Minimalistin vuosi 2022: muutosta, äitiydestä, siivoamisesta, rahasta ja kaikesta

Huhhuh. Tukka nousee pystyyn, kun ajattelen vuotta 2022. Yritän nyt jotenkin parhaani mukaan summata, mitä kaikkea tapahtui sen aikana ja miten minimalismiin pyrkimiseni on sen aikana näkynyt tai ollut näkymättä. Kuvaavampaa olisi ehkä konkreettisesti oksentaa A4-arkille, ottaa tuotoksesta valokuva ja väittää nykytaiteeksi, mutta ehkä ensi kerralla.

Muutto ja uusi koti

Alkuvuodesta etsimme kuumeisesti uutta asuntoa, kolmiota kaksion tilalle. Vielä 1-vuotias taaperomme, jota kutsuttakoon vaikka nimellä Vilske, oli isänsä hellässä kotihoidossa, mutta aloittamassa päiväkodin keväällä. Halusimme muuttaa mahdollisimman pian, jotta Vilske ei joutuisi muuton myötä vaihtamaan päiväkotia.

Ostimme uuden kotimme helmikuussa reilu viikko ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Mikä ajoitus… Minusta tuli ensimmäistä kertaa omistusasuja. Ja stressaantunut maailmanlopun doomscrollaaja. Sota Euroopassa järkytti perustavanlaatuisesti turvallisuudentunnettani. Tarrasin kännykkään kuin pelastusrenkaaseen ja irrottaminen on yhä vaikeaa. Tästä kirjoitinkin jokin aika sitten.

Pääsimme muuttamaan viimein huhtikuussa (maalautimme asunnon ennen muuttoa kattoa myöten), jonka aikana Vilske aloitti päiväkodissa alle viiden minuutin kävelymatkan päässä. Mikä satumainen onni!

Jos asunnon ostamisen ajoitus ei ollutkaan optimaalinen, niin päiväkotipaikan saaminen vierestä on tuntunut suorastaan jaloimmalta lahjalta, jonka maailmalta voi saada. Jos olisimme ostaneet asunnon myöhemmin, emme myöskään olisi saaneet juuri tätä asuntoa.

Kotimme on hyvä kompromissi. Makuuhuoneeseen mahtui alkuvuodesta juuri ja juuri myös pinnasänky. Yksi seinä on kaapistoa. Keittiö on lähes erillinen. Siihen ei saa ovea ja siitä näkyy olohuoneeseen ”reilun ovenleveyden verran”, mutta se ei kuitenkaan ole kammoamani avokeittiö.

Olohuoneeseen mahtuu isohko tummanvihreä samettisohva (josta kerroinkin aiemmin) ja työpiste. Työhuone olisi ollut ihan unelma, mutta Helsingissä sekä tarpeisiimme että hintatoiveisiimme soveltuvaa neliötä ei osunut kohdalle. 79 neliöstä tosin voisi tehdä neliönkin, jos ikkunat olisi sijoiteltu eri tavoin. Nyt ei oikein onnistu.

Lisäksi kotoamme löytyy kapeahko mutta toimivaksi osoittautunut eteinen, tilava wc-kodinhoitohuone sekä kylpyhuone saunoineen. Alun perin pidin suurehkoa vessaa neliöiden tuhlaamisena, mutta olen muuttanut mieleni täysin. On ihanaa, että pyykkiteline avattuine siipineen sopii sinne juuri ja juuri. Edellisessä kodissamme inhosin sitä, että jouduin katselemaan märkiä pyykkejä olohuoneessa. Hieman turhana pitämäni pikkuinen saunakin on osoittautunut kivaksi pikkulapsiperheessä, vaikka saattaisin edelleen mieluummin valita sen tilalle työhuoneen. Ehkä.

Kerrostalossa asumisen helppous on huojentavaa, kun perhearkea vauhdittaa 2-vuotias ja koira.

Ja sitten on parveke. Olisin halunnut oman pihan, mutta valtava lasitettu parveke ajaa suunnilleen saman asian. Kasvattelin siellä kesän basilikaa erittäin hyvällä menestyksellä ja esimerkiksi persiljaa huonolla menestyksellä. Koiraa ei voi sinne pihan tavoin päästää pissalle, mutta toisaalta oven voi jättää huoletta auki eikä Vilske pääse pakoon. Eikä tarvitse itse tehdä lumitöitä, joten kerrostalo oli lopulta meille tähän elämäntilanteeseen sopiva valinta.

Tiedän, että monet minimalismiin pyrkivät muuttavat isommasta asunnosta pienempään tai ylipäätään pyrkivät asumaan pienissä neliöissä. Täytyy sanoa, että meillä isommat neliöt ovat todella lisänneet elämänlaatua. Nyt 2-vuotiaan Vilskeen leikeille on selkeästi rajattu tila ja kotimme on muutenkin osoittautunut funktionaaliseksi.

Yllättävänä bonuksena täällä ei muuten edes kesähelteillä iskenyt ahdistus. Ikkunat ovat suopeaan suuntaan ja toimivasta ilmanvaihdosta(ko) johtuen täällä ei tuntunut tukalalta silloinkaan, kun sisälämpötila nousi kesällä 26 asteeseen. Emme hakeneet varastosta lattiatuuletintakaan. Viimeisten helteiden aikana harkitsin, mutta helteet menivät ohi sen verran nopeasti, että varastoon jäi.

Muuttoon liittyvästä tavarashow’sta yritän kirjoittaa myöhemmin oman tekstinsä. Spoilaan jo etukäteen sen verran, että suurta pakko-ostaa-hirveästi-uutta-tavaraa-sisustusrumbaa siihen ei liittynyt. Isompaan muuttamisesta huolimatta mukana oli siis minimalismin henkeä.

Perhe ja ystävät

Vilskeestä kasvoi vuodessa yhä menevämpi 2-vuotias. Apua! Hän laulaa ilahduttavan paljon ja tykkää kaikista stereotyyppisimmistä poikaleluista (lisäksi paljon esimerkiksi kirjoistakin, mikä ilahduttaa minua). Juttelimme pari iltaa sitten, kuten yleensäkin, ja kysyin häneltä, vieläkö hän haluaisi jutella jostakin. ”Telaketjut koneissa. Onko niissä telaketjut?” hän kysyi minulta.

Usein tuntuu, että kasvatamme tulevaa koneinsinööriä, sellaiset ovat jutut. Ja saavat tietysti ollakin! Vilske saa olla kiinnostunut juuri niistä asioista, mistä on, vaikka se joskus äitiä hämmästyttääkin. En olisi ikinä etukäteen uskonut, että kiinnostus ”poikastereotyyppisiin” asioihin voi vaikuttaa niin voimakkaan sisäsyntyiseltä. Kun luimme Myyrä-kirjaa, jossa eläimet surivat koneiden raiskaamaa metsää, Vilske selasi uudelleen ja uudelleen kirjaa taaksepäin ja totesi innoissaan: ”Täällä on erilaisia koneita.”

Pienen lapsen kehitystä on hienoa saada seurata ja erityisesti puheen kehittymisen seuraaminen tuntuu suurelta etuoikeudelta. Vilske on vastikään alkanut käyttää puheessaan säännönmukaisesti esimerkiksi omistusliitteitä (minun kylpytakkini, minun huoneeni). Konsonantit menevät hauskasti monissa sanoissa sekaisin (raastali=laastari). Pitäisi kerätä näitä juttuja muistiin, se vaan meinaa hektisessä arjessa jäädä.

Vilskeen kehitystä on ollut ihana seurata, mutta parisuhde jää lapsenhoidon jalkoihin.

Arki nimittäin tuntuu todella intensiiviseltä. Perheen ja työn yhdistäminen vaatii paljon (ei käy kateeksi yksinhuoltajia eikä niitä, joilla on päiväkoti kaukana eikä lainkaan tukiverkkoja) eikä lepohetkiä uhmaikäisen ja kodinhoidolta pahemmin ole.

Parisuhteelle ei käytännössä jää aikaa, mille pitäisi tehdä jotain. Nyt jos aikaa jää, me molemmat vanhemmat haluamme yleensä ensisijaisesti poteroitua latautumaan yksin.

Jos parisuhteelle ei ole aikaa, niin ei ole kyllä oikein itsellekään. Vilske ei koskaan ole ollut niitä unisimpia lapsia. Hän ei useimmiten nuku kotona enää päiväunia. Päiväkodissa nukuttujen ylipitkien päiväunien jälkeen hän nukahtaa illalla aivan aikaisintaan klo 21.

Ennen kellojensiirtoa hän nukahti vasta klo 22. Saimme kellonsiirron myötä vaivoin korjattua rytmiä niin, että unet alkavat klo 21. Tästä on kuitenkin alettu nyt lipsua, kun päiväunet päiväkodissa tuntuvat venyvän pariin tuntiin, jolloin Vilske saattaa nukkua yöunia vain 9 tuntia. Oi voi. Hän on muutenkin selvästi luontojaan iltavirkku.

Arvannette jo, että ystävillekään ei aikaa ole liiemmälti ollut. Olemme kuitenkin tutustuneet Vilskeen muutamiin päiväkotikavereihin vanhempineen, mikä on tuonut vähän helpotusta arkeen. Onnenpotku tämäkin. Silti kaipaisin kiireettömiä hetkiä läheisten ystävien kanssa. Kunnollisia, syvällisiä keskusteluja. Yhdessä ajattelemista. Niitä ei monia viime vuoteen mahtunut.

Onneksi olemme saaneet paljonkin apua isovanhemmilta. Olemme kuitenkin miettineet, että meidän on varmaan pakko keksiä jostakin lisäksi maksullista lastenhoitoapua vuodeksi 2023. Tuntuu vaan hankalalta luottaa vieraisiin ihmisiin. 2-vuotias on niin pieni, että ulkopuolinen apu epäilyttää. Mitä ihmettä tässä keksisi?

Äitiys

Suhteeni äitiyteen on vuonna 2022 ollut koetuksella. Rakastan lastani yli kaiken, mutta tunteeni äitiydestä ovat hyvin ristiriitaiset ja väsyneet.

Olen alkanut luopua ajatuksesta, että meillä voisi joskus olla vielä toinen vauva, ja aion laittaa pinnasängyn varastosta myyntiin. Se tuntuu kipeältä muun muassa siksi, että korona-ajan vauvan kanssa ei päässyt ”lattemammailemaan” tai esittelemään vauvaa ylpeästi ympäriinsä.

