Minimalistin vuosi 2022: muutosta, äitiydestä, siivoamisesta, rahasta ja kaikesta

Huhhuh. Tukka nousee pystyyn, kun ajattelen vuotta 2022. Yritän nyt jotenkin parhaani mukaan summata, mitä kaikkea tapahtui sen aikana ja miten minimalismiin pyrkimiseni on sen aikana näkynyt tai ollut näkymättä. Kuvaavampaa olisi ehkä konkreettisesti oksentaa A4-arkille, ottaa tuotoksesta valokuva ja väittää nykytaiteeksi, mutta ehkä ensi kerralla.

Muutto ja uusi koti

Alkuvuodesta etsimme kuumeisesti uutta asuntoa, kolmiota kaksion tilalle. Vielä 1-vuotias taaperomme, jota kutsuttakoon vaikka nimellä Vilske, oli isänsä hellässä kotihoidossa, mutta aloittamassa päiväkodin keväällä. Halusimme muuttaa mahdollisimman pian, jotta Vilske ei joutuisi muuton myötä vaihtamaan päiväkotia.

Ostimme uuden kotimme helmikuussa reilu viikko ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Mikä ajoitus… Minusta tuli ensimmäistä kertaa omistusasuja. Ja stressaantunut maailmanlopun doomscrollaaja. Sota Euroopassa järkytti perustavanlaatuisesti turvallisuudentunnettani. Tarrasin kännykkään kuin pelastusrenkaaseen ja irrottaminen on yhä vaikeaa. Tästä kirjoitinkin jokin aika sitten.

Pääsimme muuttamaan viimein huhtikuussa (maalautimme asunnon ennen muuttoa kattoa myöten), jonka aikana Vilske aloitti päiväkodissa alle viiden minuutin kävelymatkan päässä. Mikä satumainen onni!

Jos asunnon ostamisen ajoitus ei ollutkaan optimaalinen, niin päiväkotipaikan saaminen vierestä on tuntunut suorastaan jaloimmalta lahjalta, jonka maailmalta voi saada. Jos olisimme ostaneet asunnon myöhemmin, emme myöskään olisi saaneet juuri tätä asuntoa.

Kotimme on hyvä kompromissi. Makuuhuoneeseen mahtui alkuvuodesta juuri ja juuri myös pinnasänky. Yksi seinä on kaapistoa. Keittiö on lähes erillinen. Siihen ei saa ovea ja siitä näkyy olohuoneeseen ”reilun ovenleveyden verran”, mutta se ei kuitenkaan ole kammoamani avokeittiö.

Olohuoneeseen mahtuu isohko tummanvihreä samettisohva (josta kerroinkin aiemmin) ja työpiste. Työhuone olisi ollut ihan unelma, mutta Helsingissä sekä tarpeisiimme että hintatoiveisiimme soveltuvaa neliötä ei osunut kohdalle. 79 neliöstä tosin voisi tehdä neliönkin, jos ikkunat olisi sijoiteltu eri tavoin. Nyt ei oikein onnistu.

Lisäksi kotoamme löytyy kapeahko mutta toimivaksi osoittautunut eteinen, tilava wc-kodinhoitohuone sekä kylpyhuone saunoineen. Alun perin pidin suurehkoa vessaa neliöiden tuhlaamisena, mutta olen muuttanut mieleni täysin. On ihanaa, että pyykkiteline avattuine siipineen sopii sinne juuri ja juuri. Edellisessä kodissamme inhosin sitä, että jouduin katselemaan märkiä pyykkejä olohuoneessa. Hieman turhana pitämäni pikkuinen saunakin on osoittautunut kivaksi pikkulapsiperheessä, vaikka saattaisin edelleen mieluummin valita sen tilalle työhuoneen. Ehkä.


Kerrostalossa asumisen helppous on huojentavaa, kun perhearkea vauhdittaa 2-vuotias ja koira.

Ja sitten on parveke. Olisin halunnut oman pihan, mutta valtava lasitettu parveke ajaa suunnilleen saman asian. Kasvattelin siellä kesän basilikaa erittäin hyvällä menestyksellä ja esimerkiksi persiljaa huonolla menestyksellä. Koiraa ei voi sinne pihan tavoin päästää pissalle, mutta toisaalta oven voi jättää huoletta auki eikä Vilske pääse pakoon. Eikä tarvitse itse tehdä lumitöitä, joten kerrostalo oli lopulta meille tähän elämäntilanteeseen sopiva valinta.

Tiedän, että monet minimalismiin pyrkivät muuttavat isommasta asunnosta pienempään tai ylipäätään pyrkivät asumaan pienissä neliöissä. Täytyy sanoa, että meillä isommat neliöt ovat todella lisänneet elämänlaatua. Nyt 2-vuotiaan Vilskeen leikeille on selkeästi rajattu tila ja kotimme on muutenkin osoittautunut funktionaaliseksi.

Yllättävänä bonuksena täällä ei muuten edes kesähelteillä iskenyt ahdistus. Ikkunat ovat suopeaan suuntaan ja toimivasta ilmanvaihdosta(ko) johtuen täällä ei tuntunut tukalalta silloinkaan, kun sisälämpötila nousi kesällä 26 asteeseen. Emme hakeneet varastosta lattiatuuletintakaan. Viimeisten helteiden aikana harkitsin, mutta helteet menivät ohi sen verran nopeasti, että varastoon jäi.

Muuttoon liittyvästä tavarashow’sta yritän kirjoittaa myöhemmin oman tekstinsä. Spoilaan jo etukäteen sen verran, että suurta pakko-ostaa-hirveästi-uutta-tavaraa-sisustusrumbaa siihen ei liittynyt. Isompaan muuttamisesta huolimatta mukana oli siis minimalismin henkeä.

Perhe ja ystävät

Vilskeestä kasvoi vuodessa yhä menevämpi 2-vuotias. Apua! Hän laulaa ilahduttavan paljon ja tykkää kaikista stereotyyppisimmistä poikaleluista (lisäksi paljon esimerkiksi kirjoistakin, mikä ilahduttaa minua). Juttelimme pari iltaa sitten, kuten yleensäkin, ja kysyin häneltä, vieläkö hän haluaisi jutella jostakin. ”Telaketjut koneissa. Onko niissä telaketjut?” hän kysyi minulta.

Usein tuntuu, että kasvatamme tulevaa koneinsinööriä, sellaiset ovat jutut. Ja saavat tietysti ollakin! Vilske saa olla kiinnostunut juuri niistä asioista, mistä on, vaikka se joskus äitiä hämmästyttääkin. En olisi ikinä etukäteen uskonut, että kiinnostus ”poikastereotyyppisiin” asioihin voi vaikuttaa niin voimakkaan sisäsyntyiseltä. Kun luimme Myyrä-kirjaa, jossa eläimet surivat koneiden raiskaamaa metsää, Vilske selasi uudelleen ja uudelleen kirjaa taaksepäin ja totesi innoissaan: ”Täällä on erilaisia koneita.”

Pienen lapsen kehitystä on hienoa saada seurata ja erityisesti puheen kehittymisen seuraaminen tuntuu suurelta etuoikeudelta. Vilske on vastikään alkanut käyttää puheessaan säännönmukaisesti esimerkiksi omistusliitteitä (minun kylpytakkini, minun huoneeni). Konsonantit menevät hauskasti monissa sanoissa sekaisin (raastali=laastari). Pitäisi kerätä näitä juttuja muistiin, se vaan meinaa hektisessä arjessa jäädä.

Vilskeen kehitystä on ollut ihana seurata, mutta parisuhde jää lapsenhoidon jalkoihin.

Arki nimittäin tuntuu todella intensiiviseltä. Perheen ja työn yhdistäminen vaatii paljon (ei käy kateeksi yksinhuoltajia eikä niitä, joilla on päiväkoti kaukana eikä lainkaan tukiverkkoja) eikä lepohetkiä uhmaikäisen ja kodinhoidolta pahemmin ole.

Parisuhteelle ei käytännössä jää aikaa, mille pitäisi tehdä jotain. Nyt jos aikaa jää, me molemmat vanhemmat haluamme yleensä ensisijaisesti poteroitua latautumaan yksin.

Jos parisuhteelle ei ole aikaa, niin ei ole kyllä oikein itsellekään. Vilske ei koskaan ole ollut niitä unisimpia lapsia. Hän ei useimmiten nuku kotona enää päiväunia. Päiväkodissa nukuttujen ylipitkien päiväunien jälkeen hän nukahtaa illalla aivan aikaisintaan klo 21.

Ennen kellojensiirtoa hän nukahti vasta klo 22. Saimme kellonsiirron myötä vaivoin korjattua rytmiä niin, että unet alkavat klo 21. Tästä on kuitenkin alettu nyt lipsua, kun päiväunet päiväkodissa tuntuvat venyvän pariin tuntiin, jolloin Vilske saattaa nukkua yöunia vain 9 tuntia. Oi voi. Hän on muutenkin selvästi luontojaan iltavirkku.

Arvannette jo, että ystävillekään ei aikaa ole liiemmälti ollut. Olemme kuitenkin tutustuneet Vilskeen muutamiin päiväkotikavereihin vanhempineen, mikä on tuonut vähän helpotusta arkeen. Onnenpotku tämäkin. Silti kaipaisin kiireettömiä hetkiä läheisten ystävien kanssa. Kunnollisia, syvällisiä keskusteluja. Yhdessä ajattelemista. Niitä ei monia viime vuoteen mahtunut.

