Väävää tuli taloon ja täytti sen äänellä, eritteillä ja tavaroilla

Minimalistisen elämänasenteen harjoittelu on jäänyt kauniisti taka-alalle vaippojen lennellessä roskakoriin ja bodyjen ja yöpukujen sinkoillessa pyykkiämpäriin. Parikuinen vauvamme ei paljoa perusta nukkumisesta ja osaa lahjakkaasti vaihdattaa vaatteensa päivän aikana jopa neljään kertaan. Siihen ei tarvita kuin muutamat sopivat puklut, selkäpissat ja lahjepaskat.

Pieni poikamme on liikuttavan ihana mutta myös käsittämättömän työläs. Hänen syntymänsä jälkeen tämä taitaa olla ensimmäinen hetki, jona teen ”jotakin omaa” jos satunnaista koiran kanssa ulkoilua ilman vauvaa ei lasketa. Onneksi vauvan isä hoitaa osansa töidensä jälkeen kanssani tasapuolisesti, muuten olisin totaalisesti pulassa. Siitä huolimatta mahdollisuudesta syödä itse on tullut luksusta suihkussa käymisestä puhumattakaan.

Käsittämättömintä vauva-arjessa on se, miten tavarat jatkuvasti katoilevat. Milloin puuttuu vauvan sukka, milloin käsine, yhtenä päivänä minulta katosi keltainen kumisaapas. Alkuun imetyksessä tarvitut rintakumit vasta oma lukunsa olivatkin, nuo silikoniset, läpinäkyvät pienet pirulaiset! En ymmärrä, miten jotakin on jatkuvasti hukassa.

Elämä on muuttunut hallitsemattomaksi taisteluksi, josta selviytyäksemme olemme surutta hankkineet yli parikymmentä puklurättiä ja muuta roinaa.

Tiivistetysti voisin kuvata tämänhetkistä elämääni sekoiluksi huutavan pikkupomon alaisuudessa. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että erilaista kampetta ja rompetta tuli hankittua ennemmin enemmän kuin vähemmän ennen vauvan syntymää, koska tämän beben kanssa elän lähes jatkuvasti pyjamassa, tukka pystyssä ja tissit paljaina. Ei olisi millään parilla bodylla pärjätty ja hyvä, että tuli se sitterikin haettua.

Toisaalta olen tyytyväinen, ettemme harkitsemattomasti lähteneet hankkimaan ihan mitä tahansa rojua. Vauvan synnyttyä olemme hankkineet lisäksi vielä mm. tsiljoona harsoa, pari tuttinauhaa, parvekevaunut ja tuttipullon lämmittimen, lisää tuttipulloja ja toisen alipainepumpun. Vauva imee pääasiassa tissiä, mutta sai etenkin alkuun myös lisämaitoja ja syö yhä kerran päivässä pumpattua maitoa pullosta. Tutteja meillä on aktiivikäytössä kaksi ja se on liian vähän, koska tutit tietysti katoilevat kuten muutkin tavarat.

Lukuun ottamatta joitakin vaatteita hankintamme ovat osoittautuneet tarpeellisiksi.

Tavaraa tuntuu olevan aivan liikaa mutta vähemmällä selviäminen tuntuisi näin intensiivisessä elämänvaiheessa turhalta rääkiltä. Pienimmät vauvanvaatteet ovat jo jatkaneet meiltä matkaansa, joten tilaa on onneksi välillä vähän vapautunutkin. Jotkin vaatteet ovat osoittautuneet epäkäytännöllisiksi, esimerkiksi pieniä paitoja ei kyllä tule käytettyä, bodyt ovat niin paljon parempia kun eivät nouse vauvan kainaloihin. Onneksi lainatuista vaatteista on tosi helppoa päästä nopeasti eroon.

Käytännöllisimpiä vauvanvaatteita meillä ovat olleet bodyt ja housut sekä vetoketjulliset kokoyöpuvut. Bodyista pidän eniten niistä, joissa on umpinaisiksi käännettävät hihat, koska vauva raapii muuten itseään ja lapaset eivät pysy käpälissä millään (minkä takia pidämme usein vauvan käsissä sukkia, jotka tuntuvat pysyvän huomattavasti paremmin). Samaten puolipotkuhousut ovat käteviä, koska niiden ollessa käytössä ei tarvitse jatkuvasti metsästää pudonneita sukkia. Niissä vaan on sitten se puoli, että ne käyvät nopeammin pieniksi kuin jalkaterättömät pykät.