Jos kohdalle osuu kirjoituksia vauva-arjesta, joka on ollut täysin erilaista kuin meidän lohduttoman yksinäinen vauvavuotemme, olen alkanut tuntea yllättävän syvää surua. Vauva-aika oli muutenkin niin haastavaa, että suhteeni vauvoihin hämmentää minua. En tiedä, haluaisinko esimerkiksi ottaa kenenkään vauvaa syliin tai edes koskea. Jollain tasolla oma syli tuntuu yhä niin täydeltä ja vauva-aikaan liittyvät asiat niin raskailta, kannan niitä yhä. Vilske mahtuu syliin, mutta ei ehkä kukaan muu.

Tästä aiheesta on niin paljon sanottavaa, että kirjoitan tästä myöhemmin kokonaan oman avautumisen.

Terveys

Saakelin saakeli mikä vuosi flunssineen ja koronoineen ja enterorokkoineen. Keväällä riitti sairastelua. Toivoimme, että syksyllä vastustuskyky olisi jo muodostunut paremmaksi, mutta ehei. Vilskeen pisin aika päiväkodissa putkeen on ollut kolme viikkoa heti tämän syksyn alussa. Sen jälkeen hän on ollut aina pari viikkoa terveenä ja viikon sairaana.

Sanotaan, että vuosi päiväkodin aloituksesta helpottaa. Se tulee tulevana keväänä täyteen. Toivottavasti silloin helpottaa, nimittäin tässä on saanut tehdä aikamoisia henkisiä kuperkeikkoja, jotta työnsä on saanut hoidettua tämän hullunmyllyn keskellä.

Omaakin terveyttä ovat erilaiset lapsen tuomat pöpöt koetelleet. Korona tosin ilmeisesti tuli perheeseen miehen töistä. Tauteja on siis riittänyt. Enterorokosta en ollut kuullutkaan ennen viime vuotta, jolloin sen sairasti sekä Vilske että minä. Viheliäinen rokko, kivulias, kutiseva ja irrotti lapselta kynnetkin. Itse sai onneksi vain muutaman näppylän.

Työ

Työvuosi oli raskas mutta palkitsevakin. Saimme paljon aikaan, mutta uudistusten määrä ja mm. mainittu lapsen sairastelu ja uuteen arkeen totuttelu kuormittivat.

Olen nyt ollut nykyisessä työssäni reilun vuoden ja se tuntuu hitusen omemmalta. Olen päässyt kehittymään ja kehittämään. Konkreettisia tuloksia on syntynyt ja minulla on paljon ajatuksia siitä, mitä voisi kehittää edelleen. Edessä on kaikenlaista kiinnostavaa.

On helpottavaa olla ensimmäistä kertaa elämässään työsuhteessa, joka on voimassa toistaiseksi. Ei ole pakko käyttää energiaa siihen, että miettii, mihin suuntaisi seuraavaksi, tai siihen, että rustaisi hakemuksia ja juoksisi haastatteluissa. Ei tarvitse yrittää olla yli-ihminen sen takia, että toivoisi sen johtavan oman paikan vakinaistamiseen. No, on ollut niin paljon kyllä tekemistä, että yli-ihminen pitäisi välillä olla nytkin. (Sitä kai nykypäivän työelämä usein on.)

Toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa oleminen mahdollistaa kuitenkin sen, että voin ehkä olla enemmän oma itseni. Tuntuu hyvältä, että minut on valittu tehtävääni sillä ajatuksella, että minun toivotaan pysyvän siinä. Palkkatasossa kulttuurialalla olisi yleisesti ottaenkin toivomisen varaa, mutta toistaiseksi työssä on riittävästi hyviä puolia, joiden takia tahdon jatkaa siinä.

Harrastukset

Olen käynyt vuoden Nuoren Voiman liiton Daidalos-kirjoittajaryhmässä ja jatkan siinä nyt keväälläkin. Aikaa kirjoittamiselle olen saanut revittyä aina vähän jostakin, vaikka heikkoa se on ollut. Lähinnä olen kirjoittanut runoja äitiydestä ja sen aiheuttamista ristiriitaisista tunteista (mitäs muuta tässä elämäntilanteessa ehtisikään ajatella). Kuka tietää, vaikka julkaisisin niistä jonkin joskus tässä blogissakin.

Valokuvausta en ole pahemmin harrastanut, ajatellut kyllä. Alkaneena vuonna kenties?

Aloitin jumpan, jossa kävin, kun olin terveenä. Useampaan kertaan kuitenkin. Hyvä minä! Ensi viikolla kausi jatkuu. Minun on ollut todella hankala löytää sellaista liikuntaharrastusta, joka sopisi kropalleni (mm. leikatun polveni takia). Nyt sellainen tuntuu löytyneen!

Raha

En muista, milloin olisi stressannut rahasta niin paljon kuin kuluneena vuonna. Koronnousu tuo oman lisäpaineensa, mutta eniten olen stressannut sitä, että edellinen kotimme on yhä myymättä vaikka se sijaitsee Helsingissä mielestäni erinomaisella paikalla.

Kyllä meidän kai pitäisi tästä selvitä, mutta on muutaman kerran tullut toivottua, että ”siitä kämpästä” (eli rakkaasta entisestä kodistamme) oltaisiin jo päästy eroon. Kun siitä päästään järjestän taatusti juhlat.

Rahastakin voisin kirjoittaa lisää myöhemmin. Nappasin juuri verkkopankista csv-tiedoston koko viime vuoden tilitapahtumistani (kuten olen tehnyt jo monta vuotta), joita toivon ehtiväni tutkia jossain vaiheessa lähemmin.

Viime vuonna en käyttänyt sovellusta, jossa olisin jokaisen oston yhteydessä kirjannut mitä ostin, millä hinnalla ja mihin kategoriaan se kuului, mutta ehkä tänä vuonna voisin harkita sitä taas tauon jälkeen. Sovellus, jota aiemmin käytin, taisi olla nimeltään Monefy.

Minimalismi vuonna 2022

Siivoaminen on helpompaa

Minimalismiin pyrkiminen näkyy arjessamme tällä hetkellä eniten siinä, että siivoamisesta on tullut kohtalaisen vaivatonta. Robotti-imuri pääsee nykyään oikeastaan kaikkialle, kun se mahtuu sekä parisängyn, sohvan että Vilskeen juoniorisängynkin alle. Se pääsee myös ajamaan kaikkien mattojen päältä. Vessaan ja kylppäriin se ei pääse nostamatta ja jotkin nurkat ja reunustat ovat sille hankalia, mutta hankalia paikkoja on niin vähän, että käytännössä imurointi on meillä automatisoitu. Jipii!

Vaatteet hajoilevat

Minimalismi näkyy myös vaatekaapissani siten, että minulla taitaa olla nykyään meidän perheestämme vähiten vaatteita. En tiedä voiko tätä sivuvaikutusta kuvata yllättäväksi, mutta olen ollut hitusen yllättynyt siitä, kuinka paljon nopeammin vaatteet kuluvat ja alkavat hajota, kun niitä on vähemmän. Ovat monet vaatteistani toki iäkkäitäkin, sekin näkyy.

Vuonna 2022 jouduin tekemään erinäisiä vaateostoksia, kun mm. syys-/talvikenkäni hajosivat korjauskelvottomiksi ja talvitakkini vetoketju alkoi olla hälyttävän heikossa hapessa. En lähtenyt vaihdattamaan vetoketjua, koska takki oli muutenkin paikoin rikki. Kiitos takki, palvelit vuosia hyvin.

Pitkä ”turvavillattakkini” on saanut kynärpään kohdalle ison aukon, jonka parsimista harkitsen. Olin ensin heittämässä takin pois, mutten sitten raaskinut. Olen käyttänyt sitä kotona reiästä huolimatta.

Emme syö enää lähes lainkaan lihaa

Viime vuoden aikana puoliso taisi lopulta ihan oikeastikin muuttua kala-kasvissyöjäksi. Olin aina kuvitellut, että minusta tulisi kasvissyöjä ensin. No nyt olemme käytännössä kotikasvissyöjiä, jos niin voi sanoa, kun kuitenkin syömme kalaa ja käytämme maitotuotteita.

En itse kannata ehdottomuutta elämässä kovin monien asioiden suhteen, ja saatan yhä syödä lihaa silloin tällöin. Vilskekin saa syödä muualla mitä syö.

Ilmaston kannalta ja eettisesti parasta olisi varmaan ryhtyä vegaaniperheeksi, mutta siihen meistä ei taida olla. Voimme silti tehdä jotakin. Se on paljon parempi kuin ei mitään.

Minimalisoimme sähkönkulutuksemme

Kerroin aiemmin, kuinka jouduimme siirtymään pörssisähköön. Vaikka etenkin joulukuun laskua odotin kauhulla, sekin jäi 51 euroon. Se on siis vähemmän kuin mitä kaatunut sähköyhtiömme olisi meiltä veloittanut per kuukausi (noin 60 e). Kaipa tämä pörssisähkö on siis parempi ratkaisu kuin sopimus vanhan sähköyhtiömme kanssa olisi ollut.

Tuntuu yhä absurdilta, että en ennen viime vuotta ollut koskaan joutunut pysähtymään oman sähkönkulutukseni äärelle. Eikä varmaan ollut moni muukaan suomalainen.

Sähkökulujen minimalisoinnissa on muuten tärkeää, että minimalistillakin on riittävästi vaatteita ja astioita, jotta kodinkoneita voidaan pyörittää täysinä. Kolmen perheen taloudessa tämä onnistuu aika helposti.

Ajanhallinnassa tekemistä riittää

Voihan ajanhallinta. Tänä vuonna toivon, että pääsen turhasta doomscrollaamisesta ja uutisten tuijottamisesta ja kännykän pläräämisestä. Tai jos vaan päätän, että pääsen?

Blogin tulevaisuus mietityttää

Maksoin taas tälle vuodelle blogin kulut, useamman kympin. Kysyin itseltäni, onko siinä järkeä, kun kirjoittaminen on sen verran epäaktiivista. Mitä saan tästä? Saanko riittävästi suhteessa maksamiini kuluihin? Mitä muut saavat tästä? Saako ylipäätään joku muu tästä jotakin?

Vuosi 2023 tulee olemaan niin sanottu blogin kohtalon vuosi. Alun perin perustin tämän oman ajatteluni tueksi, jotta minun ylipäätään tulisi kaiken pyörityksen keskellä pysähdyttyä pieniksi hetkiksi. Noina hetkinä saisin mahdollisuuden kysyä itseltäni, mitä minulle kuuluu, missä mennään ja mihin suuntaan. Saisin ehkä tilaisuuden korjata kurssiakin silloin tällöin.

Katsotaan nyt, mihin tämä blogi tänä vuonna kehittyy. Haluaisin päästä tilanteeseen, jossa kirjoittaisin julkaisun per viikko. Käytännön ongelma on, että minun pitäisi kirjoittaa lähinnä silloin kun muut nukkuvat. Tänä aamuna aloittelin noin klo 6.

Ja jos kiristän julkaisutahtia, mistä se on pois? Jos se olisi ajallisesti pois doomscrollauksesta, se olisi ehdottomasti sen arvoista.

Vuosi 2023

Viime vuosi oli aikamoinen. Alkaneen vuoden suhteen olen varovaisen toiveikas, vaikka maailman tilanne monin tavoin huolettaa. En ole tehnyt lupauksia uudelle vuodelle. Ohjenuoraksi yritän painaa mieleeni yleisesti tunnetun tyyneysrukouksen, joka sopii minusta jokaiselle uskontokunnasta (tai uskonnottomuudesta) riippumatta:

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Mitä minimalismia muka: Ostimme sitten uuden sohvan

Nyt pääsi käymään niin, että ostimme uuden sohvan. Kieltäydyn potemasta siitä minkäänlaista syyllisyyttä, koska kyseessä on ensimmäinen sohva, jota olen koskaan ollut ostamassa. Kaiken lisäksi se on meille täydellinen sohva paristakin syystä.

No mutta kannattaako minimalismiin pyrkivän omistaa sohvaa saati sitten ostaa vieläpä uutta entistä isompaa sohvaa?

Somen minimalismiryhmissä ihmetellään tasaisin väliajoin, voisiko sohvasta luopua. Kiitos puolisoni sohvan ja sitä ennen mm. kämppikseni sohvan en ole vähään aikaan elänyt sohvatta, mutta oli aika, jolloin minulla ei ollut sohvaa. Useampaan vuoteen samaan syssyyn. Eikä se ollut mikään ongelma. Sänky ja ruokapöytä tuoleineen riittivät tarpeeksi hyvin.

Vastaus on siis kyllä, voitte kaikki halukkaat luopua sohvistanne vallan mainiosti, jos se tekee elämästänne parempaa. Mutta tekeekö se? Sohvasta luopuminen ei ole mitenkään erityisen vaikeaa tai ihmeellistä, joten pelkästään itsensä haastamisen nimissä sitä ei välttämättä kannata tehdä.

Ilman sohvaa voi mainiosti elää hyvää elämää, mutta minusta sohva on kiva, mukava, lämmin ja pehmeä. Televisiota sen eteen en kuitenkaan kaipaa.

Itse koen sohvan lisäävän elämänlaatuani. Nytkin kirjoitan tätä tekstiä missäs muuallakaan kuin sohvalla. Tykkään myös neuloa sohvalla. Halin kaksivuotiastamme sohvalla. Istumme koko perheen kesken sohvalla. Koiramme Helmutkin rakastaa sohvaa. Istutamme vieraammekin sohvalle. Miksi siis emme nauttisi sohvasta?

Jos uskoisin meidän ilman sohvaa järjestävän villejä tanssibileitä joka viikko, ehkä meidän olisi parempi ilman. Mutta sellaista ei ole suunnitteilla. Emme tarvitse enempää tyhjää lattiatilaa. (Jos joku toinen tarvitsee ja sitä saa luopumalla sohvasta, niin suosittelen toki siinä tapauksessa sitä tälle jollekulle.)

Vanha sohvamme (eli siis miehen vanha sohva, jonka hän oli hankkinut käytettynä entisen kotimme edelliseltä asukkaalta) oli periaatteessa ihan käypä. Vaivauduin jopa vuokraamaan tekstiilipesurin saadakseni sen puhtaaksi. Pesin sen pariin kertaan. Se muutti keväällä mukanamme nykyiseen kotiimme vanhasta kodistamme ja oli täällä jokusen kuukauden.

Vanhassa sohvassamme oli kuitenkin kaksi perustavanlaatuista ongelmaa: 1) Pesuista huolimatta se jäi vähän rähjäisen näköiseksi. 2) Robotti-imuri ei mahtunut sen alle!

Kun kesällä olin tekemässä muutamia tarpeellisia hankintoja uuteen kotiimme, kohdalleni osui sattumalta täydellinen sohva. Ensinnäkin sen alle mahtui robotti-imuri. Toiseksi se oli vihreää vakosamettia – ja olisin jo opiskeluaikana halunnut vihreän samettinojatuolin. En kuitenkaan koskaan onnistunut löytämään sellaista. Niinpä loputkin perheestämme (koiraa lukuun ottamatta) lähti parin päivän päästä sohvaa testailemaan ja se päätettiin ostaa.

Vanhasta sohvasta pääsimme eroon helposti. Luulin, että kukaan ei haluaisi sitä edes ilmaiseksi, koska sohvan liikuttelu tuottaa aina päänvaivaa. Laitoin annetaan-ilmoituksen Toriin ja noutajia olisi ollut jonoksi asti. Se oli minulle iso yllätys.

Robotti-imuri pääsee tätä nykyä kotonamme kaikkialle minne pitääkin. Se helpottaa arkea älyttömästi.

Siis niin parasta! Emme imuroi enää itse oikeastaan ikinä, koska robottimme Oiva hoitaa imuroinnin. Kun Oiva viimein pääsee sekä sohvan että sänkyjen alle, meidän ei tarvitse tarttua imurinvarteen. Eteisestä täytyy joskus imuroida nurkista tavallisellakin imurilla, mutta ylläpitosiivoukseen Oiva riittää hyvin. Joskus tulevaisuudessa haluaisin vielä saada kenkätelineen kiinni seinään, jotta sitäkään ei tarvitsisi perusteellisemman siivouksen ajaksi siirtää. Toistaiseksi se ei ole järkevää, koska taapero menee tasaisin väliajoin ratsastamaan telineellä. Sitä menoa seinään kiinnitettävä teline tuskin kestäisi.

Ihanaa viikonlopun loppua kaikille, nauttikaa sohvistanne ja robotti-imureistanne. Älkää kuitenkaan tehkö turhia tai harkitsemattomia hankintoja.

P.S. Lupasin viimeksi kertoa, millainen oli pörssisähköhintojen perusteella muodostunut sähkölaskumme. Lähes tasan 30 euroa! Eli puolet siitä, mitä olisimme maksaneet Karhu Voimalle per kuukausi, jos kyseinen pulju ei olisi kaatunut.

Aloin käyttää mieheni sukkia

Puoliskoni omistaa tajuttoman määrän sukkia. Se herätti minussa pyykätessäni ja etenkin kuivia vaatteita lajitellessani suoranaista sukkaraivoa.

Sukkien määrästä päätellen mies käyttää useampia kuin yksiä sukkia per päivä. (Luultavasti tämä on vain minun näkemykseni asiasta.) Kuka jaksaa availla ja oikoa pesua vaativia niputettuja sukkia arjen vyöryessä ylitse? Saati parittaa niitä pesun jälkeen?

Olen tarkka pyykkääjä, joten perheemme pyykkihuolto on suurimmaksi osaksi kuulunut minun vastuulleni. Niinpä jotain oli tehtävä. Päätin tehdä kaikkeni minimoidakseni kokemani sukkaraivon. Minimalismissa kun on minulle kyse arjen helpottamisesta ja olennaiseen keskittymisestä. Jos johonkin niin sukkien sielunmaisemaan en halua arjessani keskittyä.

Ensin lakkasin oikomasta vastapestyjä sukkia. Heivasin vain ne märkinä möykkyinä telineelle kuivumaan. Oikenevat ne jalassakin. Sen olin mieheltä oppinut ennen kuin otin pyykkäyksen kokonaan haltuuni muutettuamme yhteen. Valitettavasti ärtymykseni ei hellittänyt. Sukat kadonneine pareineen veivät yhä liikaa energiaa.

Tiesin, että ratkaisu on olemassa, kunhan sen vain keksii. Ihminenhän ei tyypillisesti osaa yksinkertaistaa vaan mieluummin monimutkaistaa asioita, mitä käsittelee vaikkapa tämä Hesarin juttu (maksumuurin takana). Lopulta paras ratkaisu osoittautuikin vallan yksinkertaiseksi.

Nykyään miehellä on lähes pelkästään yhdenlaisia mustia sukkia. Hän heittää likaiset sukkansa niputtamatta pyykkikoriin, johon heivataan vain 40 asteen tumma pyykki. Pesun jälkeen nostan märät möykyt kuivumaan. Niiden kuivuttua nostan ne yhtenä jättisukkamöykkynä sukkalaatikkoon. Ei sukkanippujen availua, ei parinhakua, ei kadonneita sukkia, ei turhaa työtä!

No, arvaatte varmaan, että tämäkään ei riittänyt. Halusin nimittäin päästä helpommalla omienkin sukkieni kanssa. Omat mustat sukkani ja mieheni sukat menivät pesun jälkeen sekaisinkin. Koko hyvä systeemi meni pilalle, koska kahden ihmisen sukkia ei ollut helppo erottaa toisistaan. Lisäksi jouduin parittamaan monenkirjavia sukkiani keskenään. Liian tylsää ja hidasta.

Halusin hankkia itselleni vain yhdenlaisia sukkia, jotka erottuisivat helposti miehen mustista sukista. Siksi tilasin testiin mustat sukat, joiden varressa oli kuvio. Kuvion erottaminen osoittautui ikävä kyllä tehottoman vaivalloiseksi. Seuraavaksi harkitsin hankkivani itselleni ainoastaan harmaita sukkia. En lopulta löytänyt miellyttävää ja sopivaa mallia.

