalolampun, josta saan päänsärkyä, ja jälleen yhteenmuuton seurauksena ylimääräiseksi jääneen kattovalaisimen.

Kylppärin kaapista karsimme muutaman pyyhkeen ja vessanmaton, jotta saimme sinne vaippahyllyn. Erillistä hoitopöytää emme hankkineet, koska edestä täytettävän pesukoneen päälle voi hyvin sijoittaa hoitoalustan. Kaappi vaippoineen jää näppärästi pesukoneen oikealle puolelle käden ulottuville.

Ainoa pakollinen uusi huonekalu lienee vauvan sänky. Äitiyspakkauksen laatikkoon lasta ei uskalla nukuttaa, ettei koira loikkaa laatikkoon seuraksi köllimään.

Luojalle kiitos lainaamisen ja käytetyn tavaran ostamisen mahdollisuudesta

Onneksi suuri osa meille nyt säilötystä tavarasta on lainassa. Vaatteita on koosta 50 kokoon 74, eikä mitään tarvinne noissa koissa enää ostaa. Yhdessä lipastonlaatikossa ovat koon 50-56 vaatteet, toisessa 62-68. Koon 74 vaatteet odottelevat sohvanaluslaatikossa.

Lähinnä äitiyspakkauksessa tulleet vaatteet ovat meidän omiamme, loput ovat minun ja sisarusteni vanhoja (kiitos äiti!) tai siskoltani lainattuja. Ai niin, äitini on ostanut jonkin verran uusia vaatteita innostuksissaan. Itsekin ostin fiilistelläkseni yhden body+housut-setin koossa 74 ja housut koossa 80, ja miehen äiti neuloi valtavan hienon merinovillaisen puvun noin 60-senttiselle.

Ajatuksena on, että lainavaatteiden jäätyä pieniksi ne palautuvat äidilleni säilöön. Äitiyspakkauksen sisällöstä ajattelin säästää osan meillä siltä varalta, jos joskus myöhemmin tulee tarvetta. Täytyy sanoa, että olen todella kiitollinen siitä, kuinka helposti lainatusta tavarasta pääsee eroon!

Yhtään äitiysvaatettakaan en ole joutunut ostamaan, koska lainasin siskoltani parit leggingsit, pari paitaa ja kaksi toppia. Lisäksi monet omat vaatteeni mahtuvat minulle valtavasta pallomahastani huolimatta yllättävän hyvin. Mitä siitä pitäisi sitten päätellä, sitä en tiedä! Ehkä vain pidän vähän rennommista malleista, ja villatakit sopivat oli maha millainen tahansa, koska ne voi jättää edestä auki. Ulkotakista menee kiinni enää ylin nappi, mutta se ja kangasvyö yhdessä pitävät takin ruodussa jokseenkin hyvin. Farkkuja vähän kaipailisin, mutta näin korona-aikaan kotona oleillessa leggingsit ovat käyneet housuista.

Vauvan ensisängynkin tekstiileineen saamme lainaan. Se on sama sänky, jossa ainakin isäni ja veljeni ovat vauvoina nukkuneet, ehkä minä ja siskonikin. Turvakaukalon taas ostimme käytettynä, samoin kantorepun ja yhdistelmävaunut.

Sitteriä meillä ei ole. Tarvitseeko sellaisen oikeasti? Jotenkin meille on kertynyt myös käsittämätön määrä erilaisia peittoja. Montako erilaista peittoa vauva tarvitsee? Sänkyyn, lattialle, vaunuihin? Mutta kun meillä on varmaan 10, enkä ole itse ostanut yhtäkään. Mummoilta tuli kaksi ihanaa tilkkutäkkiä, äitiyspakkauksesta täkki ja viltti, ensisänkyyn kuuluu pieni peitto…

Neuloin yhden pienen vauvanviltin, siitä voisi ehkä luopua, koska en pidä erityisemmin lopputuloksesta ja äitini on neulomassa kauniimpaa. Sohvanaluslaatikko on vähintään puolillaan erilaisia peittoja, lämpöpusseja ja haalareita. Enpä olisi uskonut, jollen olisi kerännyt niitä samaan paikkaan. Näistäkin tosin osa lähtee myöhemmin, koska ovat lainattuja, esimerkiksi pieni toppahaalari.

