Apua, kotimme valtaa vauva!

Kaksi ihmistä ja yksi 7-kiloinen koiraherra mahtuvat hyvin noin 60 neliöömme, mutta entäs kolmas kaksijalkainen? Nimittäin jos kaikki menee hyvin, niin kuin hartaasti toivomme, meille muuttaa lokakuussa vauva. Blogin nimi Pieni arki tuntuukin saavan aivan uusia merkityksiä, kun mahaa venyttää pikkuruinen ihmisenalku. Millaista arki pienen vauvan kanssa lopulta on? Miten minimalistisen elämäntavan tavoittelu ja kasvava perhekoko käyvät yksiin?

Vauvan odotettuun kotiutumiseen on vielä aikaa, mutta vauvatavaralla on täytetty jo kaksi lipastonlaatikkoa, yksi sohvanaluslaatikko ja puoli hyllyä varastosta. Lisäksi äitiyspakkauksen pahvilaatikko on eteisen yläkaapissa, koska sille tulee olemaan käyttöä myöhemmin.

Näin teimme tilaa uudelle asukille

Kääk! Tavaraa tuntuu vyöryvän sisään, vaikka olemmekin saaneet miehen kanssa karsituksi meidän tavaroistamme suunnilleen yhtä paljon tavaraa kuin sitä on tullut. Onneksi.

Minä ja mies tyhjensimme kumpikin yhden omista lipastonlaatikoistamme. Sohvanaluslaatikko pursui jos jonkinmoista tekstiiliä, kuten viidet verhot (ikkunaremontin jälkeen laitoimme verhot takaisin vain makuuhuoneeseen, muualle emme niitä enää uusien sälekaihdinten takia tarvinneet), yhteenmuuton myötä ylimääräiseksi jäänyttä päiväpeittoa yms.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Pieni valkoinen koira katsoo kameraan. Sen takana laatikossa on kymmenisen pystyviikattua peitettä ja haalaria.
Helmut-koira tarkastaa sohvanaluslaatikon peitto- ja toppapukutilannetta.

Varastosta myin pari vanhaa sisustustauluani. Lisäksi päätin vihdoin antaa pois kirkasvalolampun, josta saan päänsärkyä, ja jälleen yhteenmuuton seurauksena ylimääräiseksi jääneen kattovalaisimen.

Kylppärin kaapista karsimme muutaman pyyhkeen ja vessanmaton, jotta saimme sinne vaippahyllyn. Erillistä hoitopöytää emme hankkineet, koska edestä täytettävän pesukoneen päälle voi hyvin sijoittaa hoitoalustan. Kaappi vaippoineen jää näppärästi pesukoneen oikealle puolelle käden ulottuville.

Ainoa pakollinen uusi huonekalu lienee vauvan sänky. Äitiyspakkauksen laatikkoon lasta ei uskalla nukuttaa, ettei koira loikkaa laatikkoon seuraksi köllimään.

Luojalle kiitos lainaamisen ja käytetyn tavaran ostamisen mahdollisuudesta

Onneksi suuri osa meille nyt säilötystä tavarasta on lainassa. Vaatteita on koosta 50 kokoon 74, eikä mitään tarvinne noissa koissa enää ostaa. Yhdessä lipastonlaatikossa ovat koon 50-56 vaatteet, toisessa 62-68. Koon 74 vaatteet odottelevat sohvanaluslaatikossa.

Lähinnä äitiyspakkauksessa tulleet vaatteet ovat meidän omiamme, loput ovat minun ja sisarusteni vanhoja (kiitos äiti!) tai siskoltani lainattuja. Ai niin, äitini on ostanut jonkin verran uusia vaatteita innostuksissaan. Itsekin ostin fiilistelläkseni yhden body+housut-setin koossa 74 ja housut koossa 80, ja miehen äiti neuloi valtavan hienon merinovillaisen puvun noin 60-senttiselle.

Ajatuksena on, että lainavaatteiden jäätyä pieniksi ne palautuvat äidilleni säilöön. Äitiyspakkauksen sisällöstä ajattelin säästää osan meillä siltä varalta, jos joskus myöhemmin tulee tarvetta. Täytyy sanoa, että olen todella kiitollinen siitä, kuinka helposti lainatusta tavarasta pääsee eroon!