Tässä vaiheessa sukkaprosessia oli kehitelty jo suunnilleen vuoden verran, ja sinä aikana monet vanhoista kirjavista sukistani olivat kuluneet roskiskuntoon. Tiesin, että pian uusia sukkia olisi pakko ostaa. En kuitenkaan millään halunnut ostaa uusia sukkia, jotka eivät palvelisi helppoa sukka-arkeani. Silloin, aivan sattumalta, ongelma ratkesi!

Harvojen jäljellä olevien sukkieni lojuessa pyykkikorissa vetäisin jalkaan mieheni mustat sukat. Ihan vitsillä tai epätoivoissani, koska hänen jalkansa ovat viitisen numeroa minun jalkojani suuremmat. Yllättäen sukat sopivat.

Tuosta ahaa-hetkestä lähtien olen käyttänyt puoliskoni kanssa samoja sukkia. Heitämme siis likaiset mustat sukat jalastamme suoraan niputtamatta pyykkikoriin. Tungemme ne muiden tummien vaatteiden sekaan pesukoneeseen. Nostelemme ne ruttuisina kuivumaan pyykkitelineen toiseen päätyyn. Viemme kuivuneen sukkamöykyn laatikkoon.

Ihanaa. Meillä vallitsee sukkarauha. Minimalismi voi tarkoittaa tätäkin – turhien työvaiheiden karsimista.

Vieläkö sukkashow vie sinun aikaasi? Vai viekö sitä jokin muu turhanpäiväinen toimitus, joka vaatii jatkuvasti huomiotasi?

Millaisen ketjureaktion televisiosta luopuminen synnytti?

Me teimme sen! Televisio lähti. Noutajia ilmaiselle kymmenvuotiaalle olisi ollut jonoksi asti. Mutta mitä sitten tapahtui?

Televisiosta luopuminen tuntui avartavan olohuonetta, koska musta laatikko lakkasi imemästä valoa. Romua tuntui kuitenkin yhä olevan enemmän kuin tarpeeksi. Siitä huolimatta olimme pitkään olleet sitä mieltä, että oikein mistään emme enää pysty luopumaan. Telkkarin lähdettyä totesimme kuitenkin pian, että emme tarvitse tv-tasoa saati sen yläpuolista seinäkaappia.

Tyhjensin kaapin ja tason tavarat lopulta helposti muihin kaappeihin, joista lähti vastaavasti turhaa tavaraa kiertoon. Seinäkaapin sain laitettua heti myyntiin, ja yllättäen ostaja ilmaantui jo seuraavana päivänä (tv-tasoa jouduimme katselemaan useamman viikon, ja myimme sen lopulta vain 19 eurolla päästäksemme siitä eroon).

Turhien huonekalujen lähdettyä päätin, että meillä on viimein riittävästi liikkumatilaa robotti-imurille. Paras hankinta ikinä!

Lisätilasta innostuneena menin tilaamaan robotti-imurin, josta meillä oli ollut puhetta pitkään. Imurin tilattuani saimme viimein aikaan lähteä hankkimaan uutta parisänkyä, jonka jalat olisivat riittävän korkeat, jotta imuri mahtuisi sen alle. Edellinen sänkymme oli narissut jo pitkään ja heräsin joka aamu selkä kipeänä ja toisinaan kädet puutuneina.

Vähän pohdiskeltuamme päädyimme luopumaan yöpöydistämmekin, koska pitäähän imurin päästä hyvin joka paikkaan. Seuraavaksi motivoiduimme poistamaan keittiöstä räsymaton, joka aina meni ruttuun – eihän robotti sen kanssa olisi pärjännyt.

Eipä tässä vielä kaikki. Koska taloyhtiömme oli sattumalta tilannut romulavan, päätimme hyödyntää tilaisuuden ja irrottaa keittiöstä verhokiskot ja -levyn (verhoista luovuimme aikaa sitten). Vajaa vuorokausi kului ja mies alkoi irrottaa olohuoneenkin kiskoja.

Lisäksi siivosin varastoa, laitoin parvekkeen kesäkuntoon ja luovuin vielä paljasjalkakengistäni, joita en käytä ja joiden liima alkoi pettää.

Ja kaikki tämä lähti liikkeelle, koska luovuimme televisiosta. Kuvitella, että pari viikkoa takaperin oli mahdotonta luopua yhtään mistään. Kuinkas sitten kävikään.

Luopuminen synnyttää luopumisen ketjureaktion, ostaminen ostamisen ketjureaktion. Tämän kun tiedostaa, on helpompi olla koukuttumatta luopumisen tai ostamisen lumoon.

Ajattelen, että televisiosta luopuminen aikaansai meillä niin sanotun käänteisen Diderot-efektin. Diderot’han oli filosofi, joka saatuaan uuden hienon vaatteen päätyi uusimaan kotinsa sisustuksen, koska uutukaisen vaatteen rinnalla vanha sisustus kalpeni. Ostaminen siis synnyttää helposti ostamisen ketjureaktion. Uuden mekon seuraksi alkaa kaivata uutta laukkua, kenkiä jne. Meillä kävi kuitenkin niin, että luopumisesta seurasi luopumisen ketjureaktio: tv lähti, taso lähti, hylly television yläpuolelta lähti, yöpöydät lähtivät, verhokiskot lähtivät, keittiöstä lähti matto.

Toisaalta robotti-imurin hankkimisesta taisi lähteä liikkeelle perinteistäkin Diderot-efektiä: hankimme uuden sängyn ja aloimme puolisoni ehdotuksesta harkita uutta sohvaa, jonka alle imuri mahtuisi. Toistaiseksi olemme nipin napin hillinneet sohvanhimomme.

Minimalismia on takana puolisentoista vuotta ja viimein tulokset alkavat näkyä. Olemme nauttineet robotti-imurista aivan tajuttomasti. Vauvammekin rakastaa robotti-imurin seurailua. Parasta on, että kivet ja pölyt eivät enää pyöri jaloissa. Kaiken lisäksi imurointi on muuttunut mukavaksi puuhaksi, joka ei aiheuta minkäänlaista parisuhdekitkaa. Sekä minä että puolisonihan olemme aiemmin todella inhonneet imurointia.

Minimalismiin pyrkiminen on viimein alkanut tehdä elämästämme parempaa.

Jos en olisi aloittanut minimalisointiprojektia, ei täällä kyllä robotti-imuri mahtuisi seilaamaan. Koen, että voin ensimmäistä kertaa sanoa minimalismiin pyrkimisen merkittävästi parantaneen elämänlaatuamme. Hirveästi sitä ennen piti tehdä, mutta se on kannattanut.

Varoitan kuitenkin sekä perinteisen että käänteisen Diderot-efektin vaaroista: ei elämä muutu paremmaksi vain siksi, että ostaa ostamistaan, tai siksi, että luopuu luopumistaan. Jos kaipaa mielenrauhaa, useimmat meistä eivät saavuttane sitä tyhjentämällä kämppänsä kokonaan. Lopulta mielenrauhalla lienee aika vähän tekemistä tavaran kanssa.

Kahdeksan pientä voittoa matkalla kohti minimalismia

Olisipa nättiä saada elämänsä kerralla kuntoon, mutta eihän se niin mene. Hieman olen saanut siivoiltua viime aikoina vauva-arjen keskellä:

Vedenkeitin kaappiin
Iittalan kulho myyty 99 eurolla, lasitavaraa, mm. puolison konjakkilasit, annettu eteenpäin
Omat rikkinäiset vaatteet roskiin (villapaita, kolmet sukat, pitkät kalsarit, pari paitaa)
Turvakaukalo vaatekaappiin
Vauvatavaraa uuteen kotiin (imetystyyny, vaatteita)
Laatikollinen lainatavaroita takaisin omistajilleen
Pyyhekaapin järjestelyä ja tyhjennystä
Vanhentunut sencha-tee maistelun jälkeen biojätteeseen

Välillä tuntuu, että minimalistiseen elämäntapaan pyrkiminen on yksi valtava suo eikä tavaraan hukkuminen tule koskaan loppumaan. En pysty käsittämään, miten tavaraa on yhä tällainen määrä, vaikka vuoden sisään sitä on lähtenyt säkkikaupalla ja pari huonekaluakin siihen päälle.

Ehkä olisi aika luopua muutamasta isommasta huonekalusta kuten alun perin edellisen asunnon parvekkeelle ostamastani nojatuolista, isoäidin vanhasta peilipöydästä tai viimeiset kymmenisen vuotta palvelleesta kitschastavasta lattiavalaisimesta. Jos näistä kolmesta lähtisi kaksi, täällä näyttäisi jo aivan erilaiselta. Huomaan miettiväni, että varmaan niille kaikille löytyisi sopiva soppi seuraavasta kodistamme. Kuinka pitkälle tulevaisuuteen kannattaa tuijotella? Hyvä kysymys. Kauanko pyörittelen näitä samoja kysymyksiä ja tuijottelen samoja tilasyöppöjä?

Olenkohan puolivahingossa suunnittelemassa seuraavastakin kodistamme romuvarastoa, vaikkemme edes tiedä, milloin olemme muuttamassa?

Vaikka isoja päätöksiä minkään suhteen en ole viime aikoina tullut tehneeksi, niin olen iloinnut hirmuisesti siitä, että aiemmin keittiön työtasolla elellyt vedenkeitin mahtuu tätä nykyä kaappiin piiloon. Sille on niin hyvin tilaa, että se on helppo ottaa sieltä ja yhtä helppo pistää takaisin. Keittiön yleisilme muuttui huomattavasti siistimmäksi ja lisäksi tasojen pyyhkiminen muruista ei enää tunnu mahdottomalta. Yllättävän paljon vaati järjestelyjä ja astioista luopumisia, jotta tähän päästiin. Kannatti, ehdottomasti.

Olen myös onnistunut heittämään roskiin rikkinäisiä vaatteitani ja yhdet ehjät mutta todella epämiellyttävästä materiaalista valmistetut ja siksi käyttökelvottomat pitkät kalsarit. Niin sanotusta turvavillapaidasta luopuminen suretti, mutta siinä oli pari reikää ja villa alkoi olla kyynärpäiden kohdalta niin hiutunutta, että sen oli aika mennä. Olin paidan vähintään kolmas käyttäjä, nimittäin sain sen vuosia sitten entiseltä kämppikseltäni, joka oli ostanut sen käytettynä. Tyylistäkin päätellen paita oli ikivanha. Suretti luopua laatuvaatteesta, mutta eivät nekään ole ikuisia.