Valitettavasti eritteitä (etenkin pissaa) kuitenkin irtoaa siihen tahtiin, että olemme jokseenkin tehokkaasti hyödyntäneet monia epäkäytännöllisempiäkin vaatteita, kuten erilaisia olkaimellisia potkuhousuja, jotka näyttävät monesti mielettömän söpöiltä mutta joita on sairaan rasittavaa vetää vauvan päälle ja päältä pois. Hupulliset vaatteetkin ovat hankalia, koska niitä ei uskalla käyttää öisin. Lääh ja puuh, pesukone pyörii lähes joka päivä ja silti vaatteita ei ole yhtään liikaa. En nyt ehkä enempääkään niitä kaipaisi, väsyttää vaan välillä tämä taukoamaton show!

Imetysvaatteista kätevimpiä ovat olleet imetystopit, joiden kanssa voin käyttää omia tavallisia paitojani, mutta olen iloinen, että tulin hommanneeksi muutaman imetysmekonkin. Niitä tulisi varmasti käytettyä enemmänkin, jos ei olisi koronaa ja liikkuisin enemmän ihmisten ilmoilla. Harmittaa vain se, etten hankkinut niitä jo aiemmin, koska niitä olisi voinut käyttää raskausaikanakin. Näin jälkikäteen ajatellen kitkuttelin raskaana ihan turhaan muutamilla vaatteilla. Pari mukavaa lisävaatetta olisi helpottanut elämää, kun raskaus oli itsessään niin karmaiseva olotila. Tekisi mieli sanoa never again, mutta varmuudeksi pidän suuni.

Omaa vaatekaappia tekisi jo mieli siivota, koska kiitos raskauskilojen se on täynnä liian pieniä vaatteita.

Raskauden aikana ja näin sen jälkeen olen tajunnut, kuinka vähäisellä vaatemäärällä oikeasti pärjäisi. Koska en mahtunut raskaana enkä mahdu nyt synnytettyänikään melkein mihinkään vanhoihin normaalivaatteisiini, olen selvinnyt muutamilla vaatekappaleilla. Tällä hetkellä käytän yöpukujen lisäksi lähinnä muutamaa yhä sopivaa pitkähihaista mustaa ja valkoista puuvillapaitaa, kaksia housuja sekä merinovillaisia pitkiä kalsareita. Pari villapaitaa on myös aktiivikäytössä.

Kysymys kuuluukin: kuinka pitkään synnytyksen jälkeen kannattaa odotella kilojen karisemista ennen kuin siivoaa vaatekaappinsa ja kenkävarastonsa?

Ja nyt pikkuotus huutaa taas nälkäänsä. Äitiys kutsuu. Eipä tarvitse paljon ajanhallintaa miettiä, se on kuulkaa tissi esiin ja menoksi taas!

Riisun sivistynyttä kirjahyllyäni

Olen aina ollut kiinnostunut kyläillessäni muiden kirjahyllyistä. Mitä he lukevat? Mitä kirjat kertovat lukijoistaan? Kertovatko mitään? Ja mikä kamalinta – mitä ihmisestä kertoo, jos hänen kotonaan ei ole kirjahyllyä ollenkaan?

Viime päivinä olen kääntänyt katseeni omaan kirjahyllyyni. Kertovatko säilömäni kirjat siitä, mitä luen vai mitä mukamas luen? Kertovatko ne tarinaa siitä, kuka olen, vai siitä, kuka olen ollut tai kuinka sivistyneeltä haluaisin muiden silmissä näyttää? Tai omissa silmissäni?

On tiettyjä kirjoja, esimerkiksi pari runokirjaa, romaania ja lastenkirjaa, joista en luovu. Niillä on minulle merkitystä. Palaan niiden pariin aina uudelleen. Huomaan kuitenkin säästäväni paljon kirjoja, jotka eivät merkitse minulle yhtään mitään.