Yhtään äitiysvaatettakaan en ole joutunut ostamaan, koska lainasin siskoltani parit leggingsit, pari paitaa ja kaksi toppia. Lisäksi monet omat vaatteeni mahtuvat minulle valtavasta pallomahastani huolimatta yllättävän hyvin. Mitä siitä pitäisi sitten päätellä, sitä en tiedä! Ehkä vain pidän vähän rennommista malleista, ja villatakit sopivat oli maha millainen tahansa, koska ne voi jättää edestä auki. Ulkotakista menee kiinni enää ylin nappi, mutta se ja kangasvyö yhdessä pitävät takin ruodussa jokseenkin hyvin. Farkkuja vähän kaipailisin, mutta näin korona-aikaan kotona oleillessa leggingsit ovat käyneet housuista.

Vauvan ensisängynkin tekstiileineen saamme lainaan. Se on sama sänky, jossa ainakin isäni ja veljeni ovat vauvoina nukkuneet, ehkä minä ja siskonikin. Turvakaukalon taas ostimme käytettynä, samoin kantorepun ja yhdistelmävaunut.

Sitteriä meillä ei ole. Tarvitseeko sellaisen oikeasti? Jotenkin meille on kertynyt myös käsittämätön määrä erilaisia peittoja. Montako erilaista peittoa vauva tarvitsee? Sänkyyn, lattialle, vaunuihin? Mutta kun meillä on varmaan 10, enkä ole itse ostanut yhtäkään. Mummoilta tuli kaksi ihanaa tilkkutäkkiä, äitiyspakkauksesta täkki ja viltti, ensisänkyyn kuuluu pieni peitto…

Neuloin yhden pienen vauvanviltin, siitä voisi ehkä luopua, koska en pidä erityisemmin lopputuloksesta ja äitini on neulomassa kauniimpaa. Sohvanaluslaatikko on vähintään puolillaan erilaisia peittoja, lämpöpusseja ja haalareita. Enpä olisi uskonut, jollen olisi kerännyt niitä samaan paikkaan. Näistäkin tosin osa lähtee myöhemmin, koska ovat lainattuja, esimerkiksi pieni toppahaalari.

Pelkään sukulaisten ostosteluhimoja

Tavaraa tuntuu kertyneen jo niin paljon, että vähän pelottaa, paljonko erilaista lelua ja vaatetta vielä saattaa saada suunnasta jos toisesta. Minusta on ihanaa, että sukulaiset haluavat ottaa osaa vauvan elämään.  Mutta miten sanoa ei tavaralle silloin, jos sitä on jo riittävästi?

En missään nimessä haluaisi loukata ketään, koska koen sukulaiset tärkeiksi. Toivoisin, että he saisivat osallistua heille luontevalla tavalla vauvailuun. Haastavaa on vaan se, jos heille luonteva tapa aiheuttaa meille kaaosta, jota olen nyt aktiivisesti yrittänyt viimeisen reilun puolen vuoden aikana selättää.

Miten te muut olette ratkaisseet tämän haasteen? Nyt lainaan saamistamme vauvanvaatteista voimme onneksi kätevästi palauttaa ne, jotka eivät tule käyttöön. Olen oikeastaan helpottunutkin siitä, ettei tarvitse miettiä, mitä tarvitsemme, kun melkein kaikki on jo hankittu. Mutta ajatus esimerkiksi joulusta huolettaa jo etukäteen, vaikkei vauva ole edes syntynyt.

Suosittelen pystyviikkausta ja vaatteiden valokuvausta

Jos saapunut tavaramäärä onkin välillä tuntunut kuormittavalta, niin sentään lajittelussa ja järjestelyssä olemme mielestäni onnistuneet hyvin. Pystyviikkasimme kaikki vaatteet ja peitteet, jotta näemme laatikoiden sisällön kätevästi. Järjestimme vaatteet suunnilleen näin: paidat, bodyt, housut, potkuhousut, haalarit.

Räpsäisimme myös kännykällä valokuvat vaatteista, jotta on helppo katsoa, kuinka paljon minkäkin kokoisia vaatteita on ja missä vaatteessa on lyhyttä tai pitkää hihaa jne. Kuvat voisi vaikka printata laatikoiden kylkeen, niin ei tarvitse turhaan availla pystyviikkauksia, jos ei muista vaatteen näkyvän osan perusteella, millainen body tai haalari on kyseessä. Nyt hahmotan ylipäätään paremmin, mitä meillä on ja kuinka paljon. Esimerkiksi toisen lipastonlaatikon sisällöstä on kaksi kuvaa, yksi 50-senttisistä ja toinen noin 56-senttisistä vaatteista.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sängylle on levitetty näytille parit kellertävät potkuhousut, kolme haalaria, neljät housut, neljä vaaleaa kietaisubodya ja kolme paitaa.
Koon 50 vaatteet

Tuskallisinta vaateprosessissa on ollut, että vauvanvaatteiden kokomerkintöihin ei kerta kaikkiaan voi luottaa. Ainoa keino päästä koista selvyyteen oli verrata vaatteita pesun jälkeen toisiinsa. Tämä kannattaa pitää mielessä, jos aikoo hankkia vauvalle jotakin uutta ja tarvitsee juuri tiettyä kokoa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Sängylle on levitetty näytille neljä erilaista haalaria, sukkahousut, viisi paitaa, viidet housut ja kymmenen bodya.
Vaatteet kokoa 62-68

Jään mielenkiinnolla odottamaan, onko meillä kaikkea aivan liikaa ja onko helpompi pukea mainostettuja kietaisubodyja vai vaikkapa niitä, joissa on venepääntie. Mammafoorumeilla tuntuu olevan näistä hyvin vaihtelevia kokemuksia. Itse olen vielä ihan pihalla niin vauvanvaatteista kuin vauva-asioista muutenkin.

Syksy jännittää. Sitä en kuitenkaan jännitä, mahdummeko 60 neliöön, koska tilaa on yllin kyllin, jos luovumme turhasta. Nytkin jo mahtuisimme ihan hyvin. Enemmän jännittää, miten vauvan kanssa menee: loppuraskaus (raskauden alkupuolisko oli todella vaikea), synnytys, vauvan kotiutuminen, tutustuminen koiraan. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Riisun sivistynyttä kirjahyllyäni

Olen aina ollut kiinnostunut kyläillessäni muiden kirjahyllyistä. Mitä he lukevat? Mitä kirjat kertovat lukijoistaan? Kertovatko mitään? Ja mikä kamalinta – mitä ihmisestä kertoo, jos hänen kotonaan ei ole kirjahyllyä ollenkaan?

Viime päivinä olen kääntänyt katseeni omaan kirjahyllyyni. Kertovatko säilömäni kirjat siitä, mitä luen vai mitä mukamas luen? Kertovatko ne tarinaa siitä, kuka olen, vai siitä, kuka olen ollut tai kuinka sivistyneeltä haluaisin muiden silmissä näyttää? Tai omissa silmissäni?

On tiettyjä kirjoja, esimerkiksi pari runokirjaa, romaania ja lastenkirjaa, joista en luovu. Niillä on minulle merkitystä. Palaan niiden pariin aina uudelleen. Huomaan kuitenkin säästäväni paljon kirjoja, jotka eivät merkitse minulle yhtään mitään.

Pahimpia ovat lahjakirjat. Olen ajatellut, että kirjalahja on hieno lahja ja ostanut kirjoja toisillekin. Nyt kysyn itseltäni, mikä veisi enemmän henkistä tilaa kuin lahjaksi saatu kirja, jota ei oikeasti halua lukea. Olen itse elänyt lukemattomien (kirjaimellisesti) lahjakirjojen kanssa vuosikausia. Ne painavat mieltäni, mikawaltarit ja tovejanssonelämäkerrat. Tänään sain taas laitetuksi muutaman sivuun, heippa vaan! Kyllä helpotti. Jatkossa pyrin antamaan lahjaksi vain kirjoja, joiden tiedän olevan toivottuja.

Myös klassikot ajavat hulluuden partaalle. Esimerkiksi Saatana saapuu Moskovaan oli ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutten usko lukevani sitä enää uudestaan. Se vaan näyttää niin hienolta hyllyssä, etten pääse siitä irti.