Vaatteista luopumisen ja vaatekaapin järjestelyn myötä sain tungettua vauvan turvakaukalon vaatekaappiini. Iso voitto, koska ennen säilytimme sitä olohuoneen nurkassa.

Pyyhekaapista lähti pari isoa tummansinistä pyyhettä puolison vanhempien mökille (jäljelle jäi silti ainakin yhdeksän aikuisten kylpypyyhettä). Laatikollinen lainatavaraa odottaa eteisessä muutenkin puolison vanhemmille matkaamista. Siskolleni olen palauttamassa leikkimattoa, jota mönkivä seitsenkuisemme ei enää arvosta. Häntä kiinnostaa tällä hetkellä paljon enemmän esimerkiksi vessaharja, auta armias.

Vastikään olen alkanut raivata ruokavarantojamme. Säilytämme käsittämätöntä maustemäärää, vaikkei meitä parhaalla tahdollakaan voi väittää hienostuneiksi kokeiksi. Kaikenlaista vanhentunutta ruokaa on myös kertynyt, kuten sencha-teetä, joka maistui pahalta. Join sitä urakalla kolme päivää, minkä jälkeen totesin, että armollisinta itseäni kohtaan on heittää jäljelle jääneet teelehdet biojätteeseen. Uutta ei tarvitse ostaa tilalle, varantoja riittää.

Voisimmeko luopua televisiosta, jota emme katso?

Näiden pienten onnistumisten jälkeen jäljelle jää taas kysymys televisiosta ja tietyistä huonekaluista. Televisiotahan me emme katso, nimittäin ohjelmat näkee kätevästi läppärin ruudulta.

Puoliso on ehdottanut televisiosta luopumista useampaan kertaan, mutta olen jarrutellut. Se johtuu siitä, että meillä on Nintendo ja tuntuu tutisuttavan mahtavalta olla tämän perheen Mario Kart -mestari, vaikkemme pelaisikaan kuin kerran vuodessa. Olen pohtinut sitäkin, että lapsen voisi olla kiva tapittaa televisiosta lastenohjelmia sitten joskus tulevaisuudessa. Niin, taas viittaan tulevaisuuteen ja kysyn, että kannattaako sinne tulevaisuuteen tuijotella ja siksi elää ahtaudessa? Tarvitseeko meidän säilyttää televisiota, jotta lapsemme voisi joskus katsoa ohjelmia? Oikeasti?

Ilominimalismista hankintaminimalismiin – mitä jos sietäisimme kyllästymistä?

Olen hautonut tätä hartaasti: entä jos konmaritus, vain iloa tuottavan tavaran säilyttäminen, onkin vahingollista? Se voi toki auttaa tutkimaan omaa tavarasuhdetta, opettaa irti päästämisen taitoa ja tuottaa iloa, mutta sen ilokeskeisyys vaarantaa ympäristömme. Kutsunkin konmaritusta tässä tekstissä kepeästi ilominimalismiksi, jonka keskiössä ovat yksilön tarpeet tyydyttää omia mielihalujaan.

Hankintaminimalismilla taas tarkoitan minimalismia, jossa otetaan huomioon myös omien elämäntapojen kestävyys ja ympäristön tarpeet, osin omien mielihalujen kustannuksella.

Ilominimalisti kuluttaa ja konmarittaa jatkuvasti

Vuosia sitten innostuin minäkin konmarittamaan muun muassa vaatekaappini, vaikken minimalismista ollut vielä kuullutkaan. Jäljelle jätin ohjeiden mukaisesti iloa tuottavat vaatteet, muut saivat mennä. Tavaran väheneminen tuotti helpotuksen tunteen.

Vuosien kuluessa konmarittamisen tarve ei kuitenkaan vähentynyt. Vaikka syötin jatkuvasti taloyhtiön ahneelle kierrätyshyllylle tavaraa, joka ei enää tuottanut minulle iloa, kotona oleva tavaramäärä pysyi joko samana tai itse asiassa kasvoi.

Oli tuskallista huomata, että muutoissa tavaraa oli aina aiempaa useampia pakettiautollisia (vaikkei minulla edes ollut lapsia, joten kyse oli ihan vaan omista romppeistani). Kuinkahan moni kokee tarvetta muuttaa isompaan kotiin oikeastaan siksi, että tavaramäärä on huomaamatta kasvanut ja alkanut viedä elintilaa? Onko järkeä maksaa tuhansia euroja lisäneliöistä, jos niitä tarvitseekin käytännössä joulukoristeiden, käyttämättömien kenkien, kolmien lastenvaunujen ja mummonsa vanhojen kalsareiden säilytykseen eikä elääkseen?

Konmarittamisen ongelma ei minusta niinkään piile siinä, että olisi pahasta omistaa sitä, mikä tuottaa itselle iloa. Todellinen ongelma muodostuu, kun ihminen antaa konmarituksen nimissä itselleen luvan kyllästyä kaikkeen hankkimaansa vielä hetki sitten niin ihanaan. Omassa kaapissa riippuva kirjava kesämekko ehti tuottaa iloa vuoden, mutta kas, nyt olisi tarjolla muodikkaampia ja entistä kirjavampia. Upouusi mekko ostetaan ennen kuin vanha on ehtinyt nähdä nyppyäkään. Vanhemman mekon tuottama ilo kalpenee uuden mekon tuottaman euforian rinnalla.

Niin sanotulla ilominimalismilla tarkoitankin haitallista ”konmarituksen kehää”. Ihminen on jatkuvassa kuluttamisen ja konmarittamisen kierteessä. Uutta tavaraa ostetaan, vanhemmasta hankkiudutaan eroon. Periaatteessa on mahdollista, että ilominimalistin taloudessa materiaa on hyvinkin vähän, mutta se uusiutuu tarpeettoman tiheään tahtiin. Tarpeettoman tiheällä tarkoitan sitä, että tavaraa hankitaan muutenkin kuin aitoon tarpeeseen eikä vanha ehdi kulua käyttökelvottomaksi.

Kyse ei edes ole siitä, että välttämättä ostelisi hurjan paljon. Vaikka ostaisi tarpeetonta vain silloin tällöin, sitä ehtii kymmenessä vuodessa kertyä jokseenkin kunnioitettava määrä. Se näkyy omissa nurkissa tai sitten ryönäröykkiöt on konmaritettu joko kaatopaikalle tai hyvällä omatunnolla toisten nurkkiin. Vaikkei tavara enää lojuisikaan häiritsemässä sen alkuperäistä hankkijaa, tilanne on ympäristön kannalta kestämätön.

Tuntuu hirveän surulliselta, että herttainen Marie Kondo itsekin tuntuu turhakkeita myyvällä verkkokaupallaan kannustavan seuraajiaan tarpeettomaan kuluttamiseen.

Hankintaminimalisti sietää kyllästymisen tunnetta

Kestävämpää olisi siirtyä ilominimalismista niin sanotusti hankintaminimalismiin eli hankkia vain tarpeeseen – tai ainakin mahdollisimman pitkälti pyrkiä siihen. Vaatteita voi viedä korjausompelimoon, jos ostaa alun pitäenkin laadukkaita, hyvistä kankaista tehtyjä tuotteita. Mattoja voi pesettää. Päiväpeittoja voi omistaa kaksi, jotta kyllästyttyään voi vaihtaa toiseen ja jälleen kyllästyttyään vaihtaa takaisin ensimmäiseen.

Jos kyllästyttää, hyväkuntoisen sohvan voi uuden ostamisen sijaan verhoiluttaa uudestaan. Se saattaa nykyajan Ikea-maailmassa tuntua lompakossa yhtä paljon uuden hankinta, mutta sen hinta ympäristölle lienee huomattavasti vähäisempi. Juhliin voi yrittää lainata mekon ja korut kaverilta tai kaupallisesta vaatelainaamosta.

Tunnistan ja tunnustan itse sortuneeni ilominimalismiin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kannattaa hankkia itselleen vain sitä, mikä tuottaa iloa. Sen lisäksi olen kuitenkin yhä ehdottomammin sitä mieltä, että omien valintojen tuloksena hankitun materian kanssa pitää kyetä elämään, vaikka vähän alkaisi kyllästyttää.

Toivon, että opin vähitellen tunnistamaan paremmin, millaiset hankinnat tuottavat hyvin pitkäaikaista iloa. Jos tiedän, etten tavaran hankittuani pääsekään siitä eroon seuraavaan vuosikymmeneen, harkitsen sen mukaani ottamista paljon tarkemmin.

Tuntuu olevan muodikasta sanoa, että jokainen voi olla sellainen minimalisti kuin haluaa. Tottahan se on, minimalismiaatteesta saa shoppailla omaan elämäänsä, mitä itse tahtoo. Kivaahan se niin on. Mutta olisiko meistä jokaisen sittenkin syytä alkaa reflektoida omaa kulutuskäyttäytymistään ja elämänvalintojaan hieman syvällisemmin?

Olemme tilanteessa, jossa maapallolta loppuu jo hiekka ja sen takia tapetaan. Vaatekierrätystä järjestetään, mutta se ei ole läpinäkyvää eikä ongelmatonta, vaan hukutamme toisemme halpamuotimoskaan ja Suomenkin sanotaan ulkoistavan jäteongelmansa. Minunkin konmarittamani ja ”asianmukaisesti kierrättämäni” ryysyt ovat saattaneet päätyä myytäviksi Afrikan slummeihin. Meiltä lähtee tekstiilijätettä maihin, joiden jätehuolto ei ole kunnossa. Siitä maksaa jälleen ympäristö.

Tässä tilanteessa olen valmis moralisoimaan ainakin omia valintojani. On aika päivittää omaa suuntaa. Täydelliseksi hankintaminimalistiksi minusta ei välttämättä koskaan ole, mutta voin sentään yrittää parantaa tapojani ja opetella sietämään kyllästymisen tunnetta. Sehän voi vaikka mennä ohi, kun oikein opettelee. Ottaisimmeko haasteen vastaan ja katsoisimme, kauanko opettelu kestää ja missä vaiheessa kyllästymisen tunne menettää merkityksensä?

