siivous

Toisten aarteet ja ajatukset ovat täyttäneet kotini

Isoimman siivousurakan jäätyä taa olen pysähtynyt pohtimaan omaa tavarasuhdettani. Mitä olen tähän mennessä oppinut?

Olen käsittänyt säilyttäneeni nurkissani toisten aarteita, jotka ovat muodostuneet minulle taakaksi. Olen esimerkiksi luopunut suuresta määrästä vaatteita ja esineitä, joita olen saanut toisilta ja joita en varmasti olisi itse tullut hankkineeksi. Niistä lukuisia olin säilyttänyt yli vuosikymmenen. Suuren osan tavaroista olen ottanut vastaan vain, koska en ole osannut sanoa ei tai en oikein ole tiennyt, mitä haluan.

En enää tahdo ottaa vastaan ilmaisia tavaroita, jollen koe niiden olevan niin tarpeellisia, että olisin niistä valmis myös maksamaan.

Lisäksi olen suojellut liian pitkään omia muistoesineitäni, jotka pitivät (ja jotkin niistä yhä pitävät) minut kiinni menneessä. Nyt olen saanut luovuttua monesta tunnearvoa sisältäneestä tavarasta, kuten vankilanoranssista opiskelijahaalarista, joka vei kaapista tuskastuttavasti tilaa ja jota voin jatkossa ihailla riittävästi valokuvista. Opettelen luopumaan menneestä ja hyväksymään tiettyjen elämänvaiheiden olevan ohi, jotta saan tilaa uudelle.

Tavaroista luopuminen on saanut minut kysymään itseltäni, miksi ja millaisista asioista luopuminen on minulle vaikeaa ylipäätään. Omaan tavarasuhteeseeni tutustuminen on herättänyt minussa liudan kysymyksiä, joihin vastaaminen on vaatinut syvällistä itsetutkiskelua:

Miksi annan millekin esineelle niin paljon arvoa kuin annan? Arvotanko esineeni itse vai onko sittenkin kyse jonkun toisen mielipiteestä, joka vaikuttaa omaani? Enkö luovukaan, jos joku kauhistelee? Osaankohan valita, mikä minulle elämässä on arvokasta ja elää sen mukaisesti, jos olen tavaroidenikin kanssa ihan hukassa?

Aloin surra menettämääni pöytää vain, koska siitä luopuminen oli herättänyt ystävässäni haikeita tunteita.

Ensimmäisessä blogitekstissäni kerroin luopuneeni pienestä puisesta sivupöydästä ja olleeni siitä helpottunut. Noin viikon päästä tekstin julkaisusta kyläilemään tullut ystäväni kertoi olevansa pöydän lähdöstä kovin suruissaan, koska hänestä pöytä oli ollut ihana. Aiemmin tuntemani helpotus pöydästä luopumisesta vaihtui sillä sekunnilla surun, pettymyksen ja epäilyn tunteisiin. Yhtäkkiä tuntui siltä, että olin luopunut jostakin arvokkaasta enkä saisi sitä koskaan takaisin. Kesti monta päivää käsitellä asiaa.

Sain hyvin konkreettisen muistutuksen siitä, kuinka paljon muiden mielipiteet ja tunteet vaikuttavat omiini: enemmän kuin haluaisin tai tajuankaan. Se oli arvokas läksy. En oikeasti surrut pöydästä luopumista, vaan kyse oli jostakin ihan muusta. Yritän jatkossa yhä vahvemmin kuulla oman ääneni muiden äänten joukosta ja säilyttää elämässäni sen, mikä on juuri minulle arvokasta.

Pienellä pyöreällä sivupöydällä oli kerran paikka elämässäni. Ehkä sillä jo tänään on sopiva paikkansa jonkun toisen elämässä. Meidän nykyisessä olohuoneessamme sen paikka oli kohtalokkaan ahdas. Olen iloinen, että pystyin luopumaan, vaikka se teki hetken kipeää. Olin halunnut luopua pöydästä jo pitkään.

On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka voimakkaita tunteita elottomat esineet ja niistä luopuminen herättävät sekä minussa että toisissa ihmisissä. Onneksi minimalistiseen elämäntapaan voi pyrkiä kaikessa rauhassa ja näitä kipeitä luopumisia voi kohdata omaan tahtiin, suorittamatta. Kannattaa yrittää olla vertailematta itseään muihin ja siihen, mitä he tahtovat elämässään säilyttää. Vähitellen luopuminen helpottuu, ehkä muustakin kuin tavarasta luopuminen.

Ennen toisten ajatusten kuulemista yritän selvittää, mitä itse tunnen ja ajattelen. Muilla ei pidä olla valtaa päättää, mitä elämässäni säilytän.