Pelkään sukulaisten ostosteluhimoja

Tavaraa tuntuu kertyneen jo niin paljon, että vähän pelottaa, paljonko erilaista lelua ja vaatetta vielä saattaa saada suunnasta jos toisesta. Minusta on ihanaa, että sukulaiset haluavat ottaa osaa vauvan elämään.  Mutta miten sanoa ei tavaralle silloin, jos sitä on jo riittävästi?

En missään nimessä haluaisi loukata ketään, koska koen sukulaiset tärkeiksi. Toivoisin, että he saisivat osallistua heille luontevalla tavalla vauvailuun. Haastavaa on vaan se, jos heille luonteva tapa aiheuttaa meille kaaosta, jota olen nyt aktiivisesti yrittänyt viimeisen reilun puolen vuoden aikana selättää.

Miten te muut olette ratkaisseet tämän haasteen? Nyt lainaan saamistamme vauvanvaatteista voimme onneksi kätevästi palauttaa ne, jotka eivät tule käyttöön. Olen oikeastaan helpottunutkin siitä, ettei tarvitse miettiä, mitä tarvitsemme, kun melkein kaikki on jo hankittu. Mutta ajatus esimerkiksi joulusta huolettaa jo etukäteen, vaikkei vauva ole edes syntynyt.

Suosittelen pystyviikkausta ja vaatteiden valokuvausta

Jos saapunut tavaramäärä onkin välillä tuntunut kuormittavalta, niin sentään lajittelussa ja järjestelyssä olemme mielestäni onnistuneet hyvin. Pystyviikkasimme kaikki vaatteet ja peitteet, jotta näemme laatikoiden sisällön kätevästi. Järjestimme vaatteet suunnilleen näin: paidat, bodyt, housut, potkuhousut, haalarit.

Räpsäisimme myös kännykällä valokuvat vaatteista, jotta on helppo katsoa, kuinka paljon minkäkin kokoisia vaatteita on ja missä vaatteessa on lyhyttä tai pitkää hihaa jne. Kuvat voisi vaikka printata laatikoiden kylkeen, niin ei tarvitse turhaan availla pystyviikkauksia, jos ei muista vaatteen näkyvän osan perusteella, millainen body tai haalari on kyseessä. Nyt hahmotan ylipäätään paremmin, mitä meillä on ja kuinka paljon. Esimerkiksi toisen lipastonlaatikon sisällöstä on kaksi kuvaa, yksi 50-senttisistä ja toinen noin 56-senttisistä vaatteista.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sängylle on levitetty näytille parit kellertävät potkuhousut, kolme haalaria, neljät housut, neljä vaaleaa kietaisubodya ja kolme paitaa.
Koon 50 vaatteet

Tuskallisinta vaateprosessissa on ollut, että vauvanvaatteiden kokomerkintöihin ei kerta kaikkiaan voi luottaa. Ainoa keino päästä koista selvyyteen oli verrata vaatteita pesun jälkeen toisiinsa. Tämä kannattaa pitää mielessä, jos aikoo hankkia vauvalle jotakin uutta ja tarvitsee juuri tiettyä kokoa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sängylle on levitetty näytille neljä erilaista haalaria, sukkahousut, viisi paitaa, viidet housut ja kymmenen bodya.
Vaatteet kokoa 62-68

Jään mielenkiinnolla odottamaan, onko meillä kaikkea aivan liikaa ja onko helpompi pukea mainostettuja kietaisubodyja vai vaikkapa niitä, joissa on venepääntie. Mammafoorumeilla tuntuu olevan näistä hyvin vaihtelevia kokemuksia. Itse olen vielä ihan pihalla niin vauvanvaatteista kuin vauva-asioista muutenkin.

Syksy jännittää. Sitä en kuitenkaan jännitä, mahdummeko 60 neliöön, koska tilaa on yllin kyllin, jos luovumme turhasta. Nytkin jo mahtuisimme ihan hyvin. Enemmän jännittää, miten vauvan kanssa menee: loppuraskaus (raskauden alkupuolisko oli todella vaikea), synnytys, vauvan kotiutuminen, tutustuminen koiraan. Toivottavasti kaikki menee hyvin.