Pahimpia ovat lahjakirjat. Olen ajatellut, että kirjalahja on hieno lahja ja ostanut kirjoja toisillekin. Nyt kysyn itseltäni, mikä veisi enemmän henkistä tilaa kuin lahjaksi saatu kirja, jota ei oikeasti halua lukea. Olen itse elänyt lukemattomien (kirjaimellisesti) lahjakirjojen kanssa vuosikausia. Ne painavat mieltäni, mikawaltarit ja tovejanssonelämäkerrat. Tänään sain taas laitetuksi muutaman sivuun, heippa vaan! Kyllä helpotti. Jatkossa pyrin antamaan lahjaksi vain kirjoja, joiden tiedän olevan toivottuja.

Myös klassikot ajavat hulluuden partaalle. Esimerkiksi Saatana saapuu Moskovaan oli ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutten usko lukevani sitä enää uudestaan. Se vaan näyttää niin hienolta hyllyssä, etten pääse siitä irti.

Ja sitten kotiamme täyttävät sellaiset valioyksilöt kuin Rikos ja rangaistus, jota olen yrittänyt saada luetuksi loppuun yli 15 vuotta. Lainasin sen ysiluokalla koulun kirjastosta näköjään ikuisiksi ajoiksi (vähän nolo juttu, mutta lienen rangaistukseni kärsinyt ja kärsin sitä edelleen).

Oman alan kirjallisuus on lukunsa sekin. Olen koulutukseltani suomen kielen maisteri. Minulla oli vino pino tieteellisiä teoksia ja julkaisuja, jotka muka kiinnostivat. Tai ehkä kiinnostivat oikeastikin, mutta eivät riittävästi, jotta olisin niihin ikinä tarttunut. Olin äärimmäisen helpottunut päästyäni niistä eroon. Tai no osasta, vielähän noita hyllyssä asustelee, mutta enää kohtuullinen määrä. Niin Setälän kuin Petraeuksenkin kielioppi odottaa tutkijaansa. Pitkään saavat odottaa.

Vähä vähältä pyrin siivoamaan hyllystäni teokset, jotka omistan vain näön vuoksi. Olen saanut karsituksi pari metriä kirjaa, mutta vieläkään en ole saavuttanut tavoitettani. Haluaisin omistaa vain kirjoja, joilla on minulle merkitystä, näytti hylly muiden silmissä sitten miltä tahansa.

Auttaisiko minua ns. minimalistin 6/6-sääntö? Sen mukaan voi luopua esineistä, joita ei ole tarvinnut viimeisen kuuden kuukauden aikana eikä tule tarvitsemaan seuraavan kuuden kuukauden aikana. Kirjojen kohdalla pääsisin varmaan eteenpäin jo sillä, että miettisin, olenko lukenut kirjan viimeisen kuuden vuoden aikana tai aionko lukea sitä seuraavan kuuden vuoden aikana. Jos vastaus olisi kielteinen, jättäisin kirjalle hyvästit.

Vaikka omassa hyllyssäni olisi paljon kaikenlaista periaatteessa mielenkiintoista luettavaa, huomaan olevani innostuneempi kirjaston tarjonnasta. Voisi olla aika päästää irti kirjoista, jotka roikkuvat vuodesta toiseen lukulistani hännillä. Vaikealta se silti tuntuu.

Mitä teidän kirjahyllynne kertovat teistä? Mitä säästätte ja miksi?

Toisten aarteet ja ajatukset ovat täyttäneet kotini

Isoimman siivousurakan jäätyä taa olen pysähtynyt pohtimaan omaa tavarasuhdettani. Mitä olen tähän mennessä oppinut?

Olen käsittänyt säilyttäneeni nurkissani toisten aarteita, jotka ovat muodostuneet minulle taakaksi. Olen esimerkiksi luopunut suuresta määrästä vaatteita ja esineitä, joita olen saanut toisilta ja joita en varmasti olisi itse tullut hankkineeksi. Niistä lukuisia olin säilyttänyt yli vuosikymmenen. Suuren osan tavaroista olen ottanut vastaan vain, koska en ole osannut sanoa ei tai en oikein ole tiennyt, mitä haluan.

En enää tahdo ottaa vastaan ilmaisia tavaroita, jollen koe niiden olevan niin tarpeellisia, että olisin niistä valmis myös maksamaan.