Olen yhä vakuuttunut siitä, että minimalistiseen elämäntapaan pyrkiminen tuo mukanaan paljon hyvää. Vaikka meillä on vielä kotona paljon sellaista, mitä emme tarvitse ja mistä on enemmän haittaa kuin hyötyä, on tilanne helpottunut huomattavasti. Kun palaan iltapäivisin kotiin ja tuijotan avarampaa olohuonettamme, oloni on rauhallisempi kuin ennen minimalisointiprosessin aloittamista. Aikaakin tuntuu olevan enemmän – vielä en vain oikein tiedä, miten sen haluaisin käyttää.

Luovuin maitohampaistani kolmekymppisenä

Joulukuun puolivälin paikkeilla sekosin. Jos joku kysyy miksi, niin sen minäkin haluaisin tietää. Jälkikäteen ajateltuna se tapahtui yllättäen. Yhtenä päivänä törmäsin ajatukseen minimalismista. Taustalla on jo kuluneelta kuulostava ajatus siitä, että vähemmän on enemmän. Kun elämästään karsii turhan, jää tilaa sille, millä on oikeasti merkitystä – ja ylipäätään sen selvittämiselle, mikä on itselle merkityksellistä.

Vähemmän on enemmän saattaa kuulostaa kuluneelta itsestäänselvyydeltä, mutta käytännössä mielemme näyttävät huutavan jatkuvasti, että enemmän on enemmän ja minulle yhtä paljon kuin muille tai mieluimmin kaikista eniten.

Ehkä pitkään jatkunut stressi ja epävarmuus johtivat siihen, että hetki oli otollinen uusien vaikutteiden omaksumiselle. Ja olinhan toki muutama vuosi sitten lukenut Marie Kondon kirjan Siivouksen elämänmullistava taika, jossa Kondo ohjeistaa pitämään ainoastaan iloa tuottavat tavarat. Ajatus karsimisesta ei siis tullut uutena, mutta minimalismi tuntui pureutuvan konmaritusta syvemmälle ja olevan elämänasenteena kokonaisvaltaisempi.

Ajatus vähemmällä elämisestä resonoi minussa myös ympäristösyistä. Seurasin syksyllä uutisointia Pasilan kauppakeskus Triplasta ja suomalaisista, jotka shoppailivat pikamuodin avajaisennätyksen. Mitä enemmän luin tyhjiksi revityistä rekeistä, sitä enemmän minua kuvotti. Miksi ostaa jotakin, mihin hetken kuluttua kyllästyy? Tai ostaa hikipajatuotteita, jotka joutuu parin pesun jälkeen laittamaan lumppukasaan ennen kuin niihin on edes ehtinyt kyllästyä?

Konmaritus ei saanut minua aikanaan miettimään näitä kysymyksiä. Vein kiertoon tavaraa, joka ei tuottanut minulle enää iloa, mutta ostin vastaavasti uutta.

Kun halusin uudistua ihmisenä, ostin uuden asun, joka ei välttämättä tuntunut ihan omalta. Ja kyllähän hetken vaikutinkin uudelta ihmiseltä, mutta aika nopeasti uudet, monesti epämukavatkin asut hautautuivat vaatekaapin perukoille. En koskaan ole ollut paha ostelija, mutta näin jälkikäteen on myönnettävä, että yhtenä jos toisenakin hetkenä harkintakykyni petti joko vaateliikkeessä, sisustuskaupassa tai ihan vaan ruokaostoksilla, mikä johti ruokahävikkiin ja turhaan rahanmenoon.

Jos haluaa muuttua ihmisenä, vaatekaapin päivitys tuskin tuottaa henkisesti tyydyttäviä, pysyviä tuloksia. Television muutosleikit ennen ja jälkeen -kuvineen ehkä kuvaavat sen oikotieksi onneen, mutta minun kohdallani uusi asu ei ole ratkaissut mitään.

Niinpä takerruin minimalismiin kuin viimeiseen oljenkorteen. Usein minimalistiseen elämäntapaan pyrkivä aloittaa prosessin siivoamalla kodistaan kaiken, mitä ei tarvitse. Kuin maaninen niin tein minäkin. Siivosin sieltä ja täältä sitä sun tätä, kunnes eteisessä oli tavarakasseilta vaikea liikkua.

Tilasin isäni kuljettamaan minut ja kumppanini Kierrätyskeskukseen (kiitos isi!). Takapenkit piti kaataa, jotta tavarakasa mahtui matkaan. Palattuamme kotiin en huokaissutkaan helpotuksesta, vaan prosessi jatkui. En millään pystynyt lopettamaan, tarvitsin tilaa, tarvitsin kipeästi enemmän tilaa hengittää.