Onneksi olemme saaneet paljonkin apua isovanhemmilta. Olemme kuitenkin miettineet, että meidän on varmaan pakko keksiä jostakin lisäksi maksullista lastenhoitoapua vuodeksi 2023. Tuntuu vaan hankalalta luottaa vieraisiin ihmisiin. 2-vuotias on niin pieni, että ulkopuolinen apu epäilyttää. Mitä ihmettä tässä keksisi?

Äitiys

Suhteeni äitiyteen on vuonna 2022 ollut koetuksella. Rakastan lastani yli kaiken, mutta tunteeni äitiydestä ovat hyvin ristiriitaiset ja väsyneet.

Olen alkanut luopua ajatuksesta, että meillä voisi joskus olla vielä toinen vauva, ja aion laittaa pinnasängyn varastosta myyntiin. Se tuntuu kipeältä muun muassa siksi, että korona-ajan vauvan kanssa ei päässyt ”lattemammailemaan” tai esittelemään vauvaa ylpeästi ympäriinsä.

Jos kohdalle osuu kirjoituksia vauva-arjesta, joka on ollut täysin erilaista kuin meidän lohduttoman yksinäinen vauvavuotemme, olen alkanut tuntea yllättävän syvää surua. Vauva-aika oli muutenkin niin haastavaa, että suhteeni vauvoihin hämmentää minua. En tiedä, haluaisinko esimerkiksi ottaa kenenkään vauvaa syliin tai edes koskea. Jollain tasolla oma syli tuntuu yhä niin täydeltä ja vauva-aikaan liittyvät asiat niin raskailta, kannan niitä yhä. Vilske mahtuu syliin, mutta ei ehkä kukaan muu.

Tästä aiheesta on niin paljon sanottavaa, että kirjoitan tästä myöhemmin kokonaan oman avautumisen.

Terveys

Saakelin saakeli mikä vuosi flunssineen ja koronoineen ja enterorokkoineen. Keväällä riitti sairastelua. Toivoimme, että syksyllä vastustuskyky olisi jo muodostunut paremmaksi, mutta ehei. Vilskeen pisin aika päiväkodissa putkeen on ollut kolme viikkoa heti tämän syksyn alussa. Sen jälkeen hän on ollut aina pari viikkoa terveenä ja viikon sairaana.

Sanotaan, että vuosi päiväkodin aloituksesta helpottaa. Se tulee tulevana keväänä täyteen. Toivottavasti silloin helpottaa, nimittäin tässä on saanut tehdä aikamoisia henkisiä kuperkeikkoja, jotta työnsä on saanut hoidettua tämän hullunmyllyn keskellä.

Omaakin terveyttä ovat erilaiset lapsen tuomat pöpöt koetelleet. Korona tosin ilmeisesti tuli perheeseen miehen töistä. Tauteja on siis riittänyt. Enterorokosta en ollut kuullutkaan ennen viime vuotta, jolloin sen sairasti sekä Vilske että minä. Viheliäinen rokko, kivulias, kutiseva ja irrotti lapselta kynnetkin. Itse sai onneksi vain muutaman näppylän.

Työ

Työvuosi oli raskas mutta palkitsevakin. Saimme paljon aikaan, mutta uudistusten määrä ja mm. mainittu lapsen sairastelu ja uuteen arkeen totuttelu kuormittivat.

Olen nyt ollut nykyisessä työssäni reilun vuoden ja se tuntuu hitusen omemmalta. Olen päässyt kehittymään ja kehittämään. Konkreettisia tuloksia on syntynyt ja minulla on paljon ajatuksia siitä, mitä voisi kehittää edelleen. Edessä on kaikenlaista kiinnostavaa.

On helpottavaa olla ensimmäistä kertaa elämässään työsuhteessa, joka on voimassa toistaiseksi. Ei ole pakko käyttää energiaa siihen, että miettii, mihin suuntaisi seuraavaksi, tai siihen, että rustaisi hakemuksia ja juoksisi haastatteluissa. Ei tarvitse yrittää olla yli-ihminen sen takia, että toivoisi sen johtavan oman paikan vakinaistamiseen. No, on ollut niin paljon kyllä tekemistä, että yli-ihminen pitäisi välillä olla nytkin. (Sitä kai nykypäivän työelämä usein on.)

Toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa oleminen mahdollistaa kuitenkin sen, että voin ehkä olla enemmän oma itseni. Tuntuu hyvältä, että minut on valittu tehtävääni sillä ajatuksella, että minun toivotaan pysyvän siinä. Palkkatasossa kulttuurialalla olisi yleisesti ottaenkin toivomisen varaa, mutta toistaiseksi työssä on riittävästi hyviä puolia, joiden takia tahdon jatkaa siinä.

Harrastukset

Olen käynyt vuoden Nuoren Voiman liiton Daidalos-kirjoittajaryhmässä ja jatkan siinä nyt keväälläkin. Aikaa kirjoittamiselle olen saanut revittyä aina vähän jostakin, vaikka heikkoa se on ollut. Lähinnä olen kirjoittanut runoja äitiydestä ja sen aiheuttamista ristiriitaisista tunteista (mitäs muuta tässä elämäntilanteessa ehtisikään ajatella). Kuka tietää, vaikka julkaisisin niistä jonkin joskus tässä blogissakin.

Valokuvausta en ole pahemmin harrastanut, ajatellut kyllä. Alkaneena vuonna kenties?

Aloitin jumpan, jossa kävin, kun olin terveenä. Useampaan kertaan kuitenkin. Hyvä minä! Ensi viikolla kausi jatkuu. Minun on ollut todella hankala löytää sellaista liikuntaharrastusta, joka sopisi kropalleni (mm. leikatun polveni takia). Nyt sellainen tuntuu löytyneen!

Raha

En muista, milloin olisi stressannut rahasta niin paljon kuin kuluneena vuonna. Koronnousu tuo oman lisäpaineensa, mutta eniten olen stressannut sitä, että edellinen kotimme on yhä myymättä vaikka se sijaitsee Helsingissä mielestäni erinomaisella paikalla.

Kyllä meidän kai pitäisi tästä selvitä, mutta on muutaman kerran tullut toivottua, että ”siitä kämpästä” (eli rakkaasta entisestä kodistamme) oltaisiin jo päästy eroon. Kun siitä päästään järjestän taatusti juhlat.

Rahastakin voisin kirjoittaa lisää myöhemmin. Nappasin juuri verkkopankista csv-tiedoston koko viime vuoden tilitapahtumistani (kuten olen tehnyt jo monta vuotta), joita toivon ehtiväni tutkia jossain vaiheessa lähemmin.

Viime vuonna en käyttänyt sovellusta, jossa olisin jokaisen oston yhteydessä kirjannut mitä ostin, millä hinnalla ja mihin kategoriaan se kuului, mutta ehkä tänä vuonna voisin harkita sitä taas tauon jälkeen. Sovellus, jota aiemmin käytin, taisi olla nimeltään Monefy.

Minimalismi vuonna 2022

Siivoaminen on helpompaa

Minimalismiin pyrkiminen näkyy arjessamme tällä hetkellä eniten siinä, että siivoamisesta on tullut kohtalaisen vaivatonta. Robotti-imuri pääsee nykyään oikeastaan kaikkialle, kun se mahtuu sekä parisängyn, sohvan että Vilskeen juoniorisängynkin alle. Se pääsee myös ajamaan kaikkien mattojen päältä. Vessaan ja kylppäriin se ei pääse nostamatta ja jotkin nurkat ja reunustat ovat sille hankalia, mutta hankalia paikkoja on niin vähän, että käytännössä imurointi on meillä automatisoitu. Jipii!

Vaatteet hajoilevat

Minimalismi näkyy myös vaatekaapissani siten, että minulla taitaa olla nykyään meidän perheestämme vähiten vaatteita. En tiedä voiko tätä sivuvaikutusta kuvata yllättäväksi, mutta olen ollut hitusen yllättynyt siitä, kuinka paljon nopeammin vaatteet kuluvat ja alkavat hajota, kun niitä on vähemmän. Ovat monet vaatteistani toki iäkkäitäkin, sekin näkyy.

Vuonna 2022 jouduin tekemään erinäisiä vaateostoksia, kun mm. syys-/talvikenkäni hajosivat korjauskelvottomiksi ja talvitakkini vetoketju alkoi olla hälyttävän heikossa hapessa. En lähtenyt vaihdattamaan vetoketjua, koska takki oli muutenkin paikoin rikki. Kiitos takki, palvelit vuosia hyvin.

Pitkä ”turvavillattakkini” on saanut kynärpään kohdalle ison aukon, jonka parsimista harkitsen. Olin ensin heittämässä takin pois, mutten sitten raaskinut. Olen käyttänyt sitä kotona reiästä huolimatta.

Emme syö enää lähes lainkaan lihaa

Viime vuoden aikana puoliso taisi lopulta ihan oikeastikin muuttua kala-kasvissyöjäksi. Olin aina kuvitellut, että minusta tulisi kasvissyöjä ensin. No nyt olemme käytännössä kotikasvissyöjiä, jos niin voi sanoa, kun kuitenkin syömme kalaa ja käytämme maitotuotteita.