Minimalistin 8 tapaa huijata itseään

Tutussa suossa on taas viime viime aikoina tarvottu – vai sanoisinko että tutussa meressä räpiköity, nimittäin itse luodussa tavarameressä. Kaikkialta pursuavan vauvatavaran lisäksi en onnistunut enkä halunnutkaan sanoa ei joillekin perintöesineille, joten pyykkien ollessa kuivumassa olohuoneessa ei mahdu enää kunnolla kävelemään.

Apua. Tuntuu kuin hukkuisin. Nelikuisemme syntymästä lähtien olemme eläneet jatkuvassa kaaoksessa eikä loppua näy. Yöt vauvan kanssa ovat viimein hitusen helpottaneet, joten olen alkanut taas harjoittaa luopumista. Huomaan kuitenkin olevani ruosteessa ja siksi listasin muutamia ”minimalistin” perisyntejä, joihin sortuminen houkuttaa.

1 Varastointi

Tilan tekeminen kotiin tavaroita varastoon siirtämällä tuntuu helpolta. Poissa silmistä voi olla hetken poissa mielestä, mutta pidemmän päälle se ei toimi. Olen itse vienyt tavaraa häkkivarastoon muutaman viime vuoden varrella sen verran, että sinne ei mahdu enää mitään.

Onneksi varastoomme ei ylipäätään mahdu kovin paljon tavaraa. Sen verran sinne on sitä kuitenkin ängetty, että kun tällä viikolla olisin halunnut hakea varastosta jotain, keskeytin koko homman koska minun olisi ennen sen saamista pitänyt purkaa puolet tavaroista käytävälle. Ei minun aikani pienen vauvan kanssa sellaiseen riitä.

Varastossa kannattaisi säilyttää vain kausitavaraa, joka on helposti saatavissa. Vaikkapa sukset sopisivat hyvin varastosäilytykseen (jos harrastaa hiihtämistä). Jos varastosta on muodostunut ahdistava tavaroiden hautausmaa eikä funktionaalinen välillä oikeasti käytössä olevien tavaroiden ilmava säilö, se ei toimi.

2 Tavaran myyminen sitten joskus

Minulla on muutama esine, joilla on sen verran arvoa (ehkä muutama satanen jos sitäkään, ei lopulta sen enempää), etten tahdo lahjoittaa niitä ilmaiseksi. Huijaan itseäni kertomalla tarinaa siitä, kuinka myyn ne sitten joskus. Jos aikoo myydä, olisi paikallaan tehdä myynti-ilmoitus heti ja päättää takarajasta: jos tavara ei mene kaupaksi tiettyyn ajankohtaan mennessä, siitä voi luopua ilmaiseksi.

3 Pyrkimys luopua kumppanin tavaroista

Meillä käydään kotona aina sama keskustelu samoista tavaroista, kun mietimme, mistä voisimme luopua mahtuaksemme täällä taas kunnolla kävelemään. Potentiaaliset luopumisen kohteet ovat minun valtava pallomainen parvekenojatuolini (joka mahtui aikoinaan yksiöni isolle parvekkeelle, mutta on päätynyt nykyisen kotimme olohuoneeseen) ja muutamat kumppanini harrastetavarat, jotka vievät vähintään yhtä paljon tilaa.

Olen hyvän aikaa enemmän tai vähemmän salaa toivonut, että kumppanini luopuisi omista isoista käyttämättömistä tavaroistaan. Se ratkaisisi ongelman. Fakta kuitenkin on, että luopuminen minun nojatuolistani ratkaisisi ongelman vähintään yhtä tehokkaasti. Olen nyt muutaman vuoden prosessoinut asiaa ja oikeasti olen sitä mieltä, että tuolini näyttää kodissamme melko rumalta. Se ei sovi muuhun sisustukseen ja kuuluisi ulos. Olisiko siitä aika luopua, vaikka siinä onkin jumalaisen mukava istua?

4 Tavaran tunkeminen toisten hoteisiin

Yritän parhaillaan huijata itseäni sälyttämällä tuolin vanhempieni mökille, missä se tosin voisikin ilahduttaa. Valitettavasti tavaran säilyttäminen muiden hoteissa vaan tuppaa kuormittamaan jotakuta toista ja vähentämään hänen elintilaansa. Mutta kun tuolini on niin mukava, että haluaisin pitää sen, jos meillä joskus on isompi parveke tai pieni piha. (Huomasitteko tekosyiden aatelistoon kuuluvan tutun ja turvallisen ”muttakunin”?)

No mutta mutta. Tämä on oikeasti niin hyvä tuoli, että haluaisin tilaisuuden tullen ostaa sen uudestaan, kun tilaa taas on enemmän. Siksipä toivoisin, että se voisi pari vuotta asua mökillä ja muuttaa sen jälkeen takaisin kotiin. Kovin montaa tavaraa en kyllä kehtaisi yrittää kenenkään toisen hoteissa säilöä.

5 Isomman asunnon odottaminen tai hankkiminen

Niinpä niin. Kerroin eilen ystävälleni parveketuoliongelmasta. ”Muuttakaa isompaan?” hän viestitti. Yleensä se ei ole ratkaisu, koska pääsääntöisesti ongelma ei piile asunnon koossa vaan tavaran määrässä. Isompi asunto vetää puoleensa enemmän tavaraa. Ilmiö on sama kuin varastoissa: ei ole väliä, onko häkkivarasto pieni vai iso, se täyttyy kyllä joka tapauksessa kuin puolihuomaamatta. Jotenkin kummasti kerrostaloissa asuvat ihmiset näkyvät levittäytyvän varastojensa ulkopuolellekin käytäville asti.

Mutta muttaillakseni hieman lisää on todettava, että muuttaminen hieman erilaiseen asuntoon ratkaisisi parveketuoliongelman. Jos parveke olisi hieman erimuotoinen, se mahtuisi hyvin. (Vai mahtuisiko?)

6 Vanhan korvaaminen uudella (ennen kuin vanhasta on päästy)

Perin vastikään kauniin maton. Matto ehti saapua meille ennen kuin vanhasta päästiin. Tämä johtaa helposti ensimmäisenä mainitsemaani ongelmaan eli varastointiin. Mikä olisikaan helpompaa kuin kääräistä vanha matto rullalle ja kantaa se varastoon? Tällä kertaa en kuitenkaan aio sortua, koska vanhasta matosta luopuminen ei tuota minulle hankaluuksia tunnetasolla.

Vaivaa toki pitää nähdä, jotta matto saa uuden kodin. Nyt meillä on luultavasti hyvän aikaa matto rullalla eteisessä, mikä tuskastuttaa. Roskiin heittämistä pidän vastuuttomana, koska vanhassa matossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Niinpä joudumme kärsimään hetken ylimääräisestä matosta. Toivottavasti joku pian haluaa sen. Yritän heti tänään kuvata ja mitata sen ilmoitusta varten.

7 Liian nopeasti päättäminen

Kun näkee jotain kivaa, se on helpompi ottaa mukaan nyt kuin myöhemmin. Se ei kannata, sillä tavaraa on miljoona kertaa helpompi hankkia kuin päästä siitä eroon. Heräteostoksista on järkevintä kieltäytyä ilman mitään muttia.

Hankaluuksia aiheuttavat usein myös tilanteet, jossa perheenjäsen tai tuttava tarjoaa ilmaiseksi omia laadukkaita tavaroitaan ja päätös pitäisi tehdä nopeasti. Yleensä järkevintä on yksinkertaisesti vastata ei, jos päätös ei voi odottaa.

Joskus kuitenkin tärkeitäkin päätöksiä joutuu tekemään tiukalla aikataululla esimerkiksi perinnönjaossa. Tällainen tilanne on eittämättä hankala, koska puhutaan esineistä, joihin saattaa liittyä suuriakin tunteita. Ehkä siis joskus pienempi paha voi olla vastaanottaa uniikki tavara nopeasti kuin luopua siitä ikuisiksi ajoiksi, mutta tämä pätee hyvin harvoihin tilanteisiin.

Jollekulle minimalismi voi olla sitä, että tavaroihin ei muodostu tunnesidettä ja että kaikesta pitäisi voida luopua. Omalla kohdallani tavoitteena taas on säilyttää vain minulle aidosti merkitykselliset ja tarpeelliset esineet ja huonekalut. Tuntuu hyvältä katsoa perittyä esinettä ja ajatella samalla itselle tärkeää edesmennyttä läheistä.

8 Uuden tavaran sovittaminen vanhan paikalle vanhasta luopumatta

Kauniin maton lisäksi perin erittäin miellyttävän jalkavalaisimen, jolla oli tarkoitus korvata aiempi valaisimemme, jos se sopii sen paikalle. Kävi kuitenkin perinteiset eli nyt haluan pitää molemmat. Tässä teille oppikirjaesimerkki siitä, kuinka minimalisti ampuu itseään nilkkaan.

Selittelen tätä kuitenkin sen verran, että meillä on asunnossa yksi turhan pimeä alue ja huomasimme sen valaistuvan, kun jalkavalaisimia on kaksi. Olisiko tälläkin kertaa tavaran pitämiseen siis oikeasti järkevä syy eikä kyseessä olisikaan tekosyy?

Tuleeko mieleen muita minimalismiin pyrkivän perisyntejä? Mihin näistä sorruit itse viimeksi?

Väävää tuli taloon ja täytti sen äänellä, eritteillä ja tavaroilla

Minimalistisen elämänasenteen harjoittelu on jäänyt kauniisti taka-alalle vaippojen lennellessä roskakoriin ja bodyjen ja yöpukujen sinkoillessa pyykkiämpäriin. Parikuinen vauvamme ei paljoa perusta nukkumisesta ja osaa lahjakkaasti vaihdattaa vaatteensa päivän aikana jopa neljään kertaan. Siihen ei tarvita kuin muutamat sopivat puklut, selkäpissat ja lahjepaskat.

Pieni poikamme on liikuttavan ihana mutta myös käsittämättömän työläs. Hänen syntymänsä jälkeen tämä taitaa olla ensimmäinen hetki, jona teen ”jotakin omaa” jos satunnaista koiran kanssa ulkoilua ilman vauvaa ei lasketa. Onneksi vauvan isä hoitaa osansa töidensä jälkeen kanssani tasapuolisesti, muuten olisin totaalisesti pulassa. Siitä huolimatta mahdollisuudesta syödä itse on tullut luksusta suihkussa käymisestä puhumattakaan.