Poistettavaa roinaa kertyi lisää ja lisää. Johtoja, vaatteita, ikivanhoja kenkiä, henkareita, koriste-esineitä, koruja, edellisen asukkaan pesuaineita, selvittämättömiä papereita yli kymmenen vuoden takaa, lehtiä, kasa tyhjiä pahvilaatikoita, paperivalokuvia, elektroniikkaa, parikymmentä vuotta sitten kuolleen isoisoäitini vanhoja langanpätkiä ristipistotöitä varten (en itse tee ristipistotöitä), oranssi opiskelijahaalarini, jolle ei enää ole ollut tarvetta useampaan vuoteen.

Lopulta törmäsin pieneen metalliseen purkkiin, johon olin kerännyt kaikki aikoinaan irronneet maitohampaani. Niissä oli jotakin hyvin liikuttavaa, tai ehkä enemmänkin siinä, että olin kokenut tarvetta säilyttää ne. Nauroimme ja sitten panin hampaat biojätteeseen. Suomalaisten rakastamia ämpäreitäkin löytyi kaapista liiankin kanssa, kolme pääsi keräyspinoon. (Muistan aikoinani vastaanottaneeni ainakin yhden ilmaisen ämpärin.)

Havaitsin luopumisen muuttuvan koko ajan helpommaksi. Parin viikon päästä siivottuani ensin koko joululoman tein taas keikan Kierrätyskeskukseen, tällä kertaa yksin. Kassit painoivat tuskallisen paljon. Luopumiseen liittyi haikeuden tunteita, mutta helpotus oli lähes poikkeuksetta valtava, kun olin pystynyt luopumaan.

Palattuani kotiin toiselta kierrätyskeikalta tunsin oloni nuutuneeksi. Vaikka olin siivonnut monta viikkoa, en saanut rauhaa. Kaiken lisäksi siivousinto oli alkanut tarttua kumppaniini. Etsin jatkuvasti siivottavaa, ja hän alkoi hieman rauhallisempaan tahtiin siivota elektroniikkakoria ja paperiarkistojaan.

Itse jatkoin pakonomaisesti lehtihyllyn siivoamista. Lopulta siivoukseni oli sen verran perusteellinen, että lehtihyllyn paikalle jäi vain lattiaa. Pari jäljelle jäänyttä käsityölehteä mahtuivat jo kirjahyllyyn. Säästin myös yhden Parnasson, koska halusin lukea Eeva Kilvestä kertovan artikkelin Olen sanonut kaiken. (Tai ainakin selittelin haluavani, nimittäin minulla on ollut kyseinen lehti sen ilmestymisestä asti, enkä ole sitä vieläkään lukenut.)

Aloin nähdä siivousunia ja herätä ennen kellon soimista. En enää pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin siivoamista.

Seuraavaksi siivous tunki uniini. Unissani pohdin, mitä voin antaa pois ja mitä tarvitsen. Aamulla heräsin pari tuntia ennen kelloa, enkä malttanut enää jäädä nukkumaan.  Olin valmis siivoamaan kuudesta lähtien, joskus aloitin aiemminkin.

Ja niin olimme viime viikonloppuna valmiita kolmannelle reissullemme Kierrätyskeskukseen, tällä kertaa Kyläsaareen. Tavaraa oli sen verran paljon, että avokki lähti avuksi.

Pienen pyöreän puisen sivupöydän jättäminen Kyläsaareen itketti vähän, mutta ajatus sen raahaamisesta bussilla takaisin tuntui suuremmalta pahalta kuin siitä luopuminen. Kotiin päästyämme huomasin olevani äärimmäisen helpottunut siitä, että olin vihdoin pystynyt luopumaan pöydästä – se ei mahtunut olohuoneeseen vaan teki tilasta tukkoisen.

Kolmannen kierrätyskeikan jälkeen rauhoituin pariksi päiväksi, vaikka siivoamista riittäisi vielä vaikka kuinka. Jos olen pysynyt laskuissa, tavaraa on lähtenyt 12–14 kassillista, lisäksi pari pientä huonekalua.

Jos luopumisralli kiihtyy kiihtymistään, voi olla paikallaan pitää parin päivän tauko ja hengitellä hetki. Oman tavarasuhteen käsittely saattaa käydä raskaammaksi kuin olisi uskonut. Kysy itseltäsi: Mistä luovun, jos luovun tästä? Luovunko mistään?

Tänään tuntuu siltä, että haluan kirjoittaa tästä prosessista ja jakaa sen, jos siitä vaikka olisi jollekulle hyötyä. Tuntuu myös siltä, että voisin taas viikonloppuna karsia pari tavaraa. Suosittelen teille muille erityisesti omien vanhojen maitohampaiden hävittämistä, jos sellaisia sattuu nurkissa pyörimään. Olisi hauska kuulla, mitä koomista teidän muiden kätköistä siivotessa löytyy tai millaisista kummallisista asioista ette vain pysty luopumaan ja miksi.