En itse kannata ehdottomuutta elämässä kovin monien asioiden suhteen, ja saatan yhä syödä lihaa silloin tällöin. Vilskekin saa syödä muualla mitä syö.

Ilmaston kannalta ja eettisesti parasta olisi varmaan ryhtyä vegaaniperheeksi, mutta siihen meistä ei taida olla. Voimme silti tehdä jotakin. Se on paljon parempi kuin ei mitään.

Minimalisoimme sähkönkulutuksemme

Kerroin aiemmin, kuinka jouduimme siirtymään pörssisähköön. Vaikka etenkin joulukuun laskua odotin kauhulla, sekin jäi 51 euroon. Se on siis vähemmän kuin mitä kaatunut sähköyhtiömme olisi meiltä veloittanut per kuukausi (noin 60 e). Kaipa tämä pörssisähkö on siis parempi ratkaisu kuin sopimus vanhan sähköyhtiömme kanssa olisi ollut.

Tuntuu yhä absurdilta, että en ennen viime vuotta ollut koskaan joutunut pysähtymään oman sähkönkulutukseni äärelle. Eikä varmaan ollut moni muukaan suomalainen.

Sähkökulujen minimalisoinnissa on muuten tärkeää, että minimalistillakin on riittävästi vaatteita ja astioita, jotta kodinkoneita voidaan pyörittää täysinä. Kolmen perheen taloudessa tämä onnistuu aika helposti.

Ajanhallinnassa tekemistä riittää

Voihan ajanhallinta. Tänä vuonna toivon, että pääsen turhasta doomscrollaamisesta ja uutisten tuijottamisesta ja kännykän pläräämisestä. Tai jos vaan päätän, että pääsen?

Blogin tulevaisuus mietityttää

Maksoin taas tälle vuodelle blogin kulut, useamman kympin. Kysyin itseltäni, onko siinä järkeä, kun kirjoittaminen on sen verran epäaktiivista. Mitä saan tästä? Saanko riittävästi suhteessa maksamiini kuluihin? Mitä muut saavat tästä? Saako ylipäätään joku muu tästä jotakin?

Vuosi 2023 tulee olemaan niin sanottu blogin kohtalon vuosi. Alun perin perustin tämän oman ajatteluni tueksi, jotta minun ylipäätään tulisi kaiken pyörityksen keskellä pysähdyttyä pieniksi hetkiksi. Noina hetkinä saisin mahdollisuuden kysyä itseltäni, mitä minulle kuuluu, missä mennään ja mihin suuntaan. Saisin ehkä tilaisuuden korjata kurssiakin silloin tällöin.

Katsotaan nyt, mihin tämä blogi tänä vuonna kehittyy. Haluaisin päästä tilanteeseen, jossa kirjoittaisin julkaisun per viikko. Käytännön ongelma on, että minun pitäisi kirjoittaa lähinnä silloin kun muut nukkuvat. Tänä aamuna aloittelin noin klo 6.

Ja jos kiristän julkaisutahtia, mistä se on pois? Jos se olisi ajallisesti pois doomscrollauksesta, se olisi ehdottomasti sen arvoista.

Vuosi 2023

Viime vuosi oli aikamoinen. Alkaneen vuoden suhteen olen varovaisen toiveikas, vaikka maailman tilanne monin tavoin huolettaa. En ole tehnyt lupauksia uudelle vuodelle. Ohjenuoraksi yritän painaa mieleeni yleisesti tunnetun tyyneysrukouksen, joka sopii minusta jokaiselle uskontokunnasta (tai uskonnottomuudesta) riippumatta:

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Mitä minimalismia muka: Ostimme sitten uuden sohvan

Nyt pääsi käymään niin, että ostimme uuden sohvan. Kieltäydyn potemasta siitä minkäänlaista syyllisyyttä, koska kyseessä on ensimmäinen sohva, jota olen koskaan ollut ostamassa. Kaiken lisäksi se on meille täydellinen sohva paristakin syystä.

No mutta kannattaako minimalismiin pyrkivän omistaa sohvaa saati sitten ostaa vieläpä uutta entistä isompaa sohvaa?

Somen minimalismiryhmissä ihmetellään tasaisin väliajoin, voisiko sohvasta luopua. Kiitos puolisoni sohvan ja sitä ennen mm. kämppikseni sohvan en ole vähään aikaan elänyt sohvatta, mutta oli aika, jolloin minulla ei ollut sohvaa. Useampaan vuoteen samaan syssyyn. Eikä se ollut mikään ongelma. Sänky ja ruokapöytä tuoleineen riittivät tarpeeksi hyvin.

Vastaus on siis kyllä, voitte kaikki halukkaat luopua sohvistanne vallan mainiosti, jos se tekee elämästänne parempaa. Mutta tekeekö se? Sohvasta luopuminen ei ole mitenkään erityisen vaikeaa tai ihmeellistä, joten pelkästään itsensä haastamisen nimissä sitä ei välttämättä kannata tehdä.

Ilman sohvaa voi mainiosti elää hyvää elämää, mutta minusta sohva on kiva, mukava, lämmin ja pehmeä. Televisiota sen eteen en kuitenkaan kaipaa.

Itse koen sohvan lisäävän elämänlaatuani. Nytkin kirjoitan tätä tekstiä missäs muuallakaan kuin sohvalla. Tykkään myös neuloa sohvalla. Halin kaksivuotiastamme sohvalla. Istumme koko perheen kesken sohvalla. Koiramme Helmutkin rakastaa sohvaa. Istutamme vieraammekin sohvalle. Miksi siis emme nauttisi sohvasta?

Jos uskoisin meidän ilman sohvaa järjestävän villejä tanssibileitä joka viikko, ehkä meidän olisi parempi ilman. Mutta sellaista ei ole suunnitteilla. Emme tarvitse enempää tyhjää lattiatilaa. (Jos joku toinen tarvitsee ja sitä saa luopumalla sohvasta, niin suosittelen toki siinä tapauksessa sitä tälle jollekulle.)

Vanha sohvamme (eli siis miehen vanha sohva, jonka hän oli hankkinut käytettynä entisen kotimme edelliseltä asukkaalta) oli periaatteessa ihan käypä. Vaivauduin jopa vuokraamaan tekstiilipesurin saadakseni sen puhtaaksi. Pesin sen pariin kertaan. Se muutti keväällä mukanamme nykyiseen kotiimme vanhasta kodistamme ja oli täällä jokusen kuukauden.

Vanhassa sohvassamme oli kuitenkin kaksi perustavanlaatuista ongelmaa: 1) Pesuista huolimatta se jäi vähän rähjäisen näköiseksi. 2) Robotti-imuri ei mahtunut sen alle!

Kun kesällä olin tekemässä muutamia tarpeellisia hankintoja uuteen kotiimme, kohdalleni osui sattumalta täydellinen sohva. Ensinnäkin sen alle mahtui robotti-imuri. Toiseksi se oli vihreää vakosamettia – ja olisin jo opiskeluaikana halunnut vihreän samettinojatuolin. En kuitenkaan koskaan onnistunut löytämään sellaista. Niinpä loputkin perheestämme (koiraa lukuun ottamatta) lähti parin päivän päästä sohvaa testailemaan ja se päätettiin ostaa.

Vanhasta sohvasta pääsimme eroon helposti. Luulin, että kukaan ei haluaisi sitä edes ilmaiseksi, koska sohvan liikuttelu tuottaa aina päänvaivaa. Laitoin annetaan-ilmoituksen Toriin ja noutajia olisi ollut jonoksi asti. Se oli minulle iso yllätys.

Robotti-imuri pääsee tätä nykyä kotonamme kaikkialle minne pitääkin. Se helpottaa arkea älyttömästi.

Siis niin parasta! Emme imuroi enää itse oikeastaan ikinä, koska robottimme Oiva hoitaa imuroinnin. Kun Oiva viimein pääsee sekä sohvan että sänkyjen alle, meidän ei tarvitse tarttua imurinvarteen. Eteisestä täytyy joskus imuroida nurkista tavallisellakin imurilla, mutta ylläpitosiivoukseen Oiva riittää hyvin. Joskus tulevaisuudessa haluaisin vielä saada kenkätelineen kiinni seinään, jotta sitäkään ei tarvitsisi perusteellisemman siivouksen ajaksi siirtää. Toistaiseksi se ei ole järkevää, koska taapero menee tasaisin väliajoin ratsastamaan telineellä. Sitä menoa seinään kiinnitettävä teline tuskin kestäisi.

Ihanaa viikonlopun loppua kaikille, nauttikaa sohvistanne ja robotti-imureistanne. Älkää kuitenkaan tehkö turhia tai harkitsemattomia hankintoja.

P.S. Lupasin viimeksi kertoa, millainen oli pörssisähköhintojen perusteella muodostunut sähkölaskumme. Lähes tasan 30 euroa! Eli puolet siitä, mitä olisimme maksaneet Karhu Voimalle per kuukausi, jos kyseinen pulju ei olisi kaatunut.

