ajankäyttö

Puoliso pakkasi viisi minuuttia, minä kaksi päivää

Olen aina inhonnut pakkaamista. En koskaan tiedä, millainen määrä tavaraa on riittävästi. Tuskailen ja ahdistun. Kun lähdimme viikko sitten mökille, mies pakkasi viidessä minuutissa. Minä pakkasin kimpsujani useamman tunnin ja vieläpä kahtena eri päivänä. Kun luulin olevani valmis ja reppu oli täynnä, huomasin unohtaneeni kaapin oveen roikkumaan osan pakattavista vaatteista. Jouduin purkamaan repun ja jättämään osan tavaroista.

Ensi kerralla tahdon kerrankin olla se, joka hymyilee toisen vielä pakatessa (ehkä vähän utopistista, mutta tavoitteita sopii asettaa!). Siksi päätin kirjata muistiin, mitä pakkaamistani romppeista oikeasti käytin ja tarvitsin viikon aikana. Jospa vaikka seuraava mökkireissu olisi listan myötä vähän helpompi.

Mitä viikoksi tarvitsee?

Tässä mitä pakkasin ja kyseenalaistukset (alun perin pakattu vedetty yli ja viereen kirjattu, mikä olisi riittänyt):

  • 2 hellemekkoa 1 hihaton hellemekko
  • 1 lyhythihainen tunika
  • 2 t-paitaa 1 t-paita
  • 1 pitkähihainen paita
  • villapaita
  • pitkähihainen bolero 1 villatakki
  • 2 pitkät mustat housut (urheilu-/vapaa-ajan housut ja puuvillaleggingsit)
  • lyhythihainen yöpaita ja pitkälahkeiset yöhousut
  • takki
  • huivi
  • hellehattu (ilmankin olisi pärjännyt, mutta käytin kyllä – jos ei edes helteellä käyttäisi, voisi luopua koko hatusta…)
  • 2 paria pitkävartisia sukkia (käytin yhtä paria)
  • 2 paria lyhytvartisia sukkia (käytin yhtä paria)
  • villasukat (tavalliset sukat riittävät, mutta villasukat ovat kieltämättä etenkin autossa kivat)
  • alusvaatteet
  • bikinit (uida voi alasti)
  • lenkkarit
  • nahkasandaalit (jos on vaan pöpelikössä, mekon kanssa lenkkarit ok/paljaat jalat – jos ottaa sandaalit, niin lyhytvartiset sukat voinee jättää pois)
  • meikkipussi
  • hiusharja (yllättäen en käyttänyt, mutta ehkä edes kampa olisi hyvä ottaa varmuudeksi?)
  • noin 10 hiuspinniä pari pinniä
  • 2 – 3 hiuslenkkiä
  • kasvojenpesuaine
  • deodorantti (en oikeastaan ole käyttänyt viimeiseen vuoteen, hämmästyttävän hyvin pärjää ilman paitsi muiden seurassa urheillessa)
  • hammasharja ja -tahna, hammasväliharjat
  • pinsetit
  • tarvittava lääkearsenaali (lähinnä allergialääkkeet)
  • kosteusvoide koko vartalolle
  • jalkarasva
  • Bepanthen (huulirasvan sijaan + hyönteisten puremiin ihan ehdoton)
  • pihkasalva
  • huulirasva
  • kasvovoide
  • 2 aurinkorasvaa 1 aurinkorasva
  • aurinkolasit ja kotelo
  • silmälasit
  • kihlasormus, rannekello, rannerengas, kaulakoru, korvakorut
  • 1 kirja (e-kirjat vaihtoehto, jos niistä pitää, minä pidän paperin hypistelystä)
  • 1 keskeneräinen neuletyö eli sukanalku, sukkapuikot ja lankakerä
  • kamera ja varusteet
  • koiran tavarat (ruoka, punkkipihdit ja -lasso, sideharso yms. varmuuden varuiksi, sadepuku, pyyhe, kakkapussit, juoma-astia)
  • 3 CD-levyä autoon (Bluetooth ja puhelin riittää, mutta kun CD-levyjä voi kuunnella nykyään vain autossa…pitäisikö luopua lopuistakin, meillä kun ei edes ole omaa autoa)
  • kännykkä
  • laturi ja autolaturi
  • avaimet
  • lompakko
  • pikkulaukku (johon mahtuvat avaimet, puhelin, lompakko, koirankakkapussit)
  • reppu
  • 2 juomapulloa (kahdelle ihmiselle, joten 2 tarpeen)
  • matkaeväät (voisi jatkossa suunnitella paremmin, pieneen tilaan esim. karjalanpiirakoita ja pari banaania, sipsit jäivät syömättä, suklaat tosin söin)
  • (jos mökillä ei valmiina, niin pyyhkeet, lakanat, shampoo ja pesuneste tarpeellisia, mahdollisesti myös kumisaappaat)