Ja sitten kotiamme täyttävät sellaiset valioyksilöt kuin Rikos ja rangaistus, jota olen yrittänyt saada luetuksi loppuun yli 15 vuotta. Lainasin sen ysiluokalla koulun kirjastosta näköjään ikuisiksi ajoiksi (vähän nolo juttu, mutta lienen rangaistukseni kärsinyt ja kärsin sitä edelleen).

Oman alan kirjallisuus on lukunsa sekin. Olen koulutukseltani suomen kielen maisteri. Minulla oli vino pino tieteellisiä teoksia ja julkaisuja, jotka muka kiinnostivat. Tai ehkä kiinnostivat oikeastikin, mutta eivät riittävästi, jotta olisin niihin ikinä tarttunut. Olin äärimmäisen helpottunut päästyäni niistä eroon. Tai no osasta, vielähän noita hyllyssä asustelee, mutta enää kohtuullinen määrä. Niin Setälän kuin Petraeuksenkin kielioppi odottaa tutkijaansa. Pitkään saavat odottaa.

Vähä vähältä pyrin siivoamaan hyllystäni teokset, jotka omistan vain näön vuoksi. Olen saanut karsituksi pari metriä kirjaa, mutta vieläkään en ole saavuttanut tavoitettani. Haluaisin omistaa vain kirjoja, joilla on minulle merkitystä, näytti hylly muiden silmissä sitten miltä tahansa.

Auttaisiko minua ns. minimalistin 6/6-sääntö? Sen mukaan voi luopua esineistä, joita ei ole tarvinnut viimeisen kuuden kuukauden aikana eikä tule tarvitsemaan seuraavan kuuden kuukauden aikana. Kirjojen kohdalla pääsisin varmaan eteenpäin jo sillä, että miettisin, olenko lukenut kirjan viimeisen kuuden vuoden aikana tai aionko lukea sitä seuraavan kuuden vuoden aikana. Jos vastaus olisi kielteinen, jättäisin kirjalle hyvästit.

Vaikka omassa hyllyssäni olisi paljon kaikenlaista periaatteessa mielenkiintoista luettavaa, huomaan olevani innostuneempi kirjaston tarjonnasta. Voisi olla aika päästää irti kirjoista, jotka roikkuvat vuodesta toiseen lukulistani hännillä. Vaikealta se silti tuntuu.

Mitä teidän kirjahyllynne kertovat teistä? Mitä säästätte ja miksi?

Toisten aarteet ja ajatukset ovat täyttäneet kotini

Isoimman siivousurakan jäätyä taa olen pysähtynyt pohtimaan omaa tavarasuhdettani. Mitä olen tähän mennessä oppinut?

Olen käsittänyt säilyttäneeni nurkissani toisten aarteita, jotka ovat muodostuneet minulle taakaksi. Olen esimerkiksi luopunut suuresta määrästä vaatteita ja esineitä, joita olen saanut toisilta ja joita en varmasti olisi itse tullut hankkineeksi. Niistä lukuisia olin säilyttänyt yli vuosikymmenen. Suuren osan tavaroista olen ottanut vastaan vain, koska en ole osannut sanoa ei tai en oikein ole tiennyt, mitä haluan.

En enää tahdo ottaa vastaan ilmaisia tavaroita, jollen koe niiden olevan niin tarpeellisia, että olisin niistä valmis myös maksamaan.

Lisäksi olen suojellut liian pitkään omia muistoesineitäni, jotka pitivät (ja jotkin niistä yhä pitävät) minut kiinni menneessä. Nyt olen saanut luovuttua monesta tunnearvoa sisältäneestä tavarasta, kuten vankilanoranssista opiskelijahaalarista, joka vei kaapista tuskastuttavasti tilaa ja jota voin jatkossa ihailla riittävästi valokuvista. Opettelen luopumaan menneestä ja hyväksymään tiettyjen elämänvaiheiden olevan ohi, jotta saan tilaa uudelle.