Lisäksi olen suojellut liian pitkään omia muistoesineitäni, jotka pitivät (ja jotkin niistä yhä pitävät) minut kiinni menneessä. Nyt olen saanut luovuttua monesta tunnearvoa sisältäneestä tavarasta, kuten vankilanoranssista opiskelijahaalarista, joka vei kaapista tuskastuttavasti tilaa ja jota voin jatkossa ihailla riittävästi valokuvista. Opettelen luopumaan menneestä ja hyväksymään tiettyjen elämänvaiheiden olevan ohi, jotta saan tilaa uudelle.

Tavaroista luopuminen on saanut minut kysymään itseltäni, miksi ja millaisista asioista luopuminen on minulle vaikeaa ylipäätään. Omaan tavarasuhteeseeni tutustuminen on herättänyt minussa liudan kysymyksiä, joihin vastaaminen on vaatinut syvällistä itsetutkiskelua:

Miksi annan millekin esineelle niin paljon arvoa kuin annan? Arvotanko esineeni itse vai onko sittenkin kyse jonkun toisen mielipiteestä, joka vaikuttaa omaani? Enkö luovukaan, jos joku kauhistelee? Osaankohan valita, mikä minulle elämässä on arvokasta ja elää sen mukaisesti, jos olen tavaroidenikin kanssa ihan hukassa?

Aloin surra menettämääni pöytää vain, koska siitä luopuminen oli herättänyt ystävässäni haikeita tunteita.

Ensimmäisessä blogitekstissäni kerroin luopuneeni pienestä puisesta sivupöydästä ja olleeni siitä helpottunut. Noin viikon päästä tekstin julkaisusta kyläilemään tullut ystäväni kertoi olevansa pöydän lähdöstä kovin suruissaan, koska hänestä pöytä oli ollut ihana. Aiemmin tuntemani helpotus pöydästä luopumisesta vaihtui sillä sekunnilla surun, pettymyksen ja epäilyn tunteisiin. Yhtäkkiä tuntui siltä, että olin luopunut jostakin arvokkaasta enkä saisi sitä koskaan takaisin. Kesti monta päivää käsitellä asiaa.

Sain hyvin konkreettisen muistutuksen siitä, kuinka paljon muiden mielipiteet ja tunteet vaikuttavat omiini: enemmän kuin haluaisin tai tajuankaan. Se oli arvokas läksy. En oikeasti surrut pöydästä luopumista, vaan kyse oli jostakin ihan muusta. Yritän jatkossa yhä vahvemmin kuulla oman ääneni muiden äänten joukosta ja säilyttää elämässäni sen, mikä on juuri minulle arvokasta.

Pienellä pyöreällä sivupöydällä oli kerran paikka elämässäni. Ehkä sillä jo tänään on sopiva paikkansa jonkun toisen elämässä. Meidän nykyisessä olohuoneessamme sen paikka oli kohtalokkaan ahdas. Olen iloinen, että pystyin luopumaan, vaikka se teki hetken kipeää. Olin halunnut luopua pöydästä jo pitkään.

On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka voimakkaita tunteita elottomat esineet ja niistä luopuminen herättävät sekä minussa että toisissa ihmisissä. Onneksi minimalistiseen elämäntapaan voi pyrkiä kaikessa rauhassa ja näitä kipeitä luopumisia voi kohdata omaan tahtiin, suorittamatta. Kannattaa yrittää olla vertailematta itseään muihin ja siihen, mitä he tahtovat elämässään säilyttää. Vähitellen luopuminen helpottuu, ehkä muustakin kuin tavarasta luopuminen.

Ennen toisten ajatusten kuulemista yritän selvittää, mitä itse tunnen ja ajattelen. Muilla ei pidä olla valtaa päättää, mitä elämässäni säilytän.

Olen yhä vakuuttunut siitä, että minimalistiseen elämäntapaan pyrkiminen tuo mukanaan paljon hyvää. Vaikka meillä on vielä kotona paljon sellaista, mitä emme tarvitse ja mistä on enemmän haittaa kuin hyötyä, on tilanne helpottunut huomattavasti. Kun palaan iltapäivisin kotiin ja tuijotan avarampaa olohuonettamme, oloni on rauhallisempi kuin ennen minimalisointiprosessin aloittamista. Aikaakin tuntuu olevan enemmän – vielä en vain oikein tiedä, miten sen haluaisin käyttää.