Luonnollisesti tästäkin listasta voisi vielä karsia, mutta etenkään autolla matkustaessani en näe sitä tarpeelliseksi. Varmasti pärjäisi ilman kameraa ja neulomuksia, mutta minulle mahdollisuus neuloa ja fiiliksen iskiessä valokuvata hyönteisiä kuuluvat iloiseen lomaan.

Koirakamaa ei käytännössä tarvitsisi mukaan kovin paljon, jos mitään ei satu, mutta entä jos sattuukin? Parempi ottaa haavatarpeet mukaan ja punkeistahan ei pääse millään. Sadepukua ei todennäköisesti tarvitse sitäkään, mutta kun sen pukee koiralle kurakelillä, säästyy pesemästä koiraa. Ja meidän piski jos mikä inhoaa pesua ja kaikkea märkää.

Katsotaan, kauanko pakkaamiseen menee ensi kerralla aikaa! Toivottavasti aiempaa vähemmän. Onko teillä hyviä pakkausvinkkejä?

 

Minulla on liikaa aikaa tuijotella omaa napaani

Stressaa, koska aikaa on liikaa. Ei enää ole kiire, niin paljon olen saanut arjestani karsituksi tavaroita, huuhaata ja kissanristiäisiä. Tavaraa toki riittää yhä, mutta sen määrä ei akuutisti häiritse. Ei ole paljoa pakkoja. Ehtii tuijotella omaa napaa. Annan itseni ajautua tekemään kaikenlaista hyödytöntä, jonka sijaan voisin tehdä ”sitä mitä minä haluan”. Mutta näköjään en tee.

Nyt kun olen lakannut valehtelemasta itselleni siitä, mihin aikani yleensä valuu, tiedän, että kyse on vain valinnoistani. Minulla olisi päivässä useampi tunti aikaa tehdä juuri sitä mitä haluan. Ainakin näin korona-aikaan, koska työmatkaan (sohvalle ja kone auki) ei kulu minuuttiakaan. Tukkaakaan ei tarvitse pestä.

Ei ole enää kiire, aikaa riittää. Miksen siis jo ole alkanut elää upeaa unelmaani?

Minulla olisi aikaa tehdä kaikkea sitä, mihin muka ennen oli liian kiire. Ihan mitä tahansa. Työpäivän jälkeen en kuitenkaan tartu mihinkään hienoon ja elähdyttävään. Miksi en? Mitä edes ovat asiat, joita kiireen takia en ehtinyt toteuttaa? Mikseivät ne kiinnosta?

Eilen töiden jälkeen lähdimme koiran kanssa ulos. Sen ilo ehti kasvaa niin mielettömiin mittoihin jo rapussa matkalla ulko-ovelle, ettei se ollut pysyä nahoissaan. Takapää viuhtoi, koko kroppa kohelsi. Päästimme koiran takapihalla irti, annoimme sen kirmata villisti pitkin sammaleista kalliota. Kevättä rinnassa se loikki kuin jänis, pysähtyi välillä popsimaan papanoita, ryntäsi taas eteenpäin kuin vain nuori uroskoira kevättä käpälissään.

Lenkin jälkeen kävin nuutuneena sängylle lepäämään (päätin tietoisesti, etten räpellä kännykkää tai tuijottele ruutuja) ja ajattelemaan, koska en tiennyt, mitä haluaisin tehdä. Mietin, mistä räjähtävä määrä energiaa kumpuaa. Mistä alkaa ilo?

Mistä alkaa ilo? Miten vapaa-aikani olisi iloista ja motivoituisin tekemään toivomiani asioita?

Levottoman kiemurteluni lomassa aloin muistella kuukausia sitten askartelemaani unelmakarttaa. Kaivoin sen esiin. Olen täyttänyt vaaleanvihreän A3-arkin aikakauslehdistä leikatuin kuvin ja tekstinpätkin. Kuvat ja tekstit kuvastavat sitä, mitä haluan elämääni lisää. Yhden oranssivoittoisen kuvan päällä lukee isoin kirjaimin ”tästä alkaa ilo”.

Niin, tästä alkaa ilo. Tästä hetkestäkö? Päättämälläkö? Tekemällä jotain tiettyä? Syömällä kasviksia ja juureksia, joita tekstinpätkän alle liimaamassani kuvassa on aseteltu uunipellille? Olisiko minun korkea aika alkaa kuluttaa aikaani enemmän pilkkomiseen?

Mieleni tekisi väittää, että tekemättömyyden ja huonon ajankäytöt syyt johtuvat korona-ajasta. Tahtoisin sanoa koronan imevän iloni ja murjottaa. Unelmakartassani on kuvia, jotka saavat minut huutamaan yhteisöllisyyden perään. Haluaisin niin päästä tapaamaan ihmisiä, järjestää karttaani merkittyä kiireettömiä pyhäbrunsseja, heilutella ystävien kanssa villasukkiin upotettuja varpaita vieri vieressä, halata isoäitiä, hengittää pelottomasti ruokakaupan ilmaa.

Yritän keksiä tekosyitä sille, miksi yhä käytän aikani huonosti. Kävisikö korona uudeksi syntipukiksi?

Ja ehkä onkin niin, että korona vetää mielen osin matalaksi. Pelkään kuitenkin pahoin, että yritän vääntää koronasta uuden tekosyyn sille, miksen muka voi elää sellaista elämää kuin haluan.

Unelmakartassani on paljon sellaista, mitä voi toteuttaa koronasta huolimatta. Olen onnekas, koska minulla on kotona kumppani enkä joudu viettämään päiviäni täysin ilman lähikontakteja. Pörröinen, vain hienoisesti haiseva koiruus makoilee jaloissani tiukaksi keräksi kääriytyneenä ja tuhahtelee unisesti. Voin toteuttaa karttani kohtaa ”nyt haluan antaa aikaa läheisilleni”. Parhaillaan toteutan kohtia ”kynä ja paperia” ja ”asioita on helpompi puntaroida ja laittaa perspektiiviin, kun näkee mustaa valkoisella”.

Ehkä ilo alkaa siitä, että muistaa muut ympärillään, olivat he sitten fyysisesti lähellä tai eivät. Siitä, että harjoittaa mieltään ja vaikka väkipakolla kertaa aiheita kiitollisuuteen. Ehkä ilo alkaa siitä, että ylimääräistä aikaansa ei käytä pelkästään itseään ajatellen, itsensä hyväksi.

Jos vastaan itselleni, etten tiedä mitä tehdä ajallani ja ettei mikään huvita, olenkohan kysynyt väärän kysymyksen?

Taidan kerta kaikkiaan ajatella liikaa itseäni. Ei loppujen lopuksi tee hyvää toljotella turhan kiinteästi omaa napaansa. Olisiko minulla enemmän energiaa ja motivaatiota omiin, puhtaasti itseänikin koskeviin projekteihini, jos en niin usein sortuisi itsekeskeisyyteen? Auttaisiko, jos kävisin jokaisena latteanakin päivänä läpi, mistä voin olla kiitollinen? Voisinko voittaa valjut hetket, jos en enää kysyisikään itseltäni ”mitä minä nyt haluaisin tehdä, kun on aikaa” vaan ”voisinko juuri nyt ilahduttaa jotakuta tekemisilläni, koska minulla on siihen aikaa”?

Jos joku pysäyttäisi sinut ja kysyisi, mistä ilo alkaa, mitä vastaisit? Jos kysyt itseltäsi, mistä olet kiitollinen, mitä sanot? Entä milloin viimeksi teit jotakin jonkun toisen hyväksi?

Osaatko yhä keskittyä vai varastaako Netflix unesi?

Kuuntelin juuri loppuun Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan, kahden aivotutkijan, kirjan Keskittymiskyvyn elvytysopas, joka oli etenkin alkupuoliskoltaan antoisa ja ajatuksia herättävä – ja osin omia vanhoja ajatuksiani vahvistava. Olen jo pitkään ollut huolissani siitä, mitä levottoman kiireinen elämäntapamme ja etenkin älylaitteet ja digiviihde tekevät meille ja aivoillemme.

Sähläämme tärkeinä kiireessä menemään ja kutsumme sitä multitaskaamiseksi. Se on taito, jota työnhakijoiltakin usein ilmoituksissa toivotaan.

Kirjassa puhutaan ADT:stä (attention deficit trait) eli itseaiheutetusta keskittymishäiriöstä, joka koskettaa yhä useampaa meistä, jotka elämme avokonttoreiden ja silpputöiden maailmassa. Käytännössä häiriöstä kärsivä on niin tottunut keskeytetyksi tulemiseen, ettei osaa enää keskittyä silloinkaan, kun se kerrankin olisi mahdollista. Jos kukaan tai mikään ei keskeytä, ihminen keskeyttää itse itsensä esimerkiksi näppäämällä kännykkää. Sitä voi ehkä yrittää perustella itselleen, että minä tässä vähän multitaskaan ja hoidan paria asiaa samaan aikaan. Taidettiinpa vaan kirjassa todeta aivotutkimuksissa havaitun, että todellisuudessa muodikas multitaskaus johtaa tehokkuuden sijaan suurempaan määrään virheitä.

Osaammeko me enää rauhoittua ja keskittyä siihen, mitä olemme tekemässä? Ja mitä tekemistä sillä on minimalismin kanssa?

Minulle minimalismi tarkoittaa pyrkimystä elää niin, että turhan karsiminen auttaa näkemään olennaisen. Siten voi alkaa elää itselleen merkityksellistä elämää. Minusta tuntuu yhä enemmän siltä, että elämäni ei voi tuntua merkitykselliseltä, jos en pysty keskittymään siihen, mitä teen, missä olen ja kenen kanssa. Minulle minimalistiseen elämäntapaan pyrkiminen tarkoittaa tahtoa elää arvojeni mukaista hyvää elämää. Mitä tarkemmin asiaa mietin, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että keskittyminen on yksi tärkeimmistä arvoistani.

Voiko elämä tuntua merkitykselliseltä, jos mielemme seilaa jatkuvasti sen sijaan, että olisimme läsnä ja keskittyisimme tekemisiimme?

Ylipäätään olen viime kuukaudet haudutellut arvojani – sitä mitä ne ovat tai eivät ole ja millaisten arvojen mukaan käytännössä elän. Keskittyminen on ehkä arvoni, mutta ohjaako se tällä hetkellä toimintaani?

Myönnetään, että haasteita on, suuriakin. Yritän tällä hetkellä parantaa keskittymiskykyäni erilaisin keinoin. Meillä on esimerkiksi kumppanini kanssa yhteinen sääntö kännykättömästä makuuhuoneesta. Aamu on paljon helpompi aloittaa rauhassa, kun ei ensimmäisenä herättyään plärää puolta tuntia koronauutisia. Ajaudun myös aivan liian helposti someen, johon aikaa tuhraantuu suunnittelemattoman kamalasti puolihuomaamatta. Ja sitten on taas helppo voivotella, kun mitään ei muka ehdi.

Olen ajoittain toivonut, että voisin poistua sosiaalisen median kanavista. Koska työni on viimeiset neljä vuotta liittynyt vahvasti someen, se ei ole ollut mahdollista. Nyt olen kuitenkin keksinyt, että voin kotona piilottaa puhelimen olohuoneen peilipöydän laatikkoon. Kun sitä ei näe, on helpompi keskittyä muuhun. Kun otan puhelimen esiin, yritän etukäteen päättää, mitä sillä aion tehdä ja montako minuuttia siinä saa vierähtää. Öisin en pidä ääniä päällä ja muutenkin olen vähentänyt merkkiäänet minimiin. Yritän keksiä keinoja vähentää häiriötekijöitä ja arvioida kriittisesti, kuinka riippuvaiseksi erilaisista laitteista, somesta ja digiviihteestä olen tullut.

Ennen ei ehkä ollut paremmin, mutta olemme hukassa, jos Netflix päättää puolestamme, että nukkumisen sijaan katsomme vielä jakson lempisarjaamme. Tai koko sarjan loppuun.

Ihmettelen suuresti, ettei yhteiskunnassamme suhtauduta vakavammin aivoterveyteemme älylaiteaikakaudella. Maailman fiksuimmat ihmiset tekevät päivästä toiseen kellon ympäri kaikkensa saadakseen meistä yhä riippuvaisempia erilaisiin laitteisiin ja viihteeseen, ja mikä on meidän reaktiomme? Toive lisätä alakoululaisten laitteiden käyttöä entisestään samaan aikaan kuin esimerkiksi teknologiayrittäjä Jyri Engströmin lapsilla ei ole älypuhelimia ollenkaan? Entäs me aikuiset madot koukussa? Pläräämme yökaudet Instagramia ja toljotamme samaan aikaan silmät sirrissä Netflixiä, joka on nimennyt pahimmaksi kilpailijakseen unen?

En ole ollenkaan niitä ihmisiä, joiden mielestä kaikki viihteellinen on pahasta ja joiden mielestä ennen ilman näitä laitteita oli paremmin. Mutta välillä tuntuu, että tapamme elää kaiken tämän pyörityksen keskellä on meille – ainakin minulle – osin hyvin vahingollinen. Kysymys kuuluukin: Kuinka voi muokata elämänsä sellaiseksi, että ”kaukosäädintä” painaa loistavaa televisiosarjaa katsoessaan itse sen sijaan, että antaa Netflixin alkaa automaattisesti näyttää seuraavaa jaksoa edellisen loppuessa? Kuinka pidämme huolen siitä, että pidämme vallan päättää omasta ajankäytöstämme ja keskittymisemme suuntaamisesta itsellämme? Ainakin keskittymiskyvyn parantamiseen Huotilaisella ja Moisalalla on pari vinkkiä, joista osan Ylekin nosti esiin artikkelissaan.

Mitä sinun keskittymiskyvyllesi kuuluu? Oletko älylaitekoukussa? Viekö viihde ja sinä vikiset?

Harrastan valokuvausta ja muita ajankäytön valheita

Mitäpä jos lakkaisimme valehtelemasta itsellemme ja toisillemme siitä, ettei meillä ole riittävästi aikaa tehdä haluamiamme asioita? Mitäpä jos lakkaisimme valehtelemasta vielä siitäkin, mihin tällä hetkellä vapaa-aikamme käytämme?

No, itselleen rehellisiäkin ihmisiä varmasti löytyy. Harