Tuskallista arvojen pohdintaa

Lupasin noin viikko sitten pitää itselleni arvotyöpajan ja kertoa siitä tällä viikolla. Kävinkin läpi erilaisia arvoja ja luin erilaisista arvoista (esimerkiksi universaaleiksi väitetyistä). Jostakin syystä arvojen pohtiminen ja erityisesti niistä päättäminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Niinpä tuloksista kertominen jäi viime tinkaan, mutta tässä sitä ollaan sunnuntai-iltana kirjoituspuuhissa.

Tein ajatuskarttaa minuun vetoavista arvoista ja hahmottelin, mitä ne minusta eivät tarkoita. Tuntui niin paljon helpommalta miettiä omia arvoja kirjaamalla niiden vastakohtia. Tätä metodia käytettiin meillä kerran aiemmassa työpaikassani uutta strategiaa työstettäessä.

Valitettavasti työpajani myötä arvoni eivät vielä täysin kirkastuneet.  Työpaja kuitenkin auttoi prosessissa eteenpäin. Nyt pystyn nimeämään minulle kaksi merkityksellistä arvoa.

Minulle on tärkeää, että arvoni on helppo muistaa ja ettei niitä ole liian monta. Miten muuten pystyisin peilaamaan sitä, miten arvoni toteutuvat arjessani? Pidän myös olennaisena, että avaan itselleni, mitä arvoni tarkoittavat. Niiden pitää olla mielessäni kristallinkirkkaina. Myös arvojani kuvaavien sanojen nyanssit merkitsevät. Arvojeni täytyy tuntua omiltani. En usko, että ne muuten vaikuttavat vahvasti siihen, miten elämääni elän.

Jos arvojaan ei pysty muistamaan, on vaikea kysyä itseltään, elääkö arvojensa mukaisesti. Lainatut ja päälleliimatut arvot eivät toimi.

Aiemmin olen maininnut arvokseni keskittymisen. Sen seuraan liittyi työpajan tuloksena hyvinvointi. Pidän siitä sanana enemmän kuin esimerkiksi terveydestä, joka voi toki monelle tarkoittaa samaa kuin hyvinvointi minulle.

Minun päässäni hyvinvointi kuitenkin linkittyy terveyttä vahvemmin sekä henkiseen että fyysiseen hyvinvointiin. Lisäksi olen alkanut epäillä, josko terveys on lopulta kovin hyvä arvo ensinkään. Asia kun on niin, että me kaikki vanhenemme ja fyysinen kunto ja terveys heikkenee sen myötä. Erilaiset sairaudet koskettavat meistä monia ikään katsomattakin. Sairastaessa ja/tai kunnon heiketessä olennaisinta on asenne ja se, kuinka omaan tilanteeseensa suhtautuu.

Jos ja kun kunto heikkenee, hyvinvointi toimii arvona paremmin kuin terveys. Se tähtää siihen, että pyrkii lisäämään sekä omaa että ympärillä olevien hyvinvointia, oli tilanne sitten mikä tahansa. Kun pyritään hyvinvointiin, tehdään sekä henkisen että fyysisen terveyden eteen se, mikä voidaan. Ei tavoitella ikuista nuoruutta ja terveyttä vaan yritetään hyväksyä, mitä elämä tullessaan tuo, tosin toki kannattaa vaikuttaa omaan terveydentilaansa siinä määrin kuin mahdollista on.

Lisäksi pidän siitä, että hyvinvoinnin tavoittelu liittyy mielessäni helposti ympäristöön. Jotta voimme hyvin, meidän on pidettävä elinympäristöstämmekin huolta ja löydettävä tapoja elää ekologisesti kestävämmin. Välinpitämättömyys ja ympäristön turmeleminen johtaa siihen, että ihminen juo mikromuovia noin pankkikortillisen verran viikossa. Yäk.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille, minä jatkan vielä arvojeni punnitsemista. Muutama melko hyvältä vaikuttava arvo on harkinnassa, mutta tarvitsen haudutteluaikaa. Ovatko muuten sinun arvosi jo kirkkaina mielessäsi?

8 kuukautta minimalismia, 17 ajatusta ja 1 päätös

Noin kahdeksan kuukauden jälkeen pysähdyin miettimään, miten minimalismi on vaikuttanut elämääni ja mitä ajattelen siitä nyt. Kirjasin mieleentulojärjestyksessä 17 ajatusta, jotka pulpahtivat pintaan. Lisäksi tein pitkin hampain yhden päätöksen. Päätös on erinomainen, mutta sen tekeminen oli hankalaa, koska vetkutteleva mieleni yritti keksiä kaikenlaisia tekosyitä saadakseen laiskotella.

Luonnollisesti ei ole olemassa yhtä totuutta, vaan joku toinen saattaa ajatella minimalismista eri tavalla kuin minä. Kommenttikentässä saa vapaasti ja mielellään ilmaista omia samansuuntaisia tai eriäviä näkemyksiään.

1. Minimalismissa karsitaan epäolennainen, jotta olennaiselle jäisi aikaa ja tilaa – ja jotta voisi ylipäätään erottaa, mikä elämässä on merkityksellistä. Tavaroiden karsiminen on pintatasoa. Sillä pääsee alkuun, mutta jos ei ala keskittyä myös muihin kuin materiaan liittyviin kysymyksiin, olo tuskin muuttuu autuaaksi.

2. Minimalismi on työkalu, ei päämäärä eikä itsetarkoitus. Ei ole olemassa ”valmista minimalistia”.

3. Minimalismi ei ole kilpailua siitä, kellä on vähiten tavaroita. Tavoitteena on tehdä omasta elämästä omannäköistä muiden mielipiteistä välittämättä. Tämä on yksi syy siihen, että blogissani on melko vähän kuvia. Pidän merkityksettömänä sitä, onko minulla vai sinulla vähemmän tavaraa.

Merkityksellistä on, täyttääkö oman elämänsä itselleen merkityksellisillä asioilla (muillakin kuin tavaroilla) vai tukkeutuuko se kaikesta muusta. Sitä en sano, etteivätkö kuvat voisi olla inspiroivia ja ettenkö joskus julkaisisi kuviakin, jos siltä tuntuu. Kannattaa joka tapauksessa varoa, ettei ala verrata itseään liikaa muihin.

4. Materian suhteen tärkeämpää on lopulta se, että uutta ei tule sisään, kuin se, että vanhaa lähtee. Vaikka tavaraa olisi vähän, koska luopuu jatkuvasti vanhasta, ei tällöin välttämättä pääse irti ostamisen kierteestä. Ostamisesta tulee hetkeksi hyvä olo, mutta kyllästymisen tunne koittaa aina ennemmin tai myöhemmin. On syytä opetella sietämään kyllästymisen tunnetta ja hankittava uutta stimulaatiota muusta kuin ostamisesta. Uuden mekon sijaan samalla rahalla voi mennä vaikka kiipeilypuistoon!

5. Tavaran karsiminen vapauttaa tilaa ja helpottaa siivoamista. Meillä myös hengitysilma on parantunut, kun jätimmekin ikkunaremontin jälkeen pölyyntyvät verhot ripustamatta muualle kuin makuuhuoneeseen (meillä on nykyään sälekaihtimet). Kodinhoito on helpompaa ja vie vähemmän aikaa, kun on vähemmän huollettavaa. Olemme silti edelleen jokseenkin laiskoja siivoajia. Sitä suuremmalla syyllä oli varmaan paikallaan jättää verhot laittamatta, hehheh. Villakoirat vilkuttelevat nurkissa muutenkin.

6. Luopumisen taito on opeteltava taito. Kuten kaikki oppiminen, se voi tuntua tuskaiselta ja oppiminen on aaltoliikettä. Välillä sujuu ja hommat etenevät, välillä tulee takapakkeja.

Helpointa on lähteä opettelemaan tavaroista luopumista. Samalla herää mahdollisuus kysyä merkityksellisiä kysymyksiä: Miksi tämä esine herättää minussa näin voimakkaita tunteita? Luovunko identiteetistäni, jos luovun tästä? Kuuluvatko tämän valokuvan ihmiset yhä elämääni ja haluaisinko heidän kuuluvan siihen aktiivisemmin vai en kenties ollenkaan? Mitä aion tehdä asialle? Milloin? Joskus vai jo tänään? Osaanko tehdä päätöksiä?

7. Minimalismi, intentionalismi, essentialismi jne. edustavat minulle samaa asiaa: tietoista pyrkimystä keskittyä siihen, mikä itselle on elämässä olennaista. Ismin nimi on toissijainen.

8. Kun on jonkin aikaa lukenut ja kuunnellut minimalisteja, huomaa heidän toistavan itseään ja toisiaan. Se ei toisaalta ole ihmeellistä, koska loppujen lopuksi kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta (ks. kohta 1). Minunkin listani on hyvä esimerkki tästä ilmiöstä: varmasti moni kohta ei yllätä ketään. Jos toisto alkaa ärsyttää, ehkäpä on aika keskittyä minimalismiin perehtymisen sijaan enemmän toimintaan. Mitä omalle elämällesi kuuluu? Mitä aiot seuraavaksi?

9. Muut saattaa saada mukaan esimerkin voimalla. Monet tuskailevat, kuinka puolison/perheen saisi mukaan tavaroiden karsimiseen. Vinkki: Muiden maanittelun ja painostamisen sijaan aloita itsestäsi.

Kokemukseni perusteella on helppoa alkaa kiinnittää huomiota toisten ”romuihin” etenkin silloin, kun omista turhakkeista luopuminen tuntuu vaikealta. Parempi siis kääntää huomio itseensä ja omaan tekemiseen kuin arvioida, mitä muun perheen tarvitsee tai ei tarvitse säilyttää. Anna muiden olla ja luovu itse (tiedän, vaikeaa). Ja siis niistä omista tavaroistasi, älä koske luvatta muiden tavaroihin.

Jos hyvin käy, perheenjäsenesikin innostuvat minimalismista huomattuaan, kuinka hyvää se on tehnyt sinulle.

10. Minimalismi ei ole kaikille. Minimalismi työkaluna tuntuu helpottavan minun elämääni, muttei se välttämättä sovi kaikille. En hetkeäkään epäile, etteivätkö toiset meistä viihtyisi parhaiten valtavan tavaramäärän keskellä ja pystyisi silti keskittymään heille olennaiseen. Hirvein ajatusvirhe on kuvitelma siitä, että se, mikä sopii minulle, sopii kaikille. En tahtoisi sortua arvostelemaan toisten elämää ja koteja.

Myönnän kuitenkin, että ökykuluttaminen ällöttää. On vastenmielistä, että tuhoamme ympäristöämme tätä tahtia – ehkä meidän olisi syytä vahvemmin moralisoida niin omaa käytöstämme kuin toistemme kulutuskäyttäytymistä (sen sijaan, että monet minimalistivaikuttajat laulavat jatkuvasti siitä, kuinka jokainen saa toimia tavallaan). Suuren tavaramäärän keskellä elävä ei tosin välttämättä ole ökykuluttaja ollenkaan, joten eipä juututa tähän tällä kertaa sen enempää.

11. Konmaritus on ehkä käypä metodi alkuun, mutta pelkän ilon kautta ei lopulta pitkälle pötkitä. Konmarituksessa ideana on pitää vain se, mikä tuottaa itselle iloa. Metodilla onnistuu helposti karsimaan suuren määrän turhaa tavaraa. Vaarana kuitenkin on, että konmarittaja tuo jatkuvasti kotiinsa uutta iloa säteilevää tavaraa, joka ei hetken kuluttua enää saakaan hymyä korviin.

Innostuin itsekin konmarittamisesta vuosia sitten, mutta jotenkin kummasti tavara ei vähentynyt kuin hetkeksi. Vaikka vaatekaapin oli konmarittanut vuosi sitten, se ei enää kokonaisuudessaan tuottanutkaan iloa ja taas oli aika konmarittaa.

Ihminen kyllästyy helposti. On siis parempi totutella sietämään kyllästymistä ja hakea uusia virikkeitä muusta kuin ostamisesta. Sitä voi opetella vaikka leipomaan uudenlaisen kakun. Reseptejä löytyy ilmaiseksi pilvin pimein ja kakut harvemmin jäävät nurkkiin pyörimään.

12. Uusien säilytysjärjestelmien kehittely on itsepetosta. Aiemmin kuvittelin, että tarvitsen parempia säilytysratkaisuja, jotta tavarani mahtuvat. Huijasin itseäni.

  • Ei enää tarvittu uusia kaappeja tai säilytyslokeroita kylpyhuoneeseen sen jälkeen, kun jätin jäljelle vain oikeasti käytössä olevat putelit, tukankuivaajia jäi jäljelle vain yksi ja pari kertaa käytetty suoristusrauta jatkoi matkaa.
  • Ei tarvita lisää varastotilaa, kun päätin luopua mm. migreeniä aiheuttavasta kirkasvalolampusta, neljä vuotta katselijaansa odottaneesta sisustustaulusta ja turhaksi jääneestä kattovalaisimesta. Mies luopui esimerkiksi toisesta kuusenjalasta.
  • Ei tarvita vauvan hoitopöytää tai lipastoa, kun annettiin eteenpäin muutama pyyhe, vessanmatto ja käytiin läpi omat vaatevarannot.
  • Ei oikeasti tarvittaisi lisätilaa kengille, jos pystyisin luopumaan niistä, joita en käytä.
  • Ei tarvitakaan isompaa kirjahyllyä, jonne kaikki minunkaan kirjani eivät mahtuneet vielä vähän aikaa sitten. Nyt hyllyyn kummasti mahtuvat miehenkin kirjat. Kirjastosta lainatutkin opukset mahtuvat hengailemaan hyllyssä mukavasti sen aikaa, kun meillä majailevat.
  • Tarvitseeko jatkaa?

13. En tahdo minimalismin avulla kehittää itsestäni entistä tehokkaampaa suorittajaa. Kuuntelin eilen yhtä Youtube-videota minimalismista, essentialismista ja intentionalismista. Jälleen kerran kuulosti siltä, että sen tekijän pohjimmainen tarkoitus on rakentaa itsestään se kaikkein paras mahdollinen versio.

Onko elämässä olennaisinta keskittyä siihen, että tuo mahtava minä itse on kaiken keskiössä ja kaikki tekeminen tähtää yhteen päämäärään, omaan poikkeukselliseen erityislaatuisuuteen? Olisiko niin paha juttu olla ihan vain tavallinen ihminen ja kokea elämänsä itseisarvoisesti merkitykselliseksi? Voisiko se riittää?

Pidän itsensä kehittämistä kannatettavana, mutta olen jo ehtinyt suorittamalla suorittaa elämääni riittävästi enkä ole tullut siitä hullua hurskaammaksi. Pelkän oman navan tuijottelu ei pidemmän päälle tuota kauheasti iloa.

14. En ole vieläkään kirkastanut arvojani. Blogini esittelyssä kerroin, että toivon merkityksellisestä elämää, jonka keskiössä ei ole kuluttaminen tai jatkuva tavaranhimo. Elämää, jossa ei vallitse paitsi jäämisen tunne. Toivon yksinkertaisuutta ja kykyä pysähtyä kysymään, elänkö omien arvojeni mukaan.

Kun tänään kysyn itseltäni, elänkö omien arvojeni mukaan, huomaan, etten vieläkään osaa nimetä arvojani yhtä lukuun ottamatta. Se yksi on keskittyminen. Valitettavasti senkin kanssa on yhä haasteita. En siis tiedä arvojani tai elä niiden mukaan.

15. Minulla on enemmän vapaa-aikaa, mutten käytä sitä yhtään aiempaa paremmin. Käytän osan ajastani toki siihen mihin haluankin, mutta huomaan, että en käytä vapautunutta lisäaikaa erityisen rakentavasti. Ikävä kyllä tuntuu siltä, että kulutan nykyään aikaani entistä enemmän älylaitekoukussa. No, ainakaan en valehtele siitä, mihin aikani kuluu.

16. En ole surrut tavaraa, josta olen luopunut. Luopumisen hetki on voinut olla todella inhottava, mutta tänään en koe luopumisen kipua, koska en muista menettäneeni prosessissa mitään. Muistan kyllä, että luovuttuani paksusta Kansojen historia -kirjasarjasta olin hetken järkyttynyt, koska kirjahyllyn päällä oli enää tyhjää tilaa. Piti totutella. Nyt en missään nimessä halua hyllyn päälle yhtään mitään.

17. Pidän yhä enemmän avaruudesta ja tyhjästä tilasta. Sisäinen hamsterini hiljenee hiljenemistään. Rakastan yhä vanhoja ja koristeellisia huonekaluja, mutta nautin yhä enemmän tyhjistä tasoista ja selkeydestä. Olen pariin kertaan ajatellut, että enemmästä en luovu, mutta muutaman kuukauden päästä mieleni on yllättäen taas muuttunut.

Muistan ennen joulua lukeneeni jonkun blogista ehdotuksen ottaa tiloista kuvat minimalisointiprosessin alussa. Ajattelin, että ei meiltä ainakaan olohuoneesta niin paljon mitään näkyvää karsita, että kuvaaminen kannattaisi. Olin väärässä. On lähtenyt sivupöytä, lehtiteline, koiran kakkospeti, pari riviä kirjaa, verhot, koriste-esineitä, räsymatto, puutuoli. Valoa on enemmän, se kiertää tilaa. Se on ihanaa.

Makuuhuoneessa ei ole vaatelipaston päällä kuin yksi kehystetty valokuva, muuten taso pysyy päivisin tyhjänä (öisin siihen nostetaan mm. päiväpeitto). Toisinaan tuijotan tasoa haltioituneena ja mieleni on ihmeellisen rauhallinen.

Yksi päätös

Materiaan keskittymisen sijaan on selvästi aika alkaa vahvemmin paneutua kohtiin 14 ja 15. Ensi viikolla pidän itselleni arvotyöpajan. Teki mieli kirjoittaa, että arvoja pitäisi jossain vaiheessa pohtia, mutta jossain vaiheessa ei johtane mihinkään, vetkuttelu vain masentaa. Parempi tehdä päätöksiä ja saada konkreettista aikaan.

Ensi viikon loppuun mennessä siis kerron teille arvotyöpajastani. Sen verran monissa strategiapohdinnoissa on töissäkin ehtinyt istua, että kai sitä nyt itselleen osaa yhden henkilökohtaisen työpajan kehittää ja vetää!

Apua, kotimme valtaa vauva!

Kaksi ihmistä ja yksi 7-kiloinen koiraherra mahtuvat hyvin noin 60 neliöömme, mutta entäs kolmas kaksijalkainen? Nimittäin jos kaikki menee hyvin, niin kuin hartaasti toivomme, meille muuttaa lokakuussa vauva. Blogin nimi Pieni arki tuntuukin saavan aivan uusia merkityksiä, kun mahaa venyttää pikkuruinen ihmisenalku. Millaista arki pienen vauvan kanssa lopulta on? Miten minimalistisen elämäntavan tavoittelu ja kasvava perhekoko käyvät yksiin?

Vauvan odotettuun kotiutumiseen on vielä aikaa, mutta vauvatavaralla on täytetty jo kaksi lipastonlaatikkoa, yksi sohvanaluslaatikko ja puoli hyllyä varastosta. Lisäksi äitiyspakkauksen pahvilaatikko on eteisen yläkaapissa, koska sille tulee olemaan käyttöä myöhemmin.

Näin teimme tilaa uudelle asukille

Kääk! Tavaraa tuntuu vyöryvän sisään, vaikka olemmekin saaneet miehen kanssa karsituksi meidän tavaroistamme suunnilleen yhtä paljon tavaraa kuin sitä on tullut. Onneksi.

Minä ja mies tyhjensimme kumpikin yhden omista lipastonlaatikoistamme. Sohvanaluslaatikko pursui jos jonkinmoista tekstiiliä, kuten viidet verhot (ikkunaremontin jälkeen laitoimme verhot takaisin vain makuuhuoneeseen, muualle emme niitä enää uusien sälekaihdinten takia tarvinneet), yhteenmuuton myötä ylimääräiseksi jäänyttä päiväpeittoa yms.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pieni valkoinen koira katsoo kameraan. Sen takana laatikossa on kymmenisen pystyviikattua peitettä ja haalaria.
Helmut-koira tarkastaa sohvanaluslaatikon peitto- ja toppapukutilannetta.

Varastosta myin pari vanhaa sisustustauluani. Lisäksi päätin vihdoin antaa pois kirkasvalolampun, josta saan päänsärkyä, ja jälleen yhteenmuuton seurauksena ylimääräiseksi jääneen kattovalaisimen.

Kylppärin kaapista karsimme muutaman pyyhkeen ja vessanmaton, jotta saimme sinne vaippahyllyn. Erillistä hoitopöytää emme hankkineet, koska edestä täytettävän pesukoneen päälle voi hyvin sijoittaa hoitoalustan. Kaappi vaippoineen jää näppärästi pesukoneen oikealle puolelle käden ulottuville.

Ainoa pakollinen uusi huonekalu lienee vauvan sänky. Äitiyspakkauksen laatikkoon lasta ei uskalla nukuttaa, ettei koira loikkaa laatikkoon seuraksi köllimään.

Luojalle kiitos lainaamisen ja käytetyn tavaran ostamisen mahdollisuudesta

Onneksi suuri osa meille nyt säilötystä tavarasta on lainassa. Vaatteita on koosta 50 kokoon 74, eikä mitään tarvinne noissa koissa enää ostaa. Yhdessä lipastonlaatikossa ovat koon 50-56 vaatteet, toisessa 62-68. Koon 74 vaatteet odottelevat sohvanaluslaatikossa.

Lähinnä äitiyspakkauksessa tulleet vaatteet ovat meidän omiamme, loput ovat minun ja sisarusteni vanhoja (kiitos äiti!) tai siskoltani lainattuja. Ai niin, äitini on ostanut jonkin verran uusia vaatteita innostuksissaan. Itsekin ostin fiilistelläkseni yhden body+housut-setin koossa 74 ja housut koossa 80, ja miehen äiti neuloi valtavan hienon merinovillaisen puvun noin 60-senttiselle.

Ajatuksena on, että lainavaatteiden jäätyä pieniksi ne palautuvat äidilleni säilöön. Äitiyspakkauksen sisällöstä ajattelin säästää osan meillä siltä varalta, jos joskus myöhemmin tulee tarvetta. Täytyy sanoa, että olen todella kiitollinen siitä, kuinka helposti lainatusta tavarasta pääsee eroon!

Yhtään äitiysvaatettakaan en ole joutunut ostamaan, koska lainasin siskoltani parit leggingsit, pari paitaa ja kaksi toppia. Lisäksi monet omat vaatteeni mahtuvat minulle valtavasta pallomahastani huolimatta yllättävän hyvin. Mitä siitä pitäisi sitten päätellä, sitä en tiedä! Ehkä vain pidän vähän rennommista malleista, ja villatakit sopivat oli maha millainen tahansa, koska ne voi jättää edestä auki. Ulkotakista menee kiinni enää ylin nappi, mutta se ja kangasvyö yhdessä pitävät takin ruodussa jokseenkin hyvin. Farkkuja vähän kaipailisin, mutta näin korona-aikaan kotona oleillessa leggingsit ovat käyneet housuista.

Vauvan ensisängynkin tekstiileineen saamme lainaan. Se on sama sänky, jossa ainakin isäni ja veljeni ovat vauvoina nukkuneet, ehkä minä ja siskonikin. Turvakaukalon taas ostimme käytettynä, samoin kantorepun ja yhdistelmävaunut.

Sitteriä meillä ei ole. Tarvitseeko sellaisen oikeasti? Jotenkin meille on kertynyt myös käsittämätön määrä erilaisia peittoja. Montako erilaista peittoa vauva tarvitsee? Sänkyyn, lattialle, vaunuihin? Mutta kun meillä on varmaan 10, enkä ole itse ostanut yhtäkään. Mummoilta tuli kaksi ihanaa tilkkutäkkiä, äitiyspakkauksesta täkki ja viltti, ensisänkyyn kuuluu pieni peitto…

Neuloin yhden pienen vauvanviltin, siitä voisi ehkä luopua, koska en pidä erityisemmin lopputuloksesta ja äitini on neulomassa kauniimpaa. Sohvanaluslaatikko on vähintään puolillaan erilaisia peittoja, lämpöpusseja ja haalareita. Enpä olisi uskonut, jollen olisi kerännyt niitä samaan paikkaan. Näistäkin tosin osa lähtee myöhemmin, koska ovat lainattuja, esimerkiksi pieni toppahaalari.

Pelkään sukulaisten ostosteluhimoja

Tavaraa tuntuu kertyneen jo niin paljon, että vähän pelottaa, paljonko erilaista lelua ja vaatetta vielä saattaa saada suunnasta jos toisesta. Minusta on ihanaa, että sukulaiset haluavat ottaa osaa vauvan elämään.  Mutta miten sanoa ei tavaralle silloin, jos sitä on jo riittävästi?

En missään nimessä haluaisi loukata ketään, koska koen sukulaiset tärkeiksi. Toivoisin, että he saisivat osallistua heille luontevalla tavalla vauvailuun. Haastavaa on vaan se, jos heille luonteva tapa aiheuttaa meille kaaosta, jota olen nyt aktiivisesti yrittänyt viimeisen reilun puolen vuoden aikana selättää.

Miten te muut olette ratkaisseet tämän haasteen? Nyt lainaan saamistamme vauvanvaatteista voimme onneksi kätevästi palauttaa ne, jotka eivät tule käyttöön. Olen oikeastaan helpottunutkin siitä, ettei tarvitse miettiä, mitä tarvitsemme, kun melkein kaikki on jo hankittu. Mutta ajatus esimerkiksi joulusta huolettaa jo etukäteen, vaikkei vauva ole edes syntynyt.

Suosittelen pystyviikkausta ja vaatteiden valokuvausta

Jos saapunut tavaramäärä onkin välillä tuntunut kuormittavalta, niin sentään lajittelussa ja järjestelyssä olemme mielestäni onnistuneet hyvin. Pystyviikkasimme kaikki vaatteet ja peitteet, jotta näemme laatikoiden sisällön kätevästi. Järjestimme vaatteet suunnilleen näin: paidat, bodyt, housut, potkuhousut, haalarit.

Räpsäisimme myös kännykällä valokuvat vaatteista, jotta on helppo katsoa, kuinka paljon minkäkin kokoisia vaatteita on ja missä vaatteessa on lyhyttä tai pitkää hihaa jne. Kuvat voisi vaikka printata laatikoiden kylkeen, niin ei tarvitse turhaan availla pystyviikkauksia, jos ei muista vaatteen näkyvän osan perusteella, millainen body tai haalari on kyseessä. Nyt hahmotan ylipäätään paremmin, mitä meillä on ja kuinka paljon. Esimerkiksi toisen lipastonlaatikon sisällöstä on kaksi kuvaa, yksi 50-senttisistä ja toinen noin 56-senttisistä vaatteista.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sängylle on levitetty näytille parit kellertävät potkuhousut, kolme haalaria, neljät housut, neljä vaaleaa kietaisubodya ja kolme paitaa.
Koon 50 vaatteet

Tuskallisinta vaateprosessissa on ollut, että vauvanvaatteiden kokomerkintöihin ei kerta kaikkiaan voi luottaa. Ainoa keino päästä koista selvyyteen oli verrata vaatteita pesun jälkeen toisiinsa. Tämä kannattaa pitää mielessä, jos aikoo hankkia vauvalle jotakin uutta ja tarvitsee juuri tiettyä kokoa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sängylle on levitetty näytille neljä erilaista haalaria, sukkahousut, viisi paitaa, viidet housut ja kymmenen bodya.
Vaatteet kokoa 62-68

Jään mielenkiinnolla odottamaan, onko meillä kaikkea aivan liikaa ja onko helpompi pukea mainostettuja kietaisubodyja vai vaikkapa niitä, joissa on venepääntie. Mammafoorumeilla tuntuu olevan näistä hyvin vaihtelevia kokemuksia. Itse olen vielä ihan pihalla niin vauvanvaatteista kuin vauva-asioista muutenkin.

