Kahdeksan pientä voittoa matkalla kohti minimalismia

Olisipa nättiä saada elämänsä kerralla kuntoon, mutta eihän se niin mene. Hieman olen saanut siivoiltua viime aikoina vauva-arjen keskellä:

  1. Vedenkeitin kaappiin
  2. Iittalan kulho myyty 99 eurolla, lasitavaraa, mm. puolison konjakkilasit, annettu eteenpäin
  3. Omat rikkinäiset vaatteet roskiin (villapaita, kolmet sukat, pitkät kalsarit, pari paitaa)
  4. Turvakaukalo vaatekaappiin
  5. Vauvatavaraa uuteen kotiin (imetystyyny, vaatteita)
  6. Laatikollinen lainatavaroita takaisin omistajilleen
  7. Pyyhekaapin järjestelyä ja tyhjennystä
  8. Vanhentunut sencha-tee maistelun jälkeen biojätteeseen

Välillä tuntuu, että minimalistiseen elämäntapaan pyrkiminen on yksi valtava suo eikä tavaraan hukkuminen tule koskaan loppumaan. En pysty käsittämään, miten tavaraa on yhä tällainen määrä, vaikka vuoden sisään sitä on lähtenyt säkkikaupalla ja pari huonekaluakin siihen päälle.

Ehkä olisi aika luopua muutamasta isommasta huonekalusta kuten alun perin edellisen asunnon parvekkeelle ostamastani nojatuolista, isoäidin vanhasta peilipöydästä tai viimeiset kymmenisen vuotta palvelleesta kitschastavasta lattiavalaisimesta. Jos näistä kolmesta lähtisi kaksi, täällä näyttäisi jo aivan erilaiselta. Huomaan miettiväni, että varmaan niille kaikille löytyisi sopiva soppi seuraavasta kodistamme. Kuinka pitkälle tulevaisuuteen kannattaa tuijotella? Hyvä kysymys. Kauanko pyörittelen näitä samoja kysymyksiä ja tuijottelen samoja tilasyöppöjä?

Olenkohan puolivahingossa suunnittelemassa seuraavastakin kodistamme romuvarastoa, vaikkemme edes tiedä, milloin olemme muuttamassa?

Vaikka isoja päätöksiä minkään suhteen en ole viime aikoina tullut tehneeksi, niin olen iloinnut hirmuisesti siitä, että aiemmin keittiön työtasolla elellyt vedenkeitin mahtuu tätä nykyä kaappiin piiloon. Sille on niin hyvin tilaa, että se on helppo ottaa sieltä ja yhtä helppo pistää takaisin. Keittiön yleisilme muuttui huomattavasti siistimmäksi ja lisäksi tasojen pyyhkiminen muruista ei enää tunnu mahdottomalta. Yllättävän paljon vaati järjestelyjä ja astioista luopumisia, jotta tähän päästiin. Kannatti, ehdottomasti.

Olen myös onnistunut heittämään roskiin rikkinäisiä vaatteitani ja yhdet ehjät mutta todella epämiellyttävästä materiaalista valmistetut ja siksi käyttökelvottomat pitkät kalsarit. Niin sanotusta turvavillapaidasta luopuminen suretti, mutta siinä oli pari reikää ja villa alkoi olla kyynärpäiden kohdalta niin hiutunutta, että sen oli aika mennä. Olin paidan vähintään kolmas käyttäjä, nimittäin sain sen vuosia sitten entiseltä kämppikseltäni, joka oli ostanut sen käytettynä. Tyylistäkin päätellen paita oli ikivanha. Suretti luopua laatuvaatteesta, mutta eivät nekään ole ikuisia.

Vaatteista luopumisen ja vaatekaapin järjestelyn myötä sain tungettua vauvan turvakaukalon vaatekaappiini. Iso voitto, koska ennen säilytimme sitä olohuoneen nurkassa.

Pyyhekaapista lähti pari isoa tummansinistä pyyhettä puolison vanhempien mökille (jäljelle jäi silti ainakin yhdeksän aikuisten kylpypyyhettä). Laatikollinen lainatavaraa odottaa eteisessä muutenkin puolison vanhemmille matkaamista. Siskolleni olen palauttamassa leikkimattoa, jota mönkivä seitsenkuisemme ei enää arvosta. Häntä kiinnostaa tällä hetkellä paljon enemmän esimerkiksi vessaharja, auta armias.

Vastikään olen alkanut raivata ruokavarantojamme. Säilytämme käsittämätöntä maustemäärää, vaikkei meitä parhaalla tahdollakaan voi väittää hienostuneiksi kokeiksi. Kaikenlaista vanhentunutta ruokaa on myös kertynyt, kuten sencha-teetä, joka maistui pahalta. Join sitä urakalla kolme päivää, minkä jälkeen totesin, että armollisinta itseäni kohtaan on heittää jäljelle jääneet teelehdet biojätteeseen. Uutta ei tarvitse ostaa tilalle, varantoja riittää.

Voisimmeko luopua televisiosta, jota emme katso?

Näiden pienten onnistumisten jälkeen jäljelle jää taas kysymys televisiosta ja tietyistä huonekaluista. Televisiotahan me emme katso, nimittäin ohjelmat näkee kätevästi läppärin ruudulta.

Puoliso on ehdottanut televisiosta luopumista useampaan kertaan, mutta olen jarrutellut. Se johtuu siitä, että meillä on Nintendo ja tuntuu tutisuttavan mahtavalta olla tämän perheen Mario Kart -mestari, vaikkemme pelaisikaan kuin kerran vuodessa. Olen pohtinut sitäkin, että lapsen voisi olla kiva tapittaa televisiosta lastenohjelmia sitten joskus tulevaisuudessa. Niin, taas viittaan tulevaisuuteen ja kysyn, että kannattaako sinne tulevaisuuteen tuijotella ja siksi elää ahtaudessa? Tarvitseeko meidän säilyttää televisiota, jotta lapsemme voisi joskus katsoa ohjelmia? Oikeasti?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s