Oksettava, oksettavampi, kännykkä

Minulla on jo hyvän aikaa ollut ruuduntuijotusongelma. Siksi noin vuosi sitten pyrin ottamaan ajankäyttöni parempaan hallintaan lopettamalla televisio-ohjelmien katselun. Kuinkas sitten kävikään, sisältääkö arkeni nykyään enemmän elämää ja vähemmän ruutua?

Sadan päivän ohjelmalakkoni myötä aloin toden totta kuunnella enemmän äänikirjoja ja pääsin tv-riippuvuudestani irti (tai siis ohjelmariippuvuudestani, tv:stähän fyysisenä esineenä jo luovuimme). Nykyään katson satunnaisesti ohjelmia, mutta en ole kokenut sitä ongelmaksi.

2-vuotias pitää minut myös hyvin kurissa – on aika vähän riittävän harmittomia ja samaan aikaan kiinnostavia ohjelmia, joita voisi katsoa taaperon läsnäollessa. Ja koska meidän taaperomme ei todellakaan ole niitä eniten unta kaipaavia yksilöitä, vaan nukahtaa usein vasta klo 22 vaikka mitä tekisi, niin siinä ei tosiaan tämä mamma ehdi telkkua töllöttämään.

Tämänhetkinen aikavarkaani on sen sijaan kännykkä. Oksettavista oksettavin älytön älylaite, jota en meinaa kyetä vastustamaan ja jonka välillä haluaisin minimalisoida elämästäni kokonaan.

Rehellisesti sanottuna sormiani ja käsiäni on viime aikoina pakottanut kivusta jatkuvan kännykän pläräämisen takia.

Homma lähti niin sanotusti käsistä Ukrainan sodan alkamisen myötä. Siitä lähtien olen lähes pakonomaisesti selannut uutisia monesta eri kanavasta. Ylet, Hesarit, Iltalehdet, CNN:t, the Guardianit, Twitterit jne. jne. Kaikki ovat listallani monta kertaa päivässä. Onko lopulta kyse enemmän kännykkä- vai uutisriippuvuudesta, en tiedä.

Enää puhelinriippuvuuteni selättämisessä ei ole kyse pelkästä ajanhallinnasta vaan myös pelonhallinnasta.

Ehkä yritän jatkuvalla ajan tasalla pysymisellä hallita omia pelkojani ja stressiäni. Selvää lienee, että ”strategiani” ei toimi. Toimintani ennemmin lisää stressiäni kuin vähentää sitä. Valitettavasti ketään ei auta, että piehtaroin sotauutisissa pitkin päivää. Ajanhallinnan lisäksi minun pitääkin opetella pelkojeni hallintaa. Se tekee tämänhetkisen kännykkäriippuvuuden selättämisestä tuplahaasteen.

Ajatella, millaisessa pelottomassa lintukodossa ja ikuisen rauhan illuusiossa minun sukupolveni on Suomessa saanut nuoruutensa viettää. Toista se on nykynuorilla, joiden kasvamista on varjostanut ensin korona ja sen jälkeen muuttunut maailmantilanne. Muistan, kuinka koronan alkuaikoina totesin, että sentään ei ole sotaa. No kappas, mitä kaikkea sen lausahduksen jälkeen onkaan tapahtunut.

Välillä mietin, miltä oma elämäni näyttäisi, jos Ukrainan tilanne olisi eskaloitunut vaikka puoli vuotta aiemmin. Olisinko uskaltanut ryhtyä perustamaan perhettä? Lapsen saamisen myötä asioita katsoo niin eri tavalla. Tai olisinko uskaltanut ryhtyä omistusasujaksi? Molemmat isoja ratkaisuja, jotka ehdin tehdä ennen kuin niin monet asiat muuttuivat.

Kokeilen lopettaa uutisten seuraamisen kännykästä. Jospa siten minimalisoisin ruutuaikaani.

Mutta palatkaamme kännykkä- ja uutisriippuvuuteeni. Se on alkanut oksettaa minua siinä määrin, että olen päättänyt, etten lue enää kännykästä uutisia. Kokeilen nyt alkuun viikon näin ja katson, mitä tapahtuu. Voin lukea uutiset tietokoneelta, se saa luvan riittää. Sitä on onneksi vaikeaa tehdä jatkuvasti. Touhukas taapero kyllä pitää huolen siitä, että äiti ei näpytä tietokonetta. Ainakaan niin, ettei taapero näpytä sitä samalla raivoisan ihastuneesti.

Kiinnostaisi kuulla, jos muillakin on Ukrainan sodan myötä lauennut vastaavaa uutisriippuvuutta ja pahentunutta puhelinsymbioosia. Onko sinulla? Tai tunnetko lisäkseni muita langenneita?

Mitä tapahtui, kun lakkasin katsomasta televisiota?

Viime heinäkuun lopussa panin television kiinni. Tai no, eihän meillä itse asiassa mitään televisiota laitteena enää siinä vaiheessa ollut, mutta lakkasin seuraamasta ohjelmatarjontaa erilaisilta päätelaitteilta. Kokeilun oli tarkoitus kestää 100 päivää.

Kokeilun päättymisenkin jälkeen televisio on pysynyt kiinni.

Sorruin kokeilun aikana muutaman kerran. Alkuun ajattelin ohjelmia paljonkin ja kaipasin niiden pariin ”rentoutumaan”. Jos lakkokokeiluni olisi ollut lyhyempi, en usko, että olisin päässyt koukusta irti. Kolmisen kuukautta osoittautui melko sopivaksi ajaksi sekä havaita oma riippuvuutensa että kehittää vaihtoehtoisia toimintatapoja.

Riippuvuudesta luopuminen on helpompaa, kun sen korvaa toisella. Niinpä aloin kuunnella äänikirjoja. Kokeilin äänikirjojen kuuntelemista jo muutama vuosi sitten, jolloin siitä ei tullut mitään. Kannatti kuitenkin antaa niille uusi mahdollisuus, nimittäin ruudun tuijottelun sijaan kirjojen parissa kului loppuvuoden aikana lähemmäs 400 tuntia. Yli kaksi kokonaista viikkoa! Se kuulostaa hurjalta ottaen huomioon, että yleensä aikaa lukemiseen ei mukamas ole.

Kuuntelin 5 kuukauden aikana 28 kirjaa. Siihen meni 397 tuntia.

Suosikkikirjoihini lukeutui muun muassa Julia Thurénin Kaikki kuluttamisesta, jota voin mitä lämpimimmin suositella jokaiselle minimalismista kiinnostuneelle. Helppolukuinen teos, joka auttaa varmasti jokaista ymmärtämään omaa ja muiden kulutuskäyttäytymistä. Oman käytöksen ymmärtäminen on ensiarvoisen tärkeää, jos sitä haluaa muuttaa. Vaikka minimalismissa ei ole minulle kyse pelkästään materiasta ja kuluttamisesta enkä koskaan ole ollut erityisen impulsiivinen ostostelija, pidin kirjaa erittäin antoisana.

Kun lakkasin töllöttämästä sarjoja, lopetin valitettavasti myös neulomisen.

Olen nauttinut suuresti siitä, että olen pitkästä aikaa pystynyt uppoutumaan kirjojen maailmaan. Kaikki tv-ohjelmalakkoni vaikutukset eivät ikävä kyllä ole olleet myönteisiä. Usein erilaiset tavat linkittyvät toisiinsa, ja minulla toisiinsa ovat linkittyneet television katselu ja neulominen. Kun lakkasin katsomasta televisiota, tulin tahtomattani lopettaneeksi rakkaan neulomisharrastukseni.

Neulomisen lopettaminen ei ole jäänyt ainoaksi kielteiseksi muutokseksi. Plärään nykyään aiempaa enemmän uutisia kännykän ruudulta. Seuraavaksi pitänee kehitellä jonkinlainen kännykänkäyttölakko (tai uutistenlukulakko, voisi tehdä hyvää, kun kaikki mediat on kuorrutettu koronauutisoinnilla). Ja ehkä voin silloin tällöin kokeilla katsella laadukasta ohjelmatarjontaakin, jos siltä tuntuu – kunhan katselu ei ala syödä liikaa aikaa ja energiaa.

Ehkäpä elämä tuntuu sitä merkityksellisemmältä, mitä paremmin osaa hallita ja käyttää aikaansa.

Vaikka ohjelmalakolla on ollut sekä hyviä että huonoja vaikutuksia, pidän sen tuloksia arvossa. Kokeilu osoitti jälleen vahvasti priorisoinnin, tietoisen ajanhallinnan ja tietoisten valintojen merkityksen. Aikaa on vaikka mihin, jos sen käyttää tarkasti. Tai no, ainakin usein aikaa olisi enemmän kuin itselleen uskottelee. Enpä minäkään olisi etukäteen uskonut, että ehtisin kuunnella nelisensataa tuntia äänikirjoja alle puolessa vuodessa. Kummastipa ehdin.

Tänä aamuna sain taas yhden kirjan kuunnelluksi loppuun. Se oli Björn Natthiko Lindebladin Saatan olla väärässä. Niinpä niin.

Aloin käyttää mieheni sukkia

Puoliskoni omistaa tajuttoman määrän sukkia. Se herätti minussa pyykätessäni ja etenkin kuivia vaatteita lajitellessani suoranaista sukkaraivoa.