Käsittämättömintä vauva-arjessa on se, miten tavarat jatkuvasti katoilevat. Milloin puuttuu vauvan sukka, milloin käsine, yhtenä päivänä minulta katosi keltainen kumisaapas. Alkuun imetyksessä tarvitut rintakumit vasta oma lukunsa olivatkin, nuo silikoniset, läpinäkyvät pienet pirulaiset! En ymmärrä, miten jotakin on jatkuvasti hukassa.

Elämä on muuttunut hallitsemattomaksi taisteluksi, josta selviytyäksemme olemme surutta hankkineet yli parikymmentä puklurättiä ja muuta roinaa.

Tiivistetysti voisin kuvata tämänhetkistä elämääni sekoiluksi huutavan pikkupomon alaisuudessa. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että erilaista kampetta ja rompetta tuli hankittua ennemmin enemmän kuin vähemmän ennen vauvan syntymää, koska tämän beben kanssa elän lähes jatkuvasti pyjamassa, tukka pystyssä ja tissit paljaina. Ei olisi millään parilla bodylla pärjätty ja hyvä, että tuli se sitterikin haettua.

Toisaalta olen tyytyväinen, ettemme harkitsemattomasti lähteneet hankkimaan ihan mitä tahansa rojua. Vauvan synnyttyä olemme hankkineet lisäksi vielä mm. tsiljoona harsoa, pari tuttinauhaa, parvekevaunut ja tuttipullon lämmittimen, lisää tuttipulloja ja toisen alipainepumpun. Vauva imee pääasiassa tissiä, mutta sai etenkin alkuun myös lisämaitoja ja syö yhä kerran päivässä pumpattua maitoa pullosta. Tutteja meillä on aktiivikäytössä kaksi ja se on liian vähän, koska tutit tietysti katoilevat kuten muutkin tavarat.

Lukuun ottamatta joitakin vaatteita hankintamme ovat osoittautuneet tarpeellisiksi.

Tavaraa tuntuu olevan aivan liikaa mutta vähemmällä selviäminen tuntuisi näin intensiivisessä elämänvaiheessa turhalta rääkiltä. Pienimmät vauvanvaatteet ovat jo jatkaneet meiltä matkaansa, joten tilaa on onneksi välillä vähän vapautunutkin. Jotkin vaatteet ovat osoittautuneet epäkäytännöllisiksi, esimerkiksi pieniä paitoja ei kyllä tule käytettyä, bodyt ovat niin paljon parempia kun eivät nouse vauvan kainaloihin. Onneksi lainatuista vaatteista on tosi helppoa päästä nopeasti eroon.

Käytännöllisimpiä vauvanvaatteita meillä ovat olleet bodyt ja housut sekä vetoketjulliset kokoyöpuvut. Bodyista pidän eniten niistä, joissa on umpinaisiksi käännettävät hihat, koska vauva raapii muuten itseään ja lapaset eivät pysy käpälissä millään (minkä takia pidämme usein vauvan käsissä sukkia, jotka tuntuvat pysyvän huomattavasti paremmin). Samaten puolipotkuhousut ovat käteviä, koska niiden ollessa käytössä ei tarvitse jatkuvasti metsästää pudonneita sukkia. Niissä vaan on sitten se puoli, että ne käyvät nopeammin pieniksi kuin jalkaterättömät pykät.

Valitettavasti eritteitä (etenkin pissaa) kuitenkin irtoaa siihen tahtiin, että olemme jokseenkin tehokkaasti hyödyntäneet monia epäkäytännöllisempiäkin vaatteita, kuten erilaisia olkaimellisia potkuhousuja, jotka näyttävät monesti mielettömän söpöiltä mutta joita on sairaan rasittavaa vetää vauvan päälle ja päältä pois. Hupulliset vaatteetkin ovat hankalia, koska niitä ei uskalla käyttää öisin. Lääh ja puuh, pesukone pyörii lähes joka päivä ja silti vaatteita ei ole yhtään liikaa. En nyt ehkä enempääkään niitä kaipaisi, väsyttää vaan välillä tämä taukoamaton show!

Imetysvaatteista kätevimpiä ovat olleet imetystopit, joiden kanssa voin käyttää omia tavallisia paitojani, mutta olen iloinen, että tulin hommanneeksi muutaman imetysmekonkin. Niitä tulisi varmasti käytettyä enemmänkin, jos ei olisi koronaa ja liikkuisin enemmän ihmisten ilmoilla. Harmittaa vain se, etten hankkinut niitä jo aiemmin, koska niitä olisi voinut käyttää raskausaikanakin. Näin jälkikäteen ajatellen kitkuttelin raskaana ihan turhaan muutamilla vaatteilla. Pari mukavaa lisävaatetta olisi helpottanut elämää, kun raskaus oli itsessään niin karmaiseva olotila. Tekisi mieli sanoa never again, mutta varmuudeksi pidän suuni.

Omaa vaatekaappia tekisi jo mieli siivota, koska kiitos raskauskilojen se on täynnä liian pieniä vaatteita.

Raskauden aikana ja näin sen jälkeen olen tajunnut, kuinka vähäisellä vaatemäärällä oikeasti pärjäisi. Koska en mahtunut raskaana enkä mahdu nyt synnytettyänikään melkein mihinkään vanhoihin normaalivaatteisiini, olen selvinnyt muutamilla vaatekappaleilla. Tällä hetkellä käytän yöpukujen lisäksi lähinnä muutamaa yhä sopivaa pitkähihaista mustaa ja valkoista puuvillapaitaa, kaksia housuja sekä merinovillaisia pitkiä kalsareita. Pari villapaitaa on myös aktiivikäytössä.

Kysymys kuuluukin: kuinka pitkään synnytyksen jälkeen kannattaa odotella kilojen karisemista ennen kuin siivoaa vaatekaappinsa ja kenkävarastonsa?

Ja nyt pikkuotus huutaa taas nälkäänsä. Äitiys kutsuu. Eipä tarvitse paljon ajanhallintaa miettiä, se on kuulkaa tissi esiin ja menoksi taas!

Apua, kotimme valtaa vauva!

Kaksi ihmistä ja yksi 7-kiloinen koiraherra mahtuvat hyvin noin 60 neliöömme, mutta entäs kolmas kaksijalkainen? Nimittäin jos kaikki menee hyvin, niin kuin hartaasti toivomme, meille muuttaa lokakuussa vauva. Blogin nimi Pieni arki tuntuukin saavan aivan uusia merkityksiä, kun mahaa venyttää pikkuruinen ihmisenalku. Millaista arki pienen vauvan kanssa lopulta on? Miten minimalistisen elämäntavan tavoittelu ja kasvava perhekoko käyvät yksiin?

Vauvan odotettuun kotiutumiseen on vielä aikaa, mutta vauvatavaralla on täytetty jo kaksi lipastonlaatikkoa, yksi sohvanaluslaatikko ja puoli hyllyä varastosta. Lisäksi äitiyspakkauksen pahvilaatikko on eteisen yläkaapissa, koska sille tulee olemaan käyttöä myöhemmin.

Näin teimme tilaa uudelle asukille

Kääk! Tavaraa tuntuu vyöryvän sisään, vaikka olemmekin saaneet miehen kanssa karsituksi meidän tavaroistamme suunnilleen yhtä paljon tavaraa kuin sitä on tullut. Onneksi.

Minä ja mies tyhjensimme kumpikin yhden omista lipastonlaatikoistamme. Sohvanaluslaatikko pursui jos jonkinmoista tekstiiliä, kuten viidet verhot (ikkunaremontin jälkeen laitoimme verhot takaisin vain makuuhuoneeseen, muualle emme niitä enää uusien sälekaihdinten takia tarvinneet), yhteenmuuton myötä ylimääräiseksi jäänyttä päiväpeittoa yms.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pieni valkoinen koira katsoo kameraan. Sen takana laatikossa on kymmenisen pystyviikattua peitettä ja haalaria. — Helmut-koira tarkastaa sohvanaluslaatikon peitto- ja toppapukutilannetta.

Varastosta myin pari vanhaa sisustustauluani. Lisäksi päätin vihdoin antaa pois kirkasvalolampun, josta saan päänsärkyä, ja jälleen yhteenmuuton seurauksena ylimääräiseksi jääneen kattovalaisimen.

Kylppärin kaapista karsimme muutaman pyyhkeen ja vessanmaton, jotta saimme sinne vaippahyllyn. Erillistä hoitopöytää emme hankkineet, koska edestä täytettävän pesukoneen päälle voi hyvin sijoittaa hoitoalustan. Kaappi vaippoineen jää näppärästi pesukoneen oikealle puolelle käden ulottuville.

Ainoa pakollinen uusi huonekalu lienee vauvan sänky. Äitiyspakkauksen laatikkoon lasta ei uskalla nukuttaa, ettei koira loikkaa laatikkoon seuraksi köllimään.

Luojalle kiitos lainaamisen ja käytetyn tavaran ostamisen mahdollisuudesta

Onneksi suuri osa meille nyt säilötystä tavarasta on lainassa. Vaatteita on koosta 50 kokoon 74, eikä mitään tarvinne noissa koissa enää ostaa. Yhdessä lipastonlaatikossa ovat koon 50-56 vaatteet, toisessa 62-68. Koon 74 vaatteet odottelevat sohvanaluslaatikossa.

Lähinnä äitiyspakkauksessa tulleet vaatteet ovat meidän omiamme, loput ovat minun ja sisarusteni vanhoja (kiitos äiti!) tai siskoltani lainattuja. Ai niin, äitini on ostanut jonkin verran uusia vaatteita innostuksissaan. Itsekin ostin fiilistelläkseni yhden body+housut-setin koossa 74 ja housut koossa 80, ja miehen äiti neuloi valtavan hienon merinovillaisen puvun noin 60-senttiselle.

Ajatuksena on, että lainavaatteiden jäätyä pieniksi ne palautuvat äidilleni säilöön. Äitiyspakkauksen sisällöstä ajattelin säästää osan meillä siltä varalta, jos joskus myöhemmin tulee tarvetta. Täytyy sanoa, että olen todella kiitollinen siitä, kuinka helposti lainatusta tavarasta pääsee eroon!