Tavaroista luopuminen on saanut minut kysymään itseltäni, miksi ja millaisista asioista luopuminen on minulle vaikeaa ylipäätään. Omaan tavarasuhteeseeni tutustuminen on herättänyt minussa liudan kysymyksiä, joihin vastaaminen on vaatinut syvällistä itsetutkiskelua:

Miksi annan millekin esineelle niin paljon arvoa kuin annan? Arvotanko esineeni itse vai onko sittenkin kyse jonkun toisen mielipiteestä, joka vaikuttaa omaani? Enkö luovukaan, jos joku kauhistelee? Osaankohan valita, mikä minulle elämässä on arvokasta ja elää sen mukaisesti, jos olen tavaroidenikin kanssa ihan hukassa?

Aloin surra menettämääni pöytää vain, koska siitä luopuminen oli herättänyt ystävässäni haikeita tunteita.

Ensimmäisessä blogitekstissäni kerroin luopuneeni pienestä puisesta sivupöydästä ja olleeni siitä helpottunut. Noin viikon päästä tekstin julkaisusta kyläilemään tullut ystäväni kertoi olevansa pöydän lähdöstä kovin suruissaan, koska hänestä pöytä oli ollut ihana. Aiemmin tuntemani helpotus pöydästä luopumisesta vaihtui sillä sekunnilla surun, pettymyksen ja epäilyn tunteisiin. Yhtäkkiä tuntui siltä, että olin luopunut jostakin arvokkaasta enkä saisi sitä koskaan takaisin. Kesti monta päivää käsitellä asiaa.

Sain hyvin konkreettisen muistutuksen siitä, kuinka paljon muiden mielipiteet ja tunteet vaikuttavat omiini: enemmän kuin haluaisin tai tajuankaan. Se oli arvokas läksy. En oikeasti surrut pöydästä luopumista, vaan kyse oli jostakin ihan muusta. Yritän jatkossa yhä vahvemmin kuulla oman ääneni muiden äänten joukosta ja säilyttää elämässäni sen, mikä on juuri minulle arvokasta.

Pienellä pyöreällä sivupöydällä oli kerran paikka elämässäni. Ehkä sillä jo tänään on sopiva paikkansa jonkun toisen elämässä. Meidän nykyisessä olohuoneessamme sen paikka oli kohtalokkaan ahdas. Olen iloinen, että pystyin luopumaan, vaikka se teki hetken kipeää. Olin halunnut luopua pöydästä jo pitkään.

On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka voimakkaita tunteita elottomat esineet ja niistä luopuminen herättävät sekä minussa että toisissa ihmisissä. Onneksi minimalistiseen elämäntapaan voi pyrkiä kaikessa rauhassa ja näitä kipeitä luopumisia voi kohdata omaan tahtiin, suorittamatta. Kannattaa yrittää olla vertailematta itseään muihin ja siihen, mitä he tahtovat elämässään säilyttää. Vähitellen luopuminen helpottuu, ehkä muustakin kuin tavarasta luopuminen.

Ennen toisten ajatusten kuulemista yritän selvittää, mitä itse tunnen ja ajattelen. Muilla ei pidä olla valtaa päättää, mitä elämässäni säilytän.

Olen yhä vakuuttunut siitä, että minimalistiseen elämäntapaan pyrkiminen tuo mukanaan paljon hyvää. Vaikka meillä on vielä kotona paljon sellaista, mitä emme tarvitse ja mistä on enemmän haittaa kuin hyötyä, on tilanne helpottunut huomattavasti. Kun palaan iltapäivisin kotiin ja tuijotan avarampaa olohuonettamme, oloni on rauhallisempi kuin ennen minimalisointiprosessin aloittamista. Aikaakin tuntuu olevan enemmän – vielä en vain oikein tiedä, miten sen haluaisin käyttää.

Luovuin maitohampaistani kolmekymppisenä

Joulukuun puolivälin paikkeilla sekosin. Jos joku kysyy miksi, niin sen minäkin haluaisin tietää. Jälkikäteen ajateltuna se tapahtui yllättäen. Yhtenä päivänä törmäsin ajatukseen minimalismista. Taustalla on jo kuluneelta kuulostava ajatus siitä, että vähemmän on enemmän. Kun elämästään karsii turhan, jää tilaa sille, millä on oikeasti merkitystä – ja ylipäätään sen selvittämiselle, mikä on itselle merkityksellistä.