Syksy jännittää. Sitä en kuitenkaan jännitä, mahdummeko 60 neliöön, koska tilaa on yllin kyllin, jos luovumme turhasta. Nytkin jo mahtuisimme ihan hyvin. Enemmän jännittää, miten vauvan kanssa menee: loppuraskaus (raskauden alkupuolisko oli todella vaikea), synnytys, vauvan kotiutuminen, tutustuminen koiraan. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Riisun sivistynyttä kirjahyllyäni

Olen aina ollut kiinnostunut kyläillessäni muiden kirjahyllyistä. Mitä he lukevat? Mitä kirjat kertovat lukijoistaan? Kertovatko mitään? Ja mikä kamalinta – mitä ihmisestä kertoo, jos hänen kotonaan ei ole kirjahyllyä ollenkaan?

Viime päivinä olen kääntänyt katseeni omaan kirjahyllyyni. Kertovatko säilömäni kirjat siitä, mitä luen vai mitä mukamas luen? Kertovatko ne tarinaa siitä, kuka olen, vai siitä, kuka olen ollut tai kuinka sivistyneeltä haluaisin muiden silmissä näyttää? Tai omissa silmissäni?

On tiettyjä kirjoja, esimerkiksi pari runokirjaa, romaania ja lastenkirjaa, joista en luovu. Niillä on minulle merkitystä. Palaan niiden pariin aina uudelleen. Huomaan kuitenkin säästäväni paljon kirjoja, jotka eivät merkitse minulle yhtään mitään.

Pahimpia ovat lahjakirjat. Olen ajatellut, että kirjalahja on hieno lahja ja ostanut kirjoja toisillekin. Nyt kysyn itseltäni, mikä veisi enemmän henkistä tilaa kuin lahjaksi saatu kirja, jota ei oikeasti halua lukea. Olen itse elänyt lukemattomien (kirjaimellisesti) lahjakirjojen kanssa vuosikausia. Ne painavat mieltäni, mikawaltarit ja tovejanssonelämäkerrat. Tänään sain taas laitetuksi muutaman sivuun, heippa vaan! Kyllä helpotti. Jatkossa pyrin antamaan lahjaksi vain kirjoja, joiden tiedän olevan toivottuja.

Myös klassikot ajavat hulluuden partaalle. Esimerkiksi Saatana saapuu Moskovaan oli ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutten usko lukevani sitä enää uudestaan. Se vaan näyttää niin hienolta hyllyssä, etten pääse siitä irti.

Ja sitten kotiamme täyttävät sellaiset valioyksilöt kuin Rikos ja rangaistus, jota olen yrittänyt saada luetuksi loppuun yli 15 vuotta. Lainasin sen ysiluokalla koulun kirjastosta näköjään ikuisiksi ajoiksi (vähän nolo juttu, mutta lienen rangaistukseni kärsinyt ja kärsin sitä edelleen).

Oman alan kirjallisuus on lukunsa sekin. Olen koulutukseltani suomen kielen maisteri. Minulla oli vino pino tieteellisiä teoksia ja julkaisuja, jotka muka kiinnostivat. Tai ehkä kiinnostivat oikeastikin, mutta eivät riittävästi, jotta olisin niihin ikinä tarttunut. Olin äärimmäisen helpottunut päästyäni niistä eroon. Tai no osasta, vielähän noita hyllyssä asustelee, mutta enää kohtuullinen määrä. Niin Setälän kuin Petraeuksenkin kielioppi odottaa tutkijaansa. Pitkään saavat odottaa.

Vähä vähältä pyrin siivoamaan hyllystäni teokset, jotka omistan vain näön vuoksi. Olen saanut karsituksi pari metriä kirjaa, mutta vieläkään en ole saavuttanut tavoitettani. Haluaisin omistaa vain kirjoja, joilla on minulle merkitystä, näytti hylly muiden silmissä sitten miltä tahansa.

Auttaisiko minua ns. minimalistin 6/6-sääntö? Sen mukaan voi luopua esineistä, joita ei ole tarvinnut viimeisen kuuden kuukauden aikana eikä tule tarvitsemaan seuraavan kuuden kuukauden aikana. Kirjojen kohdalla pääsisin varmaan eteenpäin jo sillä, että miettisin, olenko lukenut kirjan viimeisen kuuden vuoden aikana tai aionko lukea sitä seuraavan kuuden vuoden aikana. Jos vastaus olisi kielteinen, jättäisin kirjalle hyvästit.

Vaikka omassa hyllyssäni olisi paljon kaikenlaista periaatteessa mielenkiintoista luettavaa, huomaan olevani innostuneempi kirjaston tarjonnasta. Voisi olla aika päästää irti kirjoista, jotka roikkuvat vuodesta toiseen lukulistani hännillä. Vaikealta se silti tuntuu.

Mitä teidän kirjahyllynne kertovat teistä? Mitä säästätte ja miksi?

Puoliso pakkasi viisi minuuttia, minä kaksi päivää

Olen aina inhonnut pakkaamista. En koskaan tiedä, millainen määrä tavaraa on riittävästi. Tuskailen ja ahdistun. Kun lähdimme viikko sitten mökille, mies pakkasi viidessä minuutissa. Minä pakkasin kimpsujani useamman tunnin ja vieläpä kahtena eri päivänä. Kun luulin olevani valmis ja reppu oli täynnä, huomasin unohtaneeni kaapin oveen roikkumaan osan pakattavista vaatteista. Jouduin purkamaan repun ja jättämään osan tavaroista.

Ensi kerralla tahdon kerrankin olla se, joka hymyilee toisen vielä pakatessa (ehkä vähän utopistista, mutta tavoitteita sopii asettaa!). Siksi päätin kirjata muistiin, mitä pakkaamistani romppeista oikeasti käytin ja tarvitsin viikon aikana. Jospa vaikka seuraava mökkireissu olisi listan myötä vähän helpompi.

Mitä viikoksi tarvitsee?

Tässä mitä pakkasin ja kyseenalaistukset (alun perin pakattu vedetty yli ja viereen kirjattu, mikä olisi riittänyt):

  • 2 hellemekkoa 1 hihaton hellemekko
  • 1 lyhythihainen tunika
  • 2 t-paitaa 1 t-paita
  • 1 pitkähihainen paita
  • villapaita
  • pitkähihainen bolero 1 villatakki
  • 2 pitkät mustat housut (urheilu-/vapaa-ajan housut ja puuvillaleggingsit)
  • lyhythihainen yöpaita ja pitkälahkeiset yöhousut
  • takki
  • huivi
  • hellehattu (ilmankin olisi pärjännyt, mutta käytin kyllä – jos ei edes helteellä käyttäisi, voisi luopua koko hatusta…)
  • 2 paria pitkävartisia sukkia (käytin yhtä paria)
  • 2 paria lyhytvartisia sukkia (käytin yhtä paria)
  • villasukat (tavalliset sukat riittävät, mutta villasukat ovat kieltämättä etenkin autossa kivat)
  • alusvaatteet
  • bikinit (uida voi alasti)
  • lenkkarit
  • nahkasandaalit (jos on vaan pöpelikössä, mekon kanssa lenkkarit ok/paljaat jalat – jos ottaa sandaalit, niin lyhytvartiset sukat voinee jättää pois)
  • meikkipussi
  • hiusharja (yllättäen en käyttänyt, mutta ehkä edes kampa olisi hyvä ottaa varmuudeksi?)
  • noin 10 hiuspinniä pari pinniä
  • 2 – 3 hiuslenkkiä
  • kasvojenpesuaine
  • deodorantti (en oikeastaan ole käyttänyt viimeiseen vuoteen, hämmästyttävän hyvin pärjää ilman paitsi muiden seurassa urheillessa)
  • hammasharja ja -tahna, hammasväliharjat
  • pinsetit
  • tarvittava lääkearsenaali (lähinnä allergialääkkeet)
  • kosteusvoide koko vartalolle
  • jalkarasva
  • Bepanthen (huulirasvan sijaan + hyönteisten puremiin ihan ehdoton)
  • pihkasalva
  • huulirasva
  • kasvovoide
  • 2 aurinkorasvaa 1 aurinkorasva
  • aurinkolasit ja kotelo
  • silmälasit
  • kihlasormus, rannekello, rannerengas, kaulakoru, korvakorut
  • 1 kirja (e-kirjat vaihtoehto, jos niistä pitää, minä pidän paperin hypistelystä)
  • 1 keskeneräinen neuletyö eli sukanalku, sukkapuikot ja lankakerä
  • kamera ja varusteet
  • koiran tavarat (ruoka, punkkipihdit ja -lasso, sideharso yms. varmuuden varuiksi, sadepuku, pyyhe, kakkapussit, juoma-astia)
  • 3 CD-levyä autoon (Bluetooth ja puhelin riittää, mutta kun CD-levyjä voi kuunnella nykyään vain autossa…pitäisikö luopua lopuistakin, meillä kun ei edes ole omaa autoa)
  • kännykkä
  • laturi ja autolaturi
  • avaimet
  • lompakko
  • pikkulaukku (johon mahtuvat avaimet, puhelin, lompakko, koirankakkapussit)
  • reppu
  • 2 juomapulloa (kahdelle ihmiselle, joten 2 tarpeen)
  • matkaeväät (voisi jatkossa suunnitella paremmin, pieneen tilaan esim. karjalanpiirakoita ja pari banaania, sipsit jäivät syömättä, suklaat tosin söin)
  • (jos mökillä ei valmiina, niin pyyhkeet, lakanat, shampoo ja pesuneste tarpeellisia, mahdollisesti myös kumisaappaat)

Luonnollisesti tästäkin listasta voisi vielä karsia, mutta etenkään autolla matkustaessani en näe sitä tarpeelliseksi. Varmasti pärjäisi ilman kameraa ja neulomuksia, mutta minulle mahdollisuus neuloa ja fiiliksen iskiessä valokuvata hyönteisiä kuuluvat iloiseen lomaan.