Yhtään äitiysvaatettakaan en ole joutunut ostamaan, koska lainasin siskoltani parit leggingsit, pari paitaa ja kaksi toppia. Lisäksi monet omat vaatteeni mahtuvat minulle valtavasta pallomahastani huolimatta yllättävän hyvin. Mitä siitä pitäisi sitten päätellä, sitä en tiedä! Ehkä vain pidän vähän rennommista malleista, ja villatakit sopivat oli maha millainen tahansa, koska ne voi jättää edestä auki. Ulkotakista menee kiinni enää ylin nappi, mutta se ja kangasvyö yhdessä pitävät takin ruodussa jokseenkin hyvin. Farkkuja vähän kaipailisin, mutta näin korona-aikaan kotona oleillessa leggingsit ovat käyneet housuista.

Vauvan ensisängynkin tekstiileineen saamme lainaan. Se on sama sänky, jossa ainakin isäni ja veljeni ovat vauvoina nukkuneet, ehkä minä ja siskonikin. Turvakaukalon taas ostimme käytettynä, samoin kantorepun ja yhdistelmävaunut.

Sitteriä meillä ei ole. Tarvitseeko sellaisen oikeasti? Jotenkin meille on kertynyt myös käsittämätön määrä erilaisia peittoja. Montako erilaista peittoa vauva tarvitsee? Sänkyyn, lattialle, vaunuihin? Mutta kun meillä on varmaan 10, enkä ole itse ostanut yhtäkään. Mummoilta tuli kaksi ihanaa tilkkutäkkiä, äitiyspakkauksesta täkki ja viltti, ensisänkyyn kuuluu pieni peitto…

Neuloin yhden pienen vauvanviltin, siitä voisi ehkä luopua, koska en pidä erityisemmin lopputuloksesta ja äitini on neulomassa kauniimpaa. Sohvanaluslaatikko on vähintään puolillaan erilaisia peittoja, lämpöpusseja ja haalareita. Enpä olisi uskonut, jollen olisi kerännyt niitä samaan paikkaan. Näistäkin tosin osa lähtee myöhemmin, koska ovat lainattuja, esimerkiksi pieni toppahaalari.

Pelkään sukulaisten ostosteluhimoja

Tavaraa tuntuu kertyneen jo niin paljon, että vähän pelottaa, paljonko erilaista lelua ja vaatetta vielä saattaa saada suunnasta jos toisesta. Minusta on ihanaa, että sukulaiset haluavat ottaa osaa vauvan elämään. Mutta miten sanoa ei tavaralle silloin, jos sitä on jo riittävästi?

En missään nimessä haluaisi loukata ketään, koska koen sukulaiset tärkeiksi. Toivoisin, että he saisivat osallistua heille luontevalla tavalla vauvailuun. Haastavaa on vaan se, jos heille luonteva tapa aiheuttaa meille kaaosta, jota olen nyt aktiivisesti yrittänyt viimeisen reilun puolen vuoden aikana selättää.

Miten te muut olette ratkaisseet tämän haasteen? Nyt lainaan saamistamme vauvanvaatteista voimme onneksi kätevästi palauttaa ne, jotka eivät tule käyttöön. Olen oikeastaan helpottunutkin siitä, ettei tarvitse miettiä, mitä tarvitsemme, kun melkein kaikki on jo hankittu. Mutta ajatus esimerkiksi joulusta huolettaa jo etukäteen, vaikkei vauva ole edes syntynyt.

Suosittelen pystyviikkausta ja vaatteiden valokuvausta

Jos saapunut tavaramäärä onkin välillä tuntunut kuormittavalta, niin sentään lajittelussa ja järjestelyssä olemme mielestäni onnistuneet hyvin. Pystyviikkasimme kaikki vaatteet ja peitteet, jotta näemme laatikoiden sisällön kätevästi. Järjestimme vaatteet suunnilleen näin: paidat, bodyt, housut, potkuhousut, haalarit.

Räpsäisimme myös kännykällä valokuvat vaatteista, jotta on helppo katsoa, kuinka paljon minkäkin kokoisia vaatteita on ja missä vaatteessa on lyhyttä tai pitkää hihaa jne. Kuvat voisi vaikka printata laatikoiden kylkeen, niin ei tarvitse turhaan availla pystyviikkauksia, jos ei muista vaatteen näkyvän osan perusteella, millainen body tai haalari on kyseessä. Nyt hahmotan ylipäätään paremmin, mitä meillä on ja kuinka paljon. Esimerkiksi toisen lipastonlaatikon sisällöstä on kaksi kuvaa, yksi 50-senttisistä ja toinen noin 56-senttisistä vaatteista.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sängylle on levitetty näytille parit kellertävät potkuhousut, kolme haalaria, neljät housut, neljä vaaleaa kietaisubodya ja kolme paitaa. — Koon 50 vaatteet

Tuskallisinta vaateprosessissa on ollut, että vauvanvaatteiden kokomerkintöihin ei kerta kaikkiaan voi luottaa. Ainoa keino päästä koista selvyyteen oli verrata vaatteita pesun jälkeen toisiinsa. Tämä kannattaa pitää mielessä, jos aikoo hankkia vauvalle jotakin uutta ja tarvitsee juuri tiettyä kokoa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sängylle on levitetty näytille neljä erilaista haalaria, sukkahousut, viisi paitaa, viidet housut ja kymmenen bodya. — Vaatteet kokoa 62-68

Jään mielenkiinnolla odottamaan, onko meillä kaikkea aivan liikaa ja onko helpompi pukea mainostettuja kietaisubodyja vai vaikkapa niitä, joissa on venepääntie. Mammafoorumeilla tuntuu olevan näistä hyvin vaihtelevia kokemuksia. Itse olen vielä ihan pihalla niin vauvanvaatteista kuin vauva-asioista muutenkin.

Syksy jännittää. Sitä en kuitenkaan jännitä, mahdummeko 60 neliöön, koska tilaa on yllin kyllin, jos luovumme turhasta. Nytkin jo mahtuisimme ihan hyvin. Enemmän jännittää, miten vauvan kanssa menee: loppuraskaus (raskauden alkupuolisko oli todella vaikea), synnytys, vauvan kotiutuminen, tutustuminen koiraan. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Riisun sivistynyttä kirjahyllyäni

Olen aina ollut kiinnostunut kyläillessäni muiden kirjahyllyistä. Mitä he lukevat? Mitä kirjat kertovat lukijoistaan? Kertovatko mitään? Ja mikä kamalinta – mitä ihmisestä kertoo, jos hänen kotonaan ei ole kirjahyllyä ollenkaan?

Viime päivinä olen kääntänyt katseeni omaan kirjahyllyyni. Kertovatko säilömäni kirjat siitä, mitä luen vai mitä mukamas luen? Kertovatko ne tarinaa siitä, kuka olen, vai siitä, kuka olen ollut tai kuinka sivistyneeltä haluaisin muiden silmissä näyttää? Tai omissa silmissäni?

On tiettyjä kirjoja, esimerkiksi pari runokirjaa, romaania ja lastenkirjaa, joista en luovu. Niillä on minulle merkitystä. Palaan niiden pariin aina uudelleen. Huomaan kuitenkin säästäväni paljon kirjoja, jotka eivät merkitse minulle yhtään mitään.

Pahimpia ovat lahjakirjat. Olen ajatellut, että kirjalahja on hieno lahja ja ostanut kirjoja toisillekin. Nyt kysyn itseltäni, mikä veisi enemmän henkistä tilaa kuin lahjaksi saatu kirja, jota ei oikeasti halua lukea. Olen itse elänyt lukemattomien (kirjaimellisesti) lahjakirjojen kanssa vuosikausia. Ne painavat mieltäni, mikawaltarit ja tovejanssonelämäkerrat. Tänään sain taas laitetuksi muutaman sivuun, heippa vaan! Kyllä helpotti. Jatkossa pyrin antamaan lahjaksi vain kirjoja, joiden tiedän olevan toivottuja.

Myös klassikot ajavat hulluuden partaalle. Esimerkiksi Saatana saapuu Moskovaan oli ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutten usko lukevani sitä enää uudestaan. Se vaan näyttää niin hienolta hyllyssä, etten pääse siitä irti.

Ja sitten kotiamme täyttävät sellaiset valioyksilöt kuin Rikos ja rangaistus, jota olen yrittänyt saada luetuksi loppuun yli 15 vuotta. Lainasin sen ysiluokalla koulun kirjastosta näköjään ikuisiksi ajoiksi (vähän nolo juttu, mutta lienen rangaistukseni kärsinyt ja kärsin sitä edelleen).

Oman alan kirjallisuus on lukunsa sekin. Olen koulutukseltani suomen kielen maisteri. Minulla oli vino pino tieteellisiä teoksia ja julkaisuja, jotka muka kiinnostivat. Tai ehkä kiinnostivat oikeastikin, mutta eivät riittävästi, jotta olisin niihin ikinä tarttunut. Olin äärimmäisen helpottunut päästyäni niistä eroon. Tai no osasta, vielähän noita hyllyssä asustelee, mutta enää kohtuullinen määrä. Niin Setälän kuin Petraeuksenkin kielioppi odottaa tutkijaansa. Pitkään saavat odottaa.

Vähä vähältä pyrin siivoamaan hyllystäni teokset, jotka omistan vain näön vuoksi. Olen saanut karsituksi pari metriä kirjaa, mutta vieläkään en ole saavuttanut tavoitettani. Haluaisin omistaa vain kirjoja, joilla on minulle merkitystä, näytti hylly muiden silmissä sitten miltä tahansa.

Auttaisiko minua ns. minimalistin 6/6-sääntö? Sen mukaan voi luopua esineistä, joita ei ole tarvinnut viimeisen kuuden kuukauden aikana eikä tule tarvitsemaan seuraavan kuuden kuukauden aikana. Kirjojen kohdalla pääsisin varmaan eteenpäin jo sillä, että miettisin, olenko lukenut kirjan viimeisen kuuden vuoden aikana tai aionko lukea sitä seuraavan kuuden vuoden aikana. Jos vastaus olisi kielteinen, jättäisin kirjalle hyvästit.

Vaikka omassa hyllyssäni olisi paljon kaikenlaista periaatteessa mielenkiintoista luettavaa, huomaan olevani innostuneempi kirjaston tarjonnasta. Voisi olla aika päästää irti kirjoista, jotka roikkuvat vuodesta toiseen lukulistani hännillä. Vaikealta se silti tuntuu.

Mitä teidän kirjahyllynne kertovat teistä? Mitä säästätte ja miksi?