Vähemmän on enemmän saattaa kuulostaa kuluneelta itsestäänselvyydeltä, mutta käytännössä mielemme näyttävät huutavan jatkuvasti, että enemmän on enemmän ja minulle yhtä paljon kuin muille tai mieluimmin kaikista eniten.

Ehkä pitkään jatkunut stressi ja epävarmuus johtivat siihen, että hetki oli otollinen uusien vaikutteiden omaksumiselle. Ja olinhan toki muutama vuosi sitten lukenut Marie Kondon kirjan Siivouksen elämänmullistava taika, jossa Kondo ohjeistaa pitämään ainoastaan iloa tuottavat tavarat. Ajatus karsimisesta ei siis tullut uutena, mutta minimalismi tuntui pureutuvan konmaritusta syvemmälle ja olevan elämänasenteena kokonaisvaltaisempi.

Ajatus vähemmällä elämisestä resonoi minussa myös ympäristösyistä. Seurasin syksyllä uutisointia Pasilan kauppakeskus Triplasta ja suomalaisista, jotka shoppailivat pikamuodin avajaisennätyksen. Mitä enemmän luin tyhjiksi revityistä rekeistä, sitä enemmän minua kuvotti. Miksi ostaa jotakin, mihin hetken kuluttua kyllästyy? Tai ostaa hikipajatuotteita, jotka joutuu parin pesun jälkeen laittamaan lumppukasaan ennen kuin niihin on edes ehtinyt kyllästyä?

Konmaritus ei saanut minua aikanaan miettimään näitä kysymyksiä. Vein kiertoon tavaraa, joka ei tuottanut minulle enää iloa, mutta ostin vastaavasti uutta.

Kun halusin uudistua ihmisenä, ostin uuden asun, joka ei välttämättä tuntunut ihan omalta. Ja kyllähän hetken vaikutinkin uudelta ihmiseltä, mutta aika nopeasti uudet, monesti epämukavatkin asut hautautuivat vaatekaapin perukoille. En koskaan ole ollut paha ostelija, mutta näin jälkikäteen on myönnettävä, että yhtenä jos toisenakin hetkenä harkintakykyni petti joko vaateliikkeessä, sisustuskaupassa tai ihan vaan ruokaostoksilla, mikä johti ruokahävikkiin ja turhaan rahanmenoon.

Jos haluaa muuttua ihmisenä, vaatekaapin päivitys tuskin tuottaa henkisesti tyydyttäviä, pysyviä tuloksia. Television muutosleikit ennen ja jälkeen -kuvineen ehkä kuvaavat sen oikotieksi onneen, mutta minun kohdallani uusi asu ei ole ratkaissut mitään.

Niinpä takerruin minimalismiin kuin viimeiseen oljenkorteen. Usein minimalistiseen elämäntapaan pyrkivä aloittaa prosessin siivoamalla kodistaan kaiken, mitä ei tarvitse. Kuin maaninen niin tein minäkin. Siivosin sieltä ja täältä sitä sun tätä, kunnes eteisessä oli tavarakasseilta vaikea liikkua.

Tilasin isäni kuljettamaan minut ja kumppanini Kierrätyskeskukseen (kiitos isi!). Takapenkit piti kaataa, jotta tavarakasa mahtui matkaan. Palattuamme kotiin en huokaissutkaan helpotuksesta, vaan prosessi jatkui. En millään pystynyt lopettamaan, tarvitsin tilaa, tarvitsin kipeästi enemmän tilaa hengittää.

Poistettavaa roinaa kertyi lisää ja lisää. Johtoja, vaatteita, ikivanhoja kenkiä, henkareita, koriste-esineitä, koruja, edellisen asukkaan pesuaineita, selvittämättömiä papereita yli kymmenen vuoden takaa, lehtiä, kasa tyhjiä pahvilaatikoita, paperivalokuvia, elektroniikkaa, parikymmentä vuotta sitten kuolleen isoisoäitini vanhoja langanpätkiä ristipistotöitä varten (en itse tee ristipistotöitä), oranssi opiskelijahaalarini, jolle ei enää ole ollut tarvetta useampaan vuoteen.