Koirakamaa ei käytännössä tarvitsisi mukaan kovin paljon, jos mitään ei satu, mutta entä jos sattuukin? Parempi ottaa haavatarpeet mukaan ja punkeistahan ei pääse millään. Sadepukua ei todennäköisesti tarvitse sitäkään, mutta kun sen pukee koiralle kurakelillä, säästyy pesemästä koiraa. Ja meidän piski jos mikä inhoaa pesua ja kaikkea märkää.

Katsotaan, kauanko pakkaamiseen menee ensi kerralla aikaa! Toivottavasti aiempaa vähemmän. Onko teillä hyviä pakkausvinkkejä?

 

Minulla on liikaa aikaa tuijotella omaa napaani

Stressaa, koska aikaa on liikaa. Ei enää ole kiire, niin paljon olen saanut arjestani karsituksi tavaroita, huuhaata ja kissanristiäisiä. Tavaraa toki riittää yhä, mutta sen määrä ei akuutisti häiritse. Ei ole paljoa pakkoja. Ehtii tuijotella omaa napaa. Annan itseni ajautua tekemään kaikenlaista hyödytöntä, jonka sijaan voisin tehdä ”sitä mitä minä haluan”. Mutta näköjään en tee.

Nyt kun olen lakannut valehtelemasta itselleni siitä, mihin aikani yleensä valuu, tiedän, että kyse on vain valinnoistani. Minulla olisi päivässä useampi tunti aikaa tehdä juuri sitä mitä haluan. Ainakin näin korona-aikaan, koska työmatkaan (sohvalle ja kone auki) ei kulu minuuttiakaan. Tukkaakaan ei tarvitse pestä.

Ei ole enää kiire, aikaa riittää. Miksen siis jo ole alkanut elää upeaa unelmaani?

Minulla olisi aikaa tehdä kaikkea sitä, mihin muka ennen oli liian kiire. Ihan mitä tahansa. Työpäivän jälkeen en kuitenkaan tartu mihinkään hienoon ja elähdyttävään. Miksi en? Mitä edes ovat asiat, joita kiireen takia en ehtinyt toteuttaa? Mikseivät ne kiinnosta?

Eilen töiden jälkeen lähdimme koiran kanssa ulos. Sen ilo ehti kasvaa niin mielettömiin mittoihin jo rapussa matkalla ulko-ovelle, ettei se ollut pysyä nahoissaan. Takapää viuhtoi, koko kroppa kohelsi. Päästimme koiran takapihalla irti, annoimme sen kirmata villisti pitkin sammaleista kalliota. Kevättä rinnassa se loikki kuin jänis, pysähtyi välillä popsimaan papanoita, ryntäsi taas eteenpäin kuin vain nuori uroskoira kevättä käpälissään.

Lenkin jälkeen kävin nuutuneena sängylle lepäämään (päätin tietoisesti, etten räpellä kännykkää tai tuijottele ruutuja) ja ajattelemaan, koska en tiennyt, mitä haluaisin tehdä. Mietin, mistä räjähtävä määrä energiaa kumpuaa. Mistä alkaa ilo?

Mistä alkaa ilo? Miten vapaa-aikani olisi iloista ja motivoituisin tekemään toivomiani asioita?

Levottoman kiemurteluni lomassa aloin muistella kuukausia sitten askartelemaani unelmakarttaa. Kaivoin sen esiin. Olen täyttänyt vaaleanvihreän A3-arkin aikakauslehdistä leikatuin kuvin ja tekstinpätkin. Kuvat ja tekstit kuvastavat sitä, mitä haluan elämääni lisää. Yhden oranssivoittoisen kuvan päällä lukee isoin kirjaimin ”tästä alkaa ilo”.

Niin, tästä alkaa ilo. Tästä hetkestäkö? Päättämälläkö? Tekemällä jotain tiettyä? Syömällä kasviksia ja juureksia, joita tekstinpätkän alle liimaamassani kuvassa on aseteltu uunipellille? Olisiko minun korkea aika alkaa kuluttaa aikaani enemmän pilkkomiseen?

Mieleni tekisi väittää, että tekemättömyyden ja huonon ajankäytöt syyt johtuvat korona-ajasta. Tahtoisin sanoa koronan imevän iloni ja murjottaa. Unelmakartassani on kuvia, jotka saavat minut huutamaan yhteisöllisyyden perään. Haluaisin niin päästä tapaamaan ihmisiä, järjestää karttaani merkittyä kiireettömiä pyhäbrunsseja, heilutella ystävien kanssa villasukkiin upotettuja varpaita vieri vieressä, halata isoäitiä, hengittää pelottomasti ruokakaupan ilmaa.

Yritän keksiä tekosyitä sille, miksi yhä käytän aikani huonosti. Kävisikö korona uudeksi syntipukiksi?

Ja ehkä onkin niin, että korona vetää mielen osin matalaksi. Pelkään kuitenkin pahoin, että yritän vääntää koronasta uuden tekosyyn sille, miksen muka voi elää sellaista elämää kuin haluan.

Unelmakartassani on paljon sellaista, mitä voi toteuttaa koronasta huolimatta. Olen onnekas, koska minulla on kotona kumppani enkä joudu viettämään päiviäni täysin ilman lähikontakteja. Pörröinen, vain hienoisesti haiseva koiruus makoilee jaloissani tiukaksi keräksi kääriytyneenä ja tuhahtelee unisesti. Voin toteuttaa karttani kohtaa ”nyt haluan antaa aikaa läheisilleni”. Parhaillaan toteutan kohtia ”kynä ja paperia” ja ”asioita on helpompi puntaroida ja laittaa perspektiiviin, kun näkee mustaa valkoisella”.

Ehkä ilo alkaa siitä, että muistaa muut ympärillään, olivat he sitten fyysisesti lähellä tai eivät. Siitä, että harjoittaa mieltään ja vaikka väkipakolla kertaa aiheita kiitollisuuteen. Ehkä ilo alkaa siitä, että ylimääräistä aikaansa ei käytä pelkästään itseään ajatellen, itsensä hyväksi.

Jos vastaan itselleni, etten tiedä mitä tehdä ajallani ja ettei mikään huvita, olenkohan kysynyt väärän kysymyksen?

Taidan kerta kaikkiaan ajatella liikaa itseäni. Ei loppujen lopuksi tee hyvää toljotella turhan kiinteästi omaa napaansa. Olisiko minulla enemmän energiaa ja motivaatiota omiin, puhtaasti itseänikin koskeviin projekteihini, jos en niin usein sortuisi itsekeskeisyyteen? Auttaisiko, jos kävisin jokaisena latteanakin päivänä läpi, mistä voin olla kiitollinen? Voisinko voittaa valjut hetket, jos en enää kysyisikään itseltäni ”mitä minä nyt haluaisin tehdä, kun on aikaa” vaan ”voisinko juuri nyt ilahduttaa jotakuta tekemisilläni, koska minulla on siihen aikaa”?

Jos joku pysäyttäisi sinut ja kysyisi, mistä ilo alkaa, mitä vastaisit? Jos kysyt itseltäsi, mistä olet kiitollinen, mitä sanot? Entä milloin viimeksi teit jotakin jonkun toisen hyväksi?

Osaatko yhä keskittyä vai varastaako Netflix unesi?

Kuuntelin juuri loppuun Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan, kahden aivotutkijan, kirjan Keskittymiskyvyn elvytysopas, joka oli etenkin alkupuoliskoltaan antoisa ja ajatuksia herättävä – ja osin omia vanhoja ajatuksiani vahvistava. Olen jo pitkään ollut huolissani siitä, mitä levottoman kiireinen elämäntapamme ja etenkin älylaitteet ja digiviihde tekevät meille ja aivoillemme.

Sähläämme tärkeinä kiireessä menemään ja kutsumme sitä multitaskaamiseksi. Se on taito, jota työnhakijoiltakin usein ilmoituksissa toivotaan.