Sukkien määrästä päätellen mies käyttää useampia kuin yksiä sukkia per päivä. (Luultavasti tämä on vain minun näkemykseni asiasta.) Kuka jaksaa availla ja oikoa pesua vaativia niputettuja sukkia arjen vyöryessä ylitse? Saati parittaa niitä pesun jälkeen?

Olen tarkka pyykkääjä, joten perheemme pyykkihuolto on suurimmaksi osaksi kuulunut minun vastuulleni. Niinpä jotain oli tehtävä. Päätin tehdä kaikkeni minimoidakseni kokemani sukkaraivon. Minimalismissa kun on minulle kyse arjen helpottamisesta ja olennaiseen keskittymisestä. Jos johonkin niin sukkien sielunmaisemaan en halua arjessani keskittyä.

Ensin lakkasin oikomasta vastapestyjä sukkia. Heivasin vain ne märkinä möykkyinä telineelle kuivumaan. Oikenevat ne jalassakin. Sen olin mieheltä oppinut ennen kuin otin pyykkäyksen kokonaan haltuuni muutettuamme yhteen. Valitettavasti ärtymykseni ei hellittänyt. Sukat kadonneine pareineen veivät yhä liikaa energiaa.

Tiesin, että ratkaisu on olemassa, kunhan sen vain keksii. Ihminenhän ei tyypillisesti osaa yksinkertaistaa vaan mieluummin monimutkaistaa asioita, mitä käsittelee vaikkapa tämä Hesarin juttu (maksumuurin takana). Lopulta paras ratkaisu osoittautuikin vallan yksinkertaiseksi.

Nykyään miehellä on lähes pelkästään yhdenlaisia mustia sukkia. Hän heittää likaiset sukkansa niputtamatta pyykkikoriin, johon heivataan vain 40 asteen tumma pyykki. Pesun jälkeen nostan märät möykyt kuivumaan. Niiden kuivuttua nostan ne yhtenä jättisukkamöykkynä sukkalaatikkoon. Ei sukkanippujen availua, ei parinhakua, ei kadonneita sukkia, ei turhaa työtä!

No, arvaatte varmaan, että tämäkään ei riittänyt. Halusin nimittäin päästä helpommalla omienkin sukkieni kanssa. Omat mustat sukkani ja mieheni sukat menivät pesun jälkeen sekaisinkin. Koko hyvä systeemi meni pilalle, koska kahden ihmisen sukkia ei ollut helppo erottaa toisistaan. Lisäksi jouduin parittamaan monenkirjavia sukkiani keskenään. Liian tylsää ja hidasta.

Halusin hankkia itselleni vain yhdenlaisia sukkia, jotka erottuisivat helposti miehen mustista sukista. Siksi tilasin testiin mustat sukat, joiden varressa oli kuvio. Kuvion erottaminen osoittautui ikävä kyllä tehottoman vaivalloiseksi. Seuraavaksi harkitsin hankkivani itselleni ainoastaan harmaita sukkia. En lopulta löytänyt miellyttävää ja sopivaa mallia.

Tässä vaiheessa sukkaprosessia oli kehitelty jo suunnilleen vuoden verran, ja sinä aikana monet vanhoista kirjavista sukistani olivat kuluneet roskiskuntoon. Tiesin, että pian uusia sukkia olisi pakko ostaa. En kuitenkaan millään halunnut ostaa uusia sukkia, jotka eivät palvelisi helppoa sukka-arkeani. Silloin, aivan sattumalta, ongelma ratkesi!

Harvojen jäljellä olevien sukkieni lojuessa pyykkikorissa vetäisin jalkaan mieheni mustat sukat. Ihan vitsillä tai epätoivoissani, koska hänen jalkansa ovat viitisen numeroa minun jalkojani suuremmat. Yllättäen sukat sopivat.

Tuosta ahaa-hetkestä lähtien olen käyttänyt puoliskoni kanssa samoja sukkia. Heitämme siis likaiset mustat sukat jalastamme suoraan niputtamatta pyykkikoriin. Tungemme ne muiden tummien vaatteiden sekaan pesukoneeseen. Nostelemme ne ruttuisina kuivumaan pyykkitelineen toiseen päätyyn. Viemme kuivuneen sukkamöykyn laatikkoon.

Ihanaa. Meillä vallitsee sukkarauha. Minimalismi voi tarkoittaa tätäkin – turhien työvaiheiden karsimista.

Vieläkö sukkashow vie sinun aikaasi? Vai viekö sitä jokin muu turhanpäiväinen toimitus, joka vaatii jatkuvasti huomiotasi?

100 päivää ilman sarjoja – vähemmän ruutua, enemmän elämää

Päätin 29.7. haastaa itseni. En aio sataan päivään katsoa sarjoja, elokuvia tai mitään televisio-ohjelmia ylipäätään. Syy on yksinkertainen. Koen, että minulla menee liikaa aikaa tekemisiin, joihin en oikeasti haluaisi aikaani käyttää.

Erityisen koukussa olen ollut rikossarjoihin ja hyvin tuotettuihin pukudraamoihin. Minulla on ollut tapana vauvan käytyä yöunille napata kutimet käteen ja kliksutella katselemaan Yle Areenan tarjontaa (Netflixistä luovuin kauan sitten vaikka en edes itse joutunut siitä maksamaan). Jos olisin tehnyt näin vaikkapa kerran viikossa, se ei olisi haitannut. Jos, jos ja jos. Valitettavasti se ei jäänyt kertaan viikossa.

Moni ihminen on haasteestani kuultuaan todennut, ettei ruutuaika ole hänelle ongelma. Mikäs siinä. Minulle on.

Huomasin iltojen päätteeksi yhä useammin voivani pahoin ja tuntevani itseni pettyneeksi. Vasta ruudun suljettuani sain päähäni, että olisinkin halunnut valikoida ja editoida valokuvia, tyhjentää tiskikoneen, veytellä tai tehdä koiran kanssa kunnollisen lenkin.

Ideat pälkähtivät mieleeni kun oli jo liian myöhäistä. Oikeastaan oli jo liian myöhäistä mennä nukkumaankin, koska sarjoja katsoessa tulee liian helposti jatkaneeksi aina seuraavaan ja seuraavaan jaksoon. Aamuisin väsytti, jos ilta oli päässyt venähtämään. Pienen vauvan äidille aamu-unisuuskaan ei ole vaihtoehto, ainakaan meidän perheessämme, jossa pikku hurmuri heräilee tätä nykyä viiden ja kuuden välillä.

Iltani kuluivat sarjojen parissa sen sijaan, että olisin tehnyt jotakin oikeasti hyvinvointiani tukevaa, kuten käynyt lenkillä, soittanut läheiselle ystävälle tai keskittynyt puolisooni.

Jokailtainen ruuduntuijotus alkoi häiritä elämääni siinä määrin, että sille oli pantava piste. Koska en selvästikään osaa pysyä kohtuudessa, totesin nollatoleranssin olevan ainoa mahdollinen ratkaisu. Lupaus luopua sarjoista kokonaan tuntui liian haastavalta, joten päädyin sadan päivän haasteeseen. Aika on sen verran lyhyt, että päätöksessä on helpompi pysyä. Toisaalta se on sen verran pitkä, että ehdin tunnustella, millaiseksi ruuduttomampi arkeni voisi muotoutua.

Olen ehtinyt viettää 10 sarjatonta päivää. Mitenkäs se onkaan sujunut?

Olen oppinut, että älypuhelin on yksi pirulainen pirulaisten joukossa. En toljota enää sarjoja, mutta aivan liian usein näprään kännykkää. Pelkästään sarjoista luopuminen ei riitä. Vanha ongelmani on korvautunut uudella. Vai pitäisikö todeta, että ongelmani on erilaisten ruutujen tuijotus ylipäätään? Jos ongelma on kokonainen puu, ei auta, että sahaa vain yhden oksan.

Tajusin, että ruutujen toljottaminen on keskittymiskykyäni heikentävä isompi ongelma, joka ei liity pelkästään erilaisiin ohjelmiin. Seuraavaksi on syytä selvitellä minun ja älypuhelimeni symbioosia.

Hyvääkin on onneksi tapahtunut haasteeni alettua. Kuuntelin yhden 12-tuntisen äänikirjan. Se oli viihteellinen, eikä sen kuunteleminen jalostanut minua sen kummemmin kuin rikossarjankaan katselu. Äänikirjoja kuunnellessaan pystyy kuitenkin samalla tekemään kotitöitä tai lenkkeilemään. Samaan aikaan ei tule tutkailtua kännykkääkään, mitä helposti tekee, jos katselee ohjelmia ruudulta.

Olen myös alkanut pohtia, millaisia asioita elämältäni nykyään haluan ja mihin haluan käyttää aikaani. Sitä on välillä hyvä pysähtyä miettimään. Viimeisin vuosi on pitänyt mennä täysin vauvan ehdoilla, mutta koska illat ovat vapautuneet ja saan taas nukkua öisin, minulla on pari tuntia päivässä omaakin aikaa. En halua tuhlata sitä turhuuksiin vaan minimalisoida asiat, jotka heikentävät elämänlaatuani.