Lopulta törmäsin pieneen metalliseen purkkiin, johon olin kerännyt kaikki aikoinaan irronneet maitohampaani. Niissä oli jotakin hyvin liikuttavaa, tai ehkä enemmänkin siinä, että olin kokenut tarvetta säilyttää ne. Nauroimme ja sitten panin hampaat biojätteeseen. Suomalaisten rakastamia ämpäreitäkin löytyi kaapista liiankin kanssa, kolme pääsi keräyspinoon. (Muistan aikoinani vastaanottaneeni ainakin yhden ilmaisen ämpärin.)

Havaitsin luopumisen muuttuvan koko ajan helpommaksi. Parin viikon päästä siivottuani ensin koko joululoman tein taas keikan Kierrätyskeskukseen, tällä kertaa yksin. Kassit painoivat tuskallisen paljon. Luopumiseen liittyi haikeuden tunteita, mutta helpotus oli lähes poikkeuksetta valtava, kun olin pystynyt luopumaan.

Palattuani kotiin toiselta kierrätyskeikalta tunsin oloni nuutuneeksi. Vaikka olin siivonnut monta viikkoa, en saanut rauhaa. Kaiken lisäksi siivousinto oli alkanut tarttua kumppaniini. Etsin jatkuvasti siivottavaa, ja hän alkoi hieman rauhallisempaan tahtiin siivota elektroniikkakoria ja paperiarkistojaan.

Itse jatkoin pakonomaisesti lehtihyllyn siivoamista. Lopulta siivoukseni oli sen verran perusteellinen, että lehtihyllyn paikalle jäi vain lattiaa. Pari jäljelle jäänyttä käsityölehteä mahtuivat jo kirjahyllyyn. Säästin myös yhden Parnasson, koska halusin lukea Eeva Kilvestä kertovan artikkelin Olen sanonut kaiken. (Tai ainakin selittelin haluavani, nimittäin minulla on ollut kyseinen lehti sen ilmestymisestä asti, enkä ole sitä vieläkään lukenut.)

Aloin nähdä siivousunia ja herätä ennen kellon soimista. En enää pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin siivoamista.

Seuraavaksi siivous tunki uniini. Unissani pohdin, mitä voin antaa pois ja mitä tarvitsen. Aamulla heräsin pari tuntia ennen kelloa, enkä malttanut enää jäädä nukkumaan.  Olin valmis siivoamaan kuudesta lähtien, joskus aloitin aiemminkin.

Ja niin olimme viime viikonloppuna valmiita kolmannelle reissullemme Kierrätyskeskukseen, tällä kertaa Kyläsaareen. Tavaraa oli sen verran paljon, että avokki lähti avuksi.

Pienen pyöreän puisen sivupöydän jättäminen Kyläsaareen itketti vähän, mutta ajatus sen raahaamisesta bussilla takaisin tuntui suuremmalta pahalta kuin siitä luopuminen. Kotiin päästyämme huomasin olevani äärimmäisen helpottunut siitä, että olin vihdoin pystynyt luopumaan pöydästä – se ei mahtunut olohuoneeseen vaan teki tilasta tukkoisen.

Kolmannen kierrätyskeikan jälkeen rauhoituin pariksi päiväksi, vaikka siivoamista riittäisi vielä vaikka kuinka. Jos olen pysynyt laskuissa, tavaraa on lähtenyt 1214 kassillista, lisäksi pari pientä huonekalua.

Jos luopumisralli kiihtyy kiihtymistään, voi olla paikallaan pitää parin päivän tauko ja hengitellä hetki. Oman tavarasuhteen käsittely saattaa käydä raskaammaksi kuin olisi uskonut. Kysy itseltäsi: Mistä luovun, jos luovun tästä? Luovunko mistään?

Tänään tuntuu siltä, että haluan kirjoittaa tästä prosessista ja jakaa sen, jos siitä vaikka olisi jollekulle hyötyä. Tuntuu myös siltä, että voisin taas viikonloppuna karsia pari tavaraa. Suosittelen teille muille erityisesti omien vanhojen maitohampaiden hävittämistä, jos sellaisia sattuu nurkissa pyörimään. Olisi hauska kuulla, mitä koomista teidän muiden kätköistä siivotessa löytyy tai millaisista kummallisista asioista ette vain pysty luopumaan ja miksi.