Kirjassa puhutaan ADT:stä (attention deficit trait) eli itseaiheutetusta keskittymishäiriöstä, joka koskettaa yhä useampaa meistä, jotka elämme avokonttoreiden ja silpputöiden maailmassa. Käytännössä häiriöstä kärsivä on niin tottunut keskeytetyksi tulemiseen, ettei osaa enää keskittyä silloinkaan, kun se kerrankin olisi mahdollista. Jos kukaan tai mikään ei keskeytä, ihminen keskeyttää itse itsensä esimerkiksi näppäämällä kännykkää. Sitä voi ehkä yrittää perustella itselleen, että minä tässä vähän multitaskaan ja hoidan paria asiaa samaan aikaan. Taidettiinpa vaan kirjassa todeta aivotutkimuksissa havaitun, että todellisuudessa muodikas multitaskaus johtaa tehokkuuden sijaan suurempaan määrään virheitä.

Osaammeko me enää rauhoittua ja keskittyä siihen, mitä olemme tekemässä? Ja mitä tekemistä sillä on minimalismin kanssa?

Minulle minimalismi tarkoittaa pyrkimystä elää niin, että turhan karsiminen auttaa näkemään olennaisen. Siten voi alkaa elää itselleen merkityksellistä elämää. Minusta tuntuu yhä enemmän siltä, että elämäni ei voi tuntua merkitykselliseltä, jos en pysty keskittymään siihen, mitä teen, missä olen ja kenen kanssa. Minulle minimalistiseen elämäntapaan pyrkiminen tarkoittaa tahtoa elää arvojeni mukaista hyvää elämää. Mitä tarkemmin asiaa mietin, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että keskittyminen on yksi tärkeimmistä arvoistani.

Voiko elämä tuntua merkitykselliseltä, jos mielemme seilaa jatkuvasti sen sijaan, että olisimme läsnä ja keskittyisimme tekemisiimme?

Ylipäätään olen viime kuukaudet haudutellut arvojani – sitä mitä ne ovat tai eivät ole ja millaisten arvojen mukaan käytännössä elän. Keskittyminen on ehkä arvoni, mutta ohjaako se tällä hetkellä toimintaani?

Myönnetään, että haasteita on, suuriakin. Yritän tällä hetkellä parantaa keskittymiskykyäni erilaisin keinoin. Meillä on esimerkiksi kumppanini kanssa yhteinen sääntö kännykättömästä makuuhuoneesta. Aamu on paljon helpompi aloittaa rauhassa, kun ei ensimmäisenä herättyään plärää puolta tuntia koronauutisia. Ajaudun myös aivan liian helposti someen, johon aikaa tuhraantuu suunnittelemattoman kamalasti puolihuomaamatta. Ja sitten on taas helppo voivotella, kun mitään ei muka ehdi.

Olen ajoittain toivonut, että voisin poistua sosiaalisen median kanavista. Koska työni on viimeiset neljä vuotta liittynyt vahvasti someen, se ei ole ollut mahdollista. Nyt olen kuitenkin keksinyt, että voin kotona piilottaa puhelimen olohuoneen peilipöydän laatikkoon. Kun sitä ei näe, on helpompi keskittyä muuhun. Kun otan puhelimen esiin, yritän etukäteen päättää, mitä sillä aion tehdä ja montako minuuttia siinä saa vierähtää. Öisin en pidä ääniä päällä ja muutenkin olen vähentänyt merkkiäänet minimiin. Yritän keksiä keinoja vähentää häiriötekijöitä ja arvioida kriittisesti, kuinka riippuvaiseksi erilaisista laitteista, somesta ja digiviihteestä olen tullut.

Ennen ei ehkä ollut paremmin, mutta olemme hukassa, jos Netflix päättää puolestamme, että nukkumisen sijaan katsomme vielä jakson lempisarjaamme. Tai koko sarjan loppuun.

Ihmettelen suuresti, ettei yhteiskunnassamme suhtauduta vakavammin aivoterveyteemme älylaiteaikakaudella. Maailman fiksuimmat ihmiset tekevät päivästä toiseen kellon ympäri kaikkensa saadakseen meistä yhä riippuvaisempia erilaisiin laitteisiin ja viihteeseen, ja mikä on meidän reaktiomme? Toive lisätä alakoululaisten laitteiden käyttöä entisestään samaan aikaan kuin esimerkiksi teknologiayrittäjä Jyri Engströmin lapsilla ei ole älypuhelimia ollenkaan? Entäs me aikuiset madot koukussa? Pläräämme yökaudet Instagramia ja toljotamme samaan aikaan silmät sirrissä Netflixiä, joka on nimennyt pahimmaksi kilpailijakseen unen?

En ole ollenkaan niitä ihmisiä, joiden mielestä kaikki viihteellinen on pahasta ja joiden mielestä ennen ilman näitä laitteita oli paremmin. Mutta välillä tuntuu, että tapamme elää kaiken tämän pyörityksen keskellä on meille – ainakin minulle – osin hyvin vahingollinen. Kysymys kuuluukin: Kuinka voi muokata elämänsä sellaiseksi, että ”kaukosäädintä” painaa loistavaa televisiosarjaa katsoessaan itse sen sijaan, että antaa Netflixin alkaa automaattisesti näyttää seuraavaa jaksoa edellisen loppuessa? Kuinka pidämme huolen siitä, että pidämme vallan päättää omasta ajankäytöstämme ja keskittymisemme suuntaamisesta itsellämme? Ainakin keskittymiskyvyn parantamiseen Huotilaisella ja Moisalalla on pari vinkkiä, joista osan Ylekin nosti esiin artikkelissaan.

Mitä sinun keskittymiskyvyllesi kuuluu? Oletko älylaitekoukussa? Viekö viihde ja sinä vikiset?

Harrastan valokuvausta ja muita ajankäytön valheita

Mitäpä jos lakkaisimme valehtelemasta itsellemme ja toisillemme siitä, ettei meillä ole riittävästi aikaa tehdä haluamiamme asioita? Mitäpä jos lakkaisimme valehtelemasta vielä siitäkin, mihin tällä hetkellä vapaa-aikamme käytämme?

No, itselleen rehellisiäkin ihmisiä varmasti löytyy. Harmikseni minun on tuskallisen tarkastelun tuloksena todettava, että minä en ole ollut sellainen ihminen. Ajaudun usein tekemään huonoja valintoja ja tuhlaamaan vapaa-aikaani. Todellisuuden kohtaamisen sijaan väitän, että on ollut kiire tai ei ole ollut aikaa.

Vikaa on enemmän minussa kuin ajassa. Tahdon uskoa, että aikaa on sen verran kuin sitä tarvitaan.

Mitä esineeni kertovat minusta ja ajankäytöstäni?

Kotimme esineistö kertoisi tekemisistäni ja harrastuksistani erilaista tarinaa kuin ajankäytön tarkastajan virallinen lausunto. Telineessä kosketusta odottaa kulunut mutta kaunisääninen kitara, television takana lymyää pelikonsoli, koristeellisia lasi- ja muovihelmiä on joka lähtöön, kirjoja on yli hyllyllinen, peilipöydän alla lymyilevät käsipainot, kamera jalustoineen odottaa kaapissa, samoin pari sulkapallomailoja ja useammat tanssikengät. Koiranhoitotarvikkeita on laatikollinen, kuten myös villalankaa ja sukkapuikkoja. Ai niin, lautapelejäkin meillä on. Ja olinpa unohtaa, että ratsastuskengät ja -housutkin löytyvät, kun vähän kaivelee.

Jos oikein rehdeiksi ruvetaan, niin kotimme esineistö ei rajaudu täysin kotimme seinien sisäpuolelle, sillä minähän säilytän edelleen lumilautaani vanhemmillani. Jotain muutakin sinne on saattanut jäädä, mutta nyt olen kiitollinen siitä, että vanhempani eivät ole antaneet käyttää kotiaan meidän jo aikuisten lasten varastona.

Esineistön perusteella kuulostan monipuoliselta harrastajalta, jonka vapaa-aika kuluu upeisiin tekemisiin. Kuinka hienolta korvaani kuulostaakaan atleettinen henkilö, joka näppäilee herkästi kaikuvia kitarasooloja, tekee upeita koruja, lukee äärettömän paljon sivistyäkseen, valokuvaa tallentaakseen ikimuistoisia hetkiä ja arjen kauneutta, ottaa sulavia tanssiaskelia, neuloo villapaitoja koko suvulle, eikä siinä vielä kaikki!

Jos en olisi viime aikoina minimalisoinut vaikka sun mitä, niin harrastuslistaani voisi vielä lisätä esimerkiksi ompelun – ihanneminäni varmasti ompelisi vaatteet koko perheelle koiraa myöten. Mutta koska ihanneminäni sijaan olen päättänyt kohdata todellisemman minuuteni, olen harjoitellut luopumista. En muutu taitavaksi ompelijaksi säilyttämällä kaapissani ompelukonetta vuodesta toiseen, joten luovutin ompelukoneen uuteen osoitteeseen.

Tällä hetkellä – vaikka alkuvuodesta minimalisoin kodistamme hirveän määrän tavaraa – säilyttämäni harrastusvälineet eivät lopulta kerro paljonkaan siitä, miten aikaani käytän ja mitä harrastan. Monet tavaroistani ovat ”museotavaraa”, ne kertovat, kuka olen ollut. Osin taas kotimme on toiveminuuden maailma. Olen hankkinut kaikenlaista ihmiselle, joka en ehkä sitten ollutkaan tai olin vain hetken. Eikä siinä mitään, mutta kannattaako minun yhä yrittää pitää siitä ihmisestä kiinni?