Minulle minimalismissa on kyse ennen kaikkea siitä, että turhasta luopuessani saan tilaa ja aikaa sille, millä on eniten merkitystä. Olen luopunut hurjasta tavaramäärästä, minkä jälkeen voin jo paremmin keskittyä tärkeämpiin asioihin kuin tavarasta luopumiseen.

Mietintöjen avuksi perustin Facebook-ryhmän meille, jotka tahdomme elämäämme vähemmän ruutua ja enemmän jotain ihan muuta. Tervetuloa mukaan! Vertaistuessa on voimaa.

”Pieni onnistuminen heti aamusta”

Petasin tänä aamuna peittoni kerrankin heti noustuani. ”Pieni onnistuminen heti aamusta”, puolisoni spontaanisti kommentoi. Sen jälkeen laitoin puhelimen äänet päälle ja luurin talteen peilipöydän laatikkoon. Aikasyöpön piilotus – toinen onnistuminen heti aamusta.

Ehkäpä ihan pienikin onnistuminen auttaa asettamaan päivälle oikean suunnan. Miten aloitat aamusi ja mitä se tarkoittaa päiväsi kannalta?

Pöhinää vai tekoja – miten käytät aikasi?

Olen saanut itseni kiinni pöhinöinnistä. Havahduin siihen luettuani James Clearin erinomaista teosta Atomic Habits. Clear muistuttaa tekojen tärkeydestä ja siitä, että liikkeessä oleminen, hyvin vapaasti suomennettuna pöhinöinti, ei lopulta johda oikein mihinkään (motion vs. action). Tämänhän pitäisi olla yksinkertainen itsestäänselvyys, eikö totta?

Ei se kuitenkaan käytännössä tunnu olevan. Sen olen havainnut niin henkilökohtaisessa elämässäni kuin työelämässäkin. Usein tekojen sijaan jäädään pyörittelyasteelle. Suunnitellaan ja palaveerataan. Mitään ei joko tapahdu tai sitten tuhlataan hirveästi aikaa ennen kuin tapahtuu. Samalla kun mikään ei konkreettisesti edisty koetaan, että ollaan asian äärellä ja on hirveä hösis.

Kannatan kyllä suunnittelemista, älkää ymmärtäkö väärin. On kuitenkin eri asia suunnitella sopivasti ja siirtyä toteutukseen kuin vain suunnittelemalla suunnitella ja lopulta jättää suunnitelmat toteuttamatta. Usein hidastelemme tai jäämme kokonaan pöhinäasteelle, koska ryhdyttyämme tekoihin voimme myös epäonnistua. Se pelottaa.

Estääkö pelko epäonnistumisesta sinua ryhtymästä tekoihin?

Clear nostaa esiin kiinnostavan esimerkin. Valokuvauksen professori jakaa opiskelijaryhmän kahtia ja kertoo, että opiskelijat saavat kurssista arvosanan eri perustein. Ryhmän A opiskelijat saavat parhaan arvosanan otettujen kuvien määrän perusteella, laadusta viis. Ryhmän B opiskelijat taas saavat arvosanansa ottamansa kuvan laadun perusteella.

Siispä ryhmän A opiskelijat räpsivät valtavasti kuvia ilman suurempaa itsesensuuria. Ryhmän B opiskelijat vääntävät keskenään teorioista ja täydellistä kuvaa tavoitellessaan nappaavat vain muutaman otoksen.

Lopputulos: Ryhmän A opiskelijat ottivat paitsi enemmän myös parempia kuvia kuin ryhmän B opiskelijat. Tekemällä paljon saatiin lopulta kaikin tavoin parempi lopputulos kuin tekemällä vähän ja täydellisesti.

Kun turhan pöhinöinnin minimalisoi, jää enemmän aikaa konkreettiselle tekemiselle.

Huomaan, että esimerkiksi tämän blogin kanssa jään monesti pöhinäasteelle. Minulle tulee usein ideoita aiheista, joista voisin ja haluaisin kirjoittaa. Kun oikein pyörittelen niitä päässäni, minusta tuntuu melkein siltä kuin ne pitäisivät tätä blogia pystyssä, vaikka lukijan suuntaan ei tapahdu mitään. Mieleni on liikkeessä, mutta siihen se sitten jääkin. Teot jäävät uupumaan tai toteutus toivottoman hidasta.

Ideoiden kirjoittaminen muistiin on parhaimmillaankin vain liikkeessä olemista (motion). Vasta uuden tekstin julkaiseminen on teko (action). Joskus pääsen suunnitteluasteelta sen verran eteenpäin, että kirjoitan, mutten julkaise mitään, koska teksti ei ole mielestäni riittävän hyvä. Nyt kysynkin itseltäni: Haluanko kirjoittaa 10 (muka) erinomaista julkaisua vai 200 keskinkertaista? Kumpi lopulta kehittää ajatteluani enemmän? Millainen toiminta vie minua haluamaani suuntaan?

Pienikin teko vie oikeaan suuntaan. Teoille on aikaa, kun tarvitun ajan ottaa.

Olen ollut sitä mieltä, että vauva-arjessa ei oikein ole ollut aikaa esimerkiksi kirjoittaa. Aluksi ei varmasti ollutkaan, koska oli pakko priorisoida ennen muuta nukkuminen. Nyt kuitenkin voin nipistää pieniä hetkiä sieltä sun täältä edistääkseni omia pyrkimyksiäni.

Olen viime aikoina yrittänyt ottaa mallia kumppanistani, jonka koodausprojektit etenevät vauvanhoidon ohessa ehkä tavallista hitaammin mutta kuitenkin yhtä varmasti kuin aina ennenkin. Joka ikisenä pienenä liikenevänä hetkenä hän istahtaa ruudun ääreen ja naputus alkaa kuulua, vaikka aikaa olisikin vain kaksi minuuttia. Minä taas tunnuin pitkään käyttävän liikenevät vapaahetket kotitöihin sen sijaan, että olisin keskittynyt johonkin itselleni tärkeään.

Päätin ärsyyntymisen sijaan alkaa toimia samoin. Yllättäen kotimme ei ole muuttunut sen sekaisemmaksi, vaikka minäkin olen alkanut hyödyntää vauvanhoidolliset vapaaminuutit itseni kehittämiseen. Hyvin hitaasti mutta varmasti minäkin saan taas tehtyä asioita, joita haluan tehdä.

Kirjoneulesukkien varret pitenevät sentti sentiltä. Kirjasta Atomic Habits olen ehtinyt lukea puolet. Olen ottanut valokuvia ja harjoitellut kuvankäsittelyä, mitä en ollut tehnyt aikoihin. Jonakin viikkona sukanvarsi pitenee vain sentin. Jonakin päivänä ehdin lukea kirjaa vain puoli sivua. Vähitellen tulosta kuitenkin syntyy sen sijaan, että kaikkina vapaahetkinä olisin seilannut Facebookissa. Siitä ei ainakaan synny yhtään mitään.

Mikä sinua pidättelee vai pidätteleekö mikään? Teetkö vai jäätkö suunnitteluasteelle? Pelkäätkö epäonnistumista?

Vauva vie ajan, minä katoan

Minulla on maailman suloisin pieni poika. Sitten seuraa se kuuluisa mutta: minusta ei ole mitään jäljellä. Aikaa ei ole mihinkään paitsi jatkuvaan imettämiseen ja valvomiseen, nimittäin meidän vauvammehan ei satu olemaan nukkuvaa sorttia.

Tammikuussa meillä meni hetken todella hyvin, koska jouduin heräämään vain kahdesti yössä syöttääkseni vauvan. Mietin, että vau, vauva-aikahan voi tuntua kivaltakin!

Helmikuun alussa palasimme kuitenkin lähes ”vanhaan normaaliin”. Yösyöttöjä on tällä hetkellä keskimäärin ehkä viisi. Kaiholla muistelen tammikuuta ja skarppia minua, naista, joka oli taas vähän olemassa eikä vain tissi. Ei sillä että olisin saanut kummemmin tehtyä mitään omaa, mutta sentään paremmin kotitöitä enkä viettänyt monta päivää putkeen yöpuvussa tukka likaisena.

Paremmin meillä sentään menee nytkin kuin loppuvuodesta. Silloin vauva nukkui keskimäärin viisi tuntia yössä ja minä ehkä kolmisen. Lopputuloksena terveyteni romahti. Sain tulehduksen, jonka kanssa taistelen edelleen siitä huolimatta, että söin muun muassa kymmenen päivän antibioottikuurin. No, paremmassa kunnossa silti olen ollut kuin raskausaikana.

Aloin oksentaa minuuttani yli vuosi sitten

Koko raskausaika ja tammikuuta lukuun ottamatta vauva-aika on ollut yhtä taistelua. En ole saanut olla minä yli vuoteen.

Ensin ajauduin helvetillisen hyperemeesiraskauden takia niin käsittämättömän huonoon kuntoon, että oksentaminen vei minut pariin otteeseen tiputukseen. Tutustuin aivan uudella tavalla siihen, miltä Orthexin ämpäri kaikkine yksityiskohtineen näyttää. Opin, miltä oma keho tuntuu, kun sen on huuto-oksentanut niin tyhjäksi, että jäljelle jäävät enää kouristukset.

Suuni maistui viikkoja metallilta. Lämmintä ruokaa en voinut syödä, enkä oikeastaan ruokaa muutenkaan. Elinkin pitkään lähinnä suklaapatukoilla, joita jotenkuten pystyin syömään. Oksennusrefleksistäni tuli niin herkkä, että hampaanpesu on vasta jonkin aikaa sitten helpottanut. Pitkään en voinut pestä hampaita ollenkaan.

Raskausaika oli niin traumaattista, etten tiedä, uskaltaisinko ikinä edes yrittää toista raskautta.

Vaikka olen viime aikoina ollut todella väsynyt, tämä ei ole mitään verrattuna hyperemeesiin. Rehellisesti sanottuna mieleni muuttui hetkittäin niin mustaksi, että mietin junan alle hyppäämistä. Kokemuksen traumaattisuutta ei vähentänyt se, että lukuun ottamatta puolisoani lähipiirini ei voinut käsittää, kuinka hirveässä kunnossa olin. Vaikka suoraa vähättelyä en osakseni saanutkaan, niin läheiseni ei esimerkiksi ollut ajatellut minun olevan riittävän karmeassa kunnossa, jotta saisin hyperemeesidiagnoosin.

Helpommat hetket yritin käyttää edes jollain tavalla rakentavasti, kuten kirjoittamalla tätä blogia. Usein en valitettavasti voinut kuin maata pimeässä huoneessa tekemättä mitään, koska kirkkaat valot saivat minut voimaan niin huonosti, että en välttämättä voinut katsoa edes puhelimen ruutua. Raskaudestani olin pari kuukautta käytännössä täysin toimintakyvytön.

Tuntuu hassulta, että raskausaikana minulla oli loputtomasti omaa aikaa ja nyt ei ollenkaan. Raskaana en kuitenkaan voinut käyttää aikaani kuin lähinnä selviytymiseen.

Mikä tekee ajasta ja elämästä merkityksellistä?

Kaiken nuutuneisuuden keskellä olen välillä yrittänyt palauttaa mieleen minimalismiprojektiani, jonka keskiössä on merkityksellisyyden etsiminen. Turhat tai ainakin häiritsevät tavarat pois, enemmän tilaa elämiselle, ajatuksille ja merkityksellisyydelle, helpompaa arkea (ainakin siivousta ajatellen), niin ajattelin. Samoin ajattelen jaksaessani yhä, tosin tavaran karsiminen ei tunnu niin tärkeältä.

Mikä sitten tuntuu tärkeältä?

Aika. Aika tuntuu nykyään entistä tärkeämmältä, koska sitä ei ole tuhlattavaksi asti. En enää leiju tyhjiössä, jossa aika valuu aamulla ikkunasta sisään ja jossa vellon vailla mieltä. Pari hyvin käytettyä tuntia tuottaa nykyään valtavan paljon suuremman tyydytyksen tunteen kuin raskausaikana.

Sairastaessani raskausaikana yritin vain kuluttaa aikaa ja aika kulutti minua.

Ennen lapsen saamista mietin myös, tuntuisiko oma elämäni merkityksellisemmältä äitinä. En vieläkään osaa vastata siihen, onko niin. Lapseni elämä tuntuu kuitenkin mittaamattoman arvokkaalta. Hänen elämällään on minulle itseisarvo. Ehkä siis koen elämän itsessään merkityksellisemmäksi kuin aiemmin.

Pienen ihmisen elämän alkutaipaleen seuraaminen on etuoikeus. Vaikka olen joutunut jättämään itseni taka-alalle, on arjessa isoja pieniä hetkiä: mikä voisi tuntua suuremmalta kuin juuri hihittämään oppineen vauvan hampaaton, leveistä levein hymy? Onko mikään tärkeämpää kuin hyvin tosissaan jotakin selittävän jokeltelijan kuuntelu?

Voi pieni poikani, sinä olet minulle rakkaampi kuin minä itse. Kun vielä opit nukkumaan, meillä tulee olemaan hirmuisen, hirmuisen hauskaa yhdessä. Ja sitten ehdin ehkä välillä olla vähän muutakin kuin äiti.

8 kuukautta minimalismia, 17 ajatusta ja 1 päätös

Noin kahdeksan kuukauden jälkeen pysähdyin miettimään, miten minimalismi on vaikuttanut elämääni ja mitä ajattelen siitä nyt. Kirjasin mieleentulojärjestyksessä 17 ajatusta, jotka pulpahtivat pintaan. Lisäksi tein pitkin hampain yhden päätöksen. Päätös on erinomainen, mutta sen tekeminen oli hankalaa, koska vetkutteleva mieleni yritti keksiä kaikenlaisia tekosyitä saadakseen laiskotella.

Luonnollisesti ei ole olemassa yhtä totuutta, vaan joku toinen saattaa ajatella minimalismista eri tavalla kuin minä. Kommenttikentässä saa vapaasti ja mielellään ilmaista omia samansuuntaisia tai eriäviä näkemyksiään.

1. Minimalismissa karsitaan epäolennainen, jotta olennaiselle jäisi aikaa ja tilaa – ja jotta voisi ylipäätään erottaa, mikä elämässä on merkityksellistä. Tavaroiden karsiminen on pintatasoa. Sillä pääsee alkuun, mutta jos ei ala keskittyä myös muihin kuin materiaan liittyviin kysymyksiin, olo tuskin muuttuu autuaaksi.

2. Minimalismi on työkalu, ei päämäärä eikä itsetarkoitus. Ei ole olemassa ”valmista minimalistia”.

3. Minimalismi ei ole kilpailua siitä, kellä on vähiten tavaroita. Tavoitteena on tehdä omasta elämästä omannäköistä muiden mielipiteistä välittämättä. Tämä on yksi syy siihen, että blogissani on melko vähän kuvia. Pidän merkityksettömänä sitä, onko minulla vai sinulla vähemmän tavaraa.

Merkityksellistä on, täyttääkö oman elämänsä itselleen merkityksellisillä asioilla (muillakin kuin tavaroilla) vai tukkeutuuko se kaikesta muusta. Sitä en sano, etteivätkö kuvat voisi olla inspiroivia ja ettenkö joskus julkaisisi kuviakin, jos siltä tuntuu. Kannattaa joka tapauksessa varoa, ettei ala verrata itseään liikaa muihin.

4. Materian suhteen tärkeämpää on lopulta se, että uutta ei tule sisään, kuin se, että vanhaa lähtee. Vaikka tavaraa olisi vähän, koska luopuu jatkuvasti vanhasta, ei tällöin välttämättä pääse irti ostamisen kierteestä. Ostamisesta tulee hetkeksi hyvä olo, mutta kyllästymisen tunne koittaa aina ennemmin tai myöhemmin. On syytä opetella sietämään kyllästymisen tunnetta ja hankittava uutta stimulaatiota muusta kuin ostamisesta. Uuden mekon sijaan samalla rahalla voi mennä vaikka kiipeilypuistoon!

5. Tavaran karsiminen vapauttaa tilaa ja helpottaa siivoamista. Meillä myös hengitysilma on parantunut, kun jätimmekin ikkunaremontin jälkeen pölyyntyvät verhot ripustamatta muualle kuin makuuhuoneeseen (meillä on nykyään sälekaihtimet). Kodinhoito on helpompaa ja vie vähemmän aikaa, kun on vähemmän huollettavaa. Olemme silti edelleen jokseenkin laiskoja siivoajia. Sitä suuremmalla syyllä oli varmaan paikallaan jättää verhot laittamatta, hehheh. Villakoirat vilkuttelevat nurkissa muutenkin.

6. Luopumisen taito on opeteltava taito. Kuten kaikki oppiminen, se voi tuntua tuskaiselta ja oppiminen on aaltoliikettä. Välillä sujuu ja hommat etenevät, välillä tulee takapakkeja.

Helpointa on lähteä opettelemaan tavaroista luopumista. Samalla herää mahdollisuus kysyä merkityksellisiä kysymyksiä: Miksi tämä esine herättää minussa näin voimakkaita tunteita? Luovunko identiteetistäni, jos luovun tästä? Kuuluvatko tämän valokuvan ihmiset yhä elämääni ja haluaisinko heidän kuuluvan siihen aktiivisemmin vai en kenties ollenkaan? Mitä aion tehdä asialle? Milloin? Joskus vai jo tänään? Osaanko tehdä päätöksiä?

7. Minimalismi, intentionalismi, essentialismi jne. edustavat minulle samaa asiaa: tietoista pyrkimystä keskittyä siihen, mikä itselle on elämässä olennaista. Ismin nimi on toissijainen.

8. Kun on jonkin aikaa lukenut ja kuunnellut minimalisteja, huomaa heidän toistavan itseään ja toisiaan. Se ei toisaalta ole ihmeellistä, koska loppujen lopuksi kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta (ks. kohta 1). Minunkin listani on hyvä esimerkki tästä ilmiöstä: varmasti moni kohta ei yllätä ketään. Jos toisto alkaa ärsyttää, ehkäpä on aika keskittyä minimalismiin perehtymisen sijaan enemmän toimintaan. Mitä omalle elämällesi kuuluu? Mitä aiot seuraavaksi?

9. Muut saattaa saada mukaan esimerkin voimalla. Monet tuskailevat, kuinka puolison/perheen saisi mukaan tavaroiden karsimiseen. Vinkki: Muiden maanittelun ja painostamisen sijaan aloita itsestäsi.

Kokemukseni perusteella on helppoa alkaa kiinnittää huomiota toisten ”romuihin” etenkin silloin, kun omista turhakkeista luopuminen tuntuu vaikealta. Parempi siis kääntää huomio itseensä ja omaan tekemiseen kuin arvioida, mitä muun perheen tarvitsee tai ei tarvitse säilyttää. Anna muiden olla ja luovu itse (tiedän, vaikeaa). Ja siis niistä omista tavaroistasi, älä koske luvatta muiden tavaroihin.

Jos hyvin käy, perheenjäsenesikin innostuvat minimalismista huomattuaan, kuinka hyvää se on tehnyt sinulle.

10. Minimalismi ei ole kaikille. Minimalismi työkaluna tuntuu helpottavan minun elämääni, muttei se välttämättä sovi kaikille. En hetkeäkään epäile, etteivätkö toiset meistä viihtyisi parhaiten valtavan tavaramäärän keskellä ja pystyisi silti keskittymään heille olennaiseen. Hirvein ajatusvirhe on kuvitelma siitä, että se, mikä sopii minulle, sopii kaikille. En tahtoisi sortua arvostelemaan toisten elämää ja koteja.

Myönnän kuitenkin, että ökykuluttaminen ällöttää. On vastenmielistä, että tuhoamme ympäristöämme tätä tahtia – ehkä meidän olisi syytä vahvemmin moralisoida niin omaa käytöstämme kuin toistemme kulutuskäyttäytymistä (sen sijaan, että monet minimalistivaikuttajat laulavat jatkuvasti siitä, kuinka jokainen saa toimia tavallaan). Suuren tavaramäärän keskellä elävä ei tosin välttämättä ole ökykuluttaja ollenkaan, joten eipä juututa tähän tällä kertaa sen enempää.

11. Konmaritus on ehkä käypä metodi alkuun, mutta pelkän ilon kautta ei lopulta pitkälle pötkitä. Konmarituksessa ideana on pitää vain se, mikä tuottaa itselle iloa. Metodilla onnistuu helposti karsimaan suuren määrän turhaa tavaraa. Vaarana kuitenkin on, että konmarittaja tuo jatkuvasti kotiinsa uutta iloa säteilevää tavaraa, joka ei hetken kuluttua enää saakaan hymyä korviin.

Innostuin itsekin konmarittamisesta vuosia sitten, mutta jotenkin kummasti tavara ei vähentynyt kuin hetkeksi. Vaikka vaatekaapin oli konmarittanut vuosi sitten, se ei enää kokonaisuudessaan tuottanutkaan iloa ja taas oli aika konmarittaa.

Ihminen kyllästyy helposti. On siis parempi totutella sietämään kyllästymistä ja hakea uusia virikkeitä muusta kuin ostamisesta. Sitä voi opetella vaikka leipomaan uudenlaisen kakun. Reseptejä löytyy ilmaiseksi pilvin pimein ja kakut harvemmin jäävät nurkkiin pyörimään.

12. Uusien säilytysjärjestelmien kehittely on itsepetosta. Aiemmin kuvittelin, että tarvitsen parempia säilytysratkaisuja, jotta tavarani mahtuvat. Huijasin itseäni.

  • Ei enää tarvittu uusia kaappeja tai säilytyslokeroita kylpyhuoneeseen sen jälkeen, kun jätin jäljelle vain oikeasti käytössä olevat putelit, tukankuivaajia jäi jäljelle vain yksi ja pari kertaa käytetty suoristusrauta jatkoi matkaa.
  • Ei tarvita lisää varastotilaa, kun päätin luopua mm. migreeniä aiheuttavasta kirkasvalolampusta, neljä vuotta katselijaansa odottaneesta sisustustaulusta ja turhaksi jääneestä kattovalaisimesta. Mies luopui esimerkiksi toisesta kuusenjalasta.
  • Ei tarvita vauvan hoitopöytää tai lipastoa, kun annettiin eteenpäin muutama pyyhe, vessanmatto ja käytiin läpi omat vaatevarannot.
  • Ei oikeasti tarvittaisi lisätilaa kengille, jos pystyisin luopumaan niistä, joita en käytä.
  • Ei tarvitakaan isompaa kirjahyllyä, jonne kaikki minunkaan kirjani eivät mahtuneet vielä vähän aikaa sitten. Nyt hyllyyn kummasti mahtuvat miehenkin kirjat. Kirjastosta lainatutkin opukset mahtuvat hengailemaan hyllyssä mukavasti sen aikaa, kun meillä majailevat.
  • Tarvitseeko jatkaa?

13. En tahdo minimalismin avulla kehittää itsestäni entistä tehokkaampaa suorittajaa. Kuuntelin eilen yhtä Youtube-videota minimalismista, essentialismista ja intentionalismista. Jälleen kerran kuulosti siltä, että sen tekijän pohjimmainen tarkoitus on rakentaa itsestään se kaikkein paras mahdollinen versio.

Onko elämässä olennaisinta keskittyä siihen, että tuo mahtava minä itse on kaiken keskiössä ja kaikki tekeminen tähtää yhteen päämäärään, omaan poikkeukselliseen erityislaatuisuuteen? Olisiko niin paha juttu olla ihan vain tavallinen ihminen ja kokea elämänsä itseisarvoisesti merkitykselliseksi? Voisiko se riittää?

Pidän itsensä kehittämistä kannatettavana, mutta olen jo ehtinyt suorittamalla suorittaa elämääni riittävästi enkä ole tullut siitä hullua hurskaammaksi. Pelkän oman navan tuijottelu ei pidemmän päälle tuota kauheasti iloa.

14. En ole vieläkään kirkastanut arvojani. Blogini esittelyssä kerroin, että toivon merkityksellisestä elämää, jonka keskiössä ei ole kuluttaminen tai jatkuva tavaranhimo. Elämää, jossa ei vallitse paitsi jäämisen tunne. Toivon yksinkertaisuutta ja kykyä pysähtyä kysymään, elänkö omien arvojeni mukaan.

Kun tänään kysyn itseltäni, elänkö omien arvojeni mukaan, huomaan, etten vieläkään osaa nimetä arvojani yhtä lukuun ottamatta. Se yksi on keskittyminen. Valitettavasti senkin kanssa on yhä haasteita. En siis tiedä arvojani tai elä niiden mukaan.

15. Minulla on enemmän vapaa-aikaa, mutten käytä sitä yhtään aiempaa paremmin. Käytän osan ajastani toki siihen mihin haluankin, mutta huomaan, että en käytä vapautunutta lisäaikaa erityisen rakentavasti. Ikävä kyllä tuntuu siltä, että kulutan nykyään aikaani entistä enemmän älylaitekoukussa. No, ainakaan en valehtele siitä, mihin aikani kuluu.

16. En ole surrut tavaraa, josta olen luopunut. Luopumisen hetki on voinut olla todella inhottava, mutta tänään en koe luopumisen kipua, koska en muista menettäneeni prosessissa mitään. Muistan kyllä, että luovuttuani paksusta Kansojen historia -kirjasarjasta olin hetken järkyttynyt, koska kirjahyllyn päällä oli enää tyhjää tilaa. Piti totutella. Nyt en missään nimessä halua hyllyn päälle yhtään mitään.

17. Pidän yhä enemmän avaruudesta ja tyhjästä tilasta. Sisäinen hamsterini hiljenee hiljenemistään. Rakastan yhä vanhoja ja koristeellisia huonekaluja, mutta nautin yhä enemmän tyhjistä tasoista ja selkeydestä. Olen pariin kertaan ajatellut, että enemmästä en luovu, mutta muutaman kuukauden päästä mieleni on yllättäen taas muuttunut.

Muistan ennen joulua lukeneeni jonkun blogista ehdotuksen ottaa tiloista kuvat minimalisointiprosessin alussa. Ajattelin, että ei meiltä ainakaan olohuoneesta niin paljon mitään näkyvää karsita, että kuvaaminen kannattaisi. Olin väärässä. On lähtenyt sivupöytä, lehtiteline, koiran kakkospeti, pari riviä kirjaa, verhot, koriste-esineitä, räsymatto, puutuoli. Valoa on enemmän, se kiertää tilaa. Se on ihanaa.

Makuuhuoneessa ei ole vaatelipaston päällä kuin yksi kehystetty valokuva, muuten taso pysyy päivisin tyhjänä (öisin siihen nostetaan mm. päiväpeitto). Toisinaan tuijotan tasoa haltioituneena ja mieleni on ihmeellisen rauhallinen.

Yksi päätös

Materiaan keskittymisen sijaan on selvästi aika alkaa vahvemmin paneutua kohtiin 14 ja 15. Ensi viikolla pidän itselleni arvotyöpajan. Teki mieli kirjoittaa, että arvoja pitäisi jossain vaiheessa pohtia, mutta jossain vaiheessa ei johtane mihinkään, vetkuttelu vain masentaa. Parempi tehdä päätöksiä ja saada konkreettista aikaan.

Ensi viikon loppuun mennessä siis kerron teille arvotyöpajastani. Sen verran monissa strategiapohdinnoissa on töissäkin ehtinyt istua, että kai sitä nyt itselleen osaa yhden henkilökohtaisen työpajan kehittää ja vetää!