Kysyin itseltäni, mitä oikeasti harrastan ja kuka nykyään olen

Vaikkei olisikaan aikeissa minimalisoida harrastusvälineistöään, niin voi olla paikallaan tehdä rehellinen listaus siitä, mitä välineitä oikeasti käyttää, kuinka usein ja miksi niitä säilyttää. Huomaan, etten itse ole valmis luopumaan suuresta osasta turhiksi käyneistä harrastuskamppeistani, mutta tahdon silti tarkastella omaa tavarasuhdettani ja miettiä nykyistä ajankäyttöäni. Kuka on tämä henkilö, joka omistaa kaiken tämän tavaran?

Tässä osa omasta listastani:

Kitara – Sain kitaran edesmenneeltä vaariltani. Opettelin soittamaan Oodin ilolle pari vuotta sitten. Sen jälkeen en ole koskenut soittimeen. En ole valmis luopumaan kitarasta tunnesyistä, vaikka se on aina tiellä imuroidessa. En identifioidu soittajaksi.

Erilaiset helmet – En ole tehnyt helmitöitä sitten lukioaikojen. Laitoin osan helmistä kierrätykseen, jätin kauneimmat. Näiden säilyttämisessä ei kyllä ole mitään järkeä. Asetin jo itselleni aikarajan: päätin, että luovun helmistä, jos en kuukauteen tee niillä mitään. No, enpä tehnyt, mutta enpä luopunut. Mikä tässä kinnaa? Käsityöläisen identiteetti, josta haluan pitää kiinni?

Villalangat ja sukkapuikot – Näitä käytän joka viikko. Hitaasti mutta varmasti neulon villasukkaparin toisensa jälkeen. Nämä kannattaa säilyttää. Tuntuu aina yhtä hyvältä antaa uudet sukat niistä iloitsevalle. Voisinko luopua helmistä ja keskittää käsityöläisyyteni ihan vain neulomiseen?

Lumilauta – Joutaa pois. Lieköhän enää edes sopiva. En ole nähnyt koko kapistusta vuosiin. Heippa ja iloisia laskuja jonkun toisen kanssa!

Kamera – Kuvasin pari vuotta sitten hyvinkin aktiivisesti. Nyt into hiipunut, mutta etenkin kesäisin tulee yhä harrastettua hyönteisten kuvaamista (satunnaisesti). Into syttyy aina välillä uudestaan, joten tämä kannattaa säilyttää. Haluaisin myös kehittyä kuvaajana, joten voisin pitkästä aikaa ilmoittautua valokuvauskurssille. Toisin sanoen voisin alkaa harrastaa valokuvausta uudelleen ajan kanssa sen sijaan, että sanon harrastavani sitä. Uuden oppiminen on tuottanut minulle valtavasti iloa.

Koiranhoitotarvikkeet – Tarpeellista tavaraa suurin osa, kun täällä kerran asustaa koira. Koiran kanssa tulee touhuttua päivittäin, luonnollisesti. Jatkoon.

Tanssikengät – Joitakin vuosia sitten tanssin aktiivisesti, viimeisen parin vuoden aikana taas olen käynyt tanssimassa vain muutamia kertoja. Se on ollut ihan hauskaa, joten parit tanssikengät kannattanee säilyttää. En kuitenkaan enää sanoisi harrastavani tanssia.

Jne.

Oman listan pohjalta onkin sitten jo melko helppo vastata itselleen seuraaviin kysymyksiin:

  • Mitkä harrastusvälineistäni kulkevat mukana arjessani joka viikko? Mitkä satunnaisesti? Mitkä eivät käytännössä koskaan?
  • Olenko tyytyväinen tilanteeseen vai haluaisinko muuttaa sitä? Miten ja miksi?
  • Haluanko säilyttää kaiken omistamani vai vapauttaisiko vanhasta luopuminen tilaa uudelle?
  • ”Jos minulla olisi aikaa”, niin mitä tekisin enemmän ja miksi?

Jos summaan oman listani pohjalta, mistä harrastusvälineistä on minulle arjessa iloa viikoittain, niin lähinnä koiranhoitotarvikkeista, villalangasta, lautapeleistä. Haluaisin arkeeni enemmän kirjoja (mutten niinkään hyllyssämme tällä hetkellä olevia), kirjoittamista, valokuvausta ja kehonhuoltoa, koska uskon, että kehostaan huolehtiva ja mieltään ravitseva ihminen nauttii enemmän elämästään. Jos pystyisin luopumaan käyttämättömistä tavaroistani, saisin enemmän tilaa esimerkiksi kameratarvikkeille, mikä tekisi kuvaamaan lähtemisestä helpompaa.

Olisiko minulla sitten aikaa tehdä enemmän asioita, joita haluaisin? Selvitin asian ja vastaus on yksiselitteisesti kyllä, kyllä minulla olisi, jos tekisin arjessani erilaisia valintoja.

Selvitin, miten oikeasti kulutan aikani

Tiedätkö, mihin aikasi valuu? Helposti kuvittelee tietävänsä, mutta faktat saattavat yllättää. Suosittelen seuraamaan pari viikkoa omaa ajankäyttöä muistivihko hyppysissä. Kun kirjaa muistiin, mitä käytännössä tekee ja kuinka pitkään joka ikinen päivä, niin muutaman viikon kuluttua käsitys omasta ajankäytöstä alkaa olla realistinen.

Omalla kohdallani aikaa kului säälittävän paljon älypuhelimen pläräämiseen ja nettitelevision tuijotteluun. Oli mielenkiintoista ja havahduttavaa selvittää kännykkäsovelluksella, paljonko vuorokauden aikana tuijotan puhelimen ruutua. Naputin puhelinta parhaimmillaan neljä tuntia päivässä. Ei mitään järkeä. Ajatella, mitä kaikkea siinä ajassa ehtisi tehdä.

Tarkasteltuani omaa ajankäyttöäni totesin, että minulla on ollut huonona tapana tuhlata liian monesta arkipäivästäni noin pari tuntia täysin joutavaan hölynpölyyn. Työpäivän jälkeen tuntui monesti rentouttavalta istahtaa pariksi tunniksi televisio-ohjelmien äärelle. Tutkitusti esimerkiksi sarjojen maratonkatselu ei kuitenkaan rentouta aivojamme, vaan virittää ne toimintaan. Se vaikuttaa kielteisesti unen laatuun. Se voi vaikeuttaa nukahtamista ja aiheuttaa yöheräilyä. Kaiken lisäksi se varastaa meiltä ajan, jonka voisimme käyttää johonkin meitä oikeasti rentouttavaan.

Minulla on vielä paljon tekemistä oman ajankäyttöni hallinnassa, mutta ainakin olen päässyt alkuun. Minimalismiin pyrkiminen ja tavarasuhteeni pohtiminen on auttanut minua kysymään itseltäni olennaisia kysymyksiä. Tiedän, mitä nurkissani säilön ja mitä se kertoo minusta. Tiedän, mitä tahdon elämääni lisää ja mitä tahdon vähentää.

Entä sinä? Mitä sinä tahdot elämääsi lisää ja mitä tahdot elämästäsi vähentää? Onko sinulla kiire ja liian vähän aikaa vai onko sittenkin kyse siitä, että sinäkin teet huonoja valintoja päivästä toiseen?

Toisten aarteet ja ajatukset ovat täyttäneet kotini

Isoimman siivousurakan jäätyä taa olen pysähtynyt pohtimaan omaa tavarasuhdettani. Mitä olen tähän mennessä oppinut?

Olen käsittänyt säilyttäneeni nurkissani toisten aarteita, jotka ovat muodostuneet minulle taakaksi. Olen esimerkiksi luopunut suuresta määrästä vaatteita ja esineitä, joita olen saanut toisilta ja joita en varmasti olisi itse tullut hankkineeksi. Niistä lukuisia olin säilyttänyt yli vuosikymmenen. Suuren osan tavaroista olen ottanut vastaan vain, koska en ole osannut sanoa ei tai en oikein ole tiennyt, mitä haluan.

En enää tahdo ottaa vastaan ilmaisia tavaroita, jollen koe niiden olevan niin tarpeellisia, että olisin niistä valmis myös maksamaan.

Lisäksi olen suojellut liian pitkään omia muistoesineitäni, jotka pitivät (ja jotkin niistä yhä pitävät) minut kiinni menneessä. Nyt olen saanut luovuttua monesta tunnearvoa sisältäneestä tavarasta, kuten vankilanoranssista opiskelijahaalarista, joka vei kaapista tuskastuttavasti tilaa ja jota voin jatkossa ihailla riittävästi valokuvista. Opettelen luopumaan menneestä ja hyväksymään tiettyjen elämänvaiheiden olevan ohi, jotta saan tilaa uudelle.

Tavaroista luopuminen on saanut minut kysymään itseltäni, miksi ja millaisista asioista luopuminen on minulle vaikeaa ylipäätään. Omaan tavarasuhteeseeni tutustuminen on herättänyt minussa liudan kysymyksiä, joihin vastaaminen on vaatinut syvällistä itsetutkiskelua:

Miksi annan millekin esineelle niin paljon arvoa kuin annan? Arvotanko esineeni itse vai onko sittenkin kyse jonkun toisen mielipiteestä, joka vaikuttaa omaani? Enkö luovukaan, jos joku kauhistelee? Osaankohan valita, mikä minulle elämässä on arvokasta ja elää sen mukaisesti, jos olen tavaroidenikin kanssa ihan hukassa?

Aloin surra menettämääni pöytää vain, koska siitä luopuminen oli herättänyt ystävässäni haikeita tunteita.

Ensimmäisessä blogitekstissäni kerroin luopuneeni pienestä puisesta sivupöydästä ja olleeni siitä helpottunut. Noin viikon päästä tekstin julkaisusta kyläilemään tullut ystäväni kertoi olevansa pöydän lähdöstä kovin suruissaan, koska hänestä pöytä oli ollut ihana. Aiemmin tuntemani helpotus pöydästä luopumisesta vaihtui sillä sekunnilla surun, pettymyksen ja epäilyn tunteisiin. Yhtäkkiä tuntui siltä, että olin luopunut jostakin arvokkaasta enkä saisi sitä koskaan takaisin. Kesti monta päivää käsitellä asiaa.

Sain hyvin konkreettisen muistutuksen siitä, kuinka paljon muiden mielipiteet ja tunteet vaikuttavat omiini: enemmän kuin haluaisin tai tajuankaan. Se oli arvokas läksy. En oikeasti surrut pöydästä luopumista, vaan kyse oli jostakin ihan muusta. Yritän jatkossa yhä vahvemmin kuulla oman ääneni muiden äänten joukosta ja säilyttää elämässäni sen, mikä on juuri minulle arvokasta.

Pienellä pyöreällä sivupöydällä oli kerran paikka elämässäni. Ehkä sillä jo tänään on sopiva paikkansa jonkun toisen elämässä. Meidän nykyisessä olohuoneessamme sen paikka oli kohtalokkaan ahdas. Olen iloinen, että pystyin luopumaan, vaikka se teki hetken kipeää. Olin halunnut luopua pöydästä jo pitkään.

On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka voimakkaita tunteita elottomat esineet ja niistä luopuminen herättävät sekä minussa että toisissa ihmisissä. Onneksi minimalistiseen elämäntapaan voi pyrkiä kaikessa rauhassa ja näitä kipeitä luopumisia voi kohdata omaan tahtiin, suorittamatta. Kannattaa yrittää olla vertailematta itseään muihin ja siihen, mitä he tahtovat elämässään säilyttää. Vähitellen luopuminen helpottuu, ehkä muustakin kuin tavarasta luopuminen.

Ennen toisten ajatusten kuulemista yritän selvittää, mitä itse tunnen ja ajattelen. Muilla ei pidä olla valtaa päättää, mitä elämässäni säilytän.

Olen yhä vakuuttunut siitä, että minimalistiseen elämäntapaan pyrkiminen tuo mukanaan paljon hyvää. Vaikka meillä on vielä kotona paljon sellaista, mitä emme tarvitse ja mistä on enemmän haittaa kuin hyötyä, on tilanne helpottunut huomattavasti. Kun palaan iltapäivisin kotiin ja tuijotan avarampaa olohuonettamme, oloni on rauhallisempi kuin ennen minimalisointiprosessin aloittamista. Aikaakin tuntuu olevan enemmän – vielä en vain oikein tiedä, miten sen haluaisin käyttää.

Yksi miettii kuolemaa arkussa, toinen kakkukahveilla – ja se auttaa näkemään olennaisen

Eräs tuttu kertoi lopettaneensa opintonsa lääketieteellisessä, koska ei kestänyt tietoa siitä, kuinka monesta kohtaa ihminen voi mennä rikki. Elämän rajallisuuden pohtiminen tuntuu tuottavan rajuja kielteisiä reaktioita. Vaikeat asiat joko ohitetaan tai niitä vähätellään. Ihan kuin pelättäisiin, että kuoleman pohtiminen olisi kuoleman kutsumista. Ihan kuin haluttaisiin ajatella, että eihän tuo minua saa koskea.

Jossain vaiheessa elämää alkaa kuitenkin käydä melko mahdottomaksi kieltäytyä ajattelemasta matkaa rajan tuolle puolen. Syynä voi olla oma tai toisen sairaus, ikääntyminen, läheisen menetys.

Muistan lapsuudesta, kuinka aikoinaan polion sairastanut ukkini joka kesä ennusti, ettei näe enää seuraavaa suvea. Kuuntelin näitä arvioita vuodesta toiseen parinkymmenen vuoden ajan – tai lienee todenmukaisempaa sanoa, että kuulin ne – annoin sanojen liukua yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, nehän olivat taas niitä ukin juttuja. Mitä useammin niitä kuuli, sitä vahvemmin ukilla tuntui olevan immuniteetti kuolemaa vastaan.

En koskaan pysähtynyt kuuntelemaan ukin ajatuksia kuolemasta, vaikka hän puhui niistä usein. Tai ehkä juuri siksi.

Kun minulle läheinen ukki sitten lopulta äkillisesti kuoli, sitä oli niin mahdotonta uskoa ja hankalaa hyväksyä, että minun oli pakko matkustaa neljän tunnin matka häntä katsomaan. Ukki näytti arkussa maatessaan kovin pieneltä. Kosketin varovasti kylmää olkapäätä. Ei ukki ollut enää siinä, hän oli jo jatkanut eteenpäin. Se oli helpotus. Sisimmässäni jäytänyt pelko ukin elävältä hautaamisesta jätti minut rauhaan.

Onneksi kävin katsomassa ukkia. Kuolleen hyvästeleminen oli minulle kokemuksena eheyttävä. Kun katselin ukin ruumista, se sai minut kunnioittamaan omaani. Tämä keho on minulle annettu, lainattu, minulla on todennäköisesti vain tämä yksi elämä ja saan elää sen tässä kehossa, josta minun täytyy pitää huolta.

Kuoleman kohtaaminen voi olla eheyttävä kokemus, joka auttaa keskittymään olennaiseen.

Olen kiitollinen ukilta saamastani viimeisestä opetuksesta. Hänen luotaan lähtiessä tuntui siltä, että oli helpompi keskittyä olennaiseen.

Jos minimalistisen elämäntavan kantavia ideoita on opetella keskittymään olennaiseen, niin kuoleman tabun murtaminen jos mikä on minimalistin teko. Uskon vakaasti, että kuoleman pitäisi näkyä yhteiskunnassamme enemmän tai eri tavalla. Uskon, että elämämme olisi parempaa, jos kuolema olisi arjessamme luonnollisemmin läsnä ja siitä puhuttaisiin avoimemmin. Nuoruuden ja rypyttömyyden glorifioinnin, kiireellä kehuskelun ja itsensä loppuun kuluttamisen sijaan olisi syytä ytimiään myöten havahtua siihen, ettemme ole täällä ikuisesti.

Luin vastikään jutun taiteilija Ilmari Värristä, joka meditoi läpinäkyvässä pleksiarkussa. Olen täysin samaa mieltä Värrin kanssa siitä, että kuoleman hyväksyttyään pystyy eri tavalla keskittymään elämiseen. Värrin perheessä kuolema on asiana arkinen, eivätkä hänen 6- ja 9-vuotiaat tyttärensä paljon pääkalloja kavahda.

Keskittyäkseen olennaiseen ei tarvitse itse mennä arkkuun makaamaan. Toki niinkin voi tehdä, mutta vaihtoehtojakin on.

En itse koe tarpeelliseksi sulkeutua elävänä minkäänlaiseen arkkuun. Kuolemaa voi toki mietiskellä arkussa, jos se hyvältä tuntuu. Sen sijaan tai sen lisäksi on kuitenkin muitakin vaihtoehtoja käsitellä kuolemaa. Esimerkiksi moni vanha ihminen haluaa puhua kuoleman läheisyydestä. Tarve saada valmistautua omaan kuolemaan voi olla kova, ja vanhus saattaa toivoa rinnallekulkijaksi toista ihmistä.

Omaan elämääni on viime aikoina tuonut perspektiiviä vapaaehtoistyö. Aloin viime syksynä toimia HelsinkiMission keikkalaisena. Käyn suunnilleen kerran kuussa auttamassa jotakuta apua kaipaavaa yksinäistä vanhusta. Alkuun hoidamme yleensä jonkin pienen homman, vaikka napinompelun tai sotkuun menneiden jouluvalojen selvittelyn pois alta. Sen jälkeen keitämme kakkukahvit ja keskustelemme tilanteen mukaan parvekekukista, säästä, menneestä elämästä, kuolemaan liittyvistä ajatuksista.

Keitämme yksinäisen vanhuksen kanssa kakkukahvit ja keskustelemme kuolemasta.

Hölmöltä tuntuisi sanoa 80–100-vuotiaalle, että älähän nyt tuollaisia mieti. Jokaisella pitäisi olla oikeus valmistautua omaan lähtöönsä. Ja kyllä oikeus puhua kuolemasta kuuluu ikään katsomatta meille kaikille.

Miltä kuolemasta puhuminen ja sen kohtaaminen teistä tuntuu? Onko kokemuksissamme samaa vai ajatteletteko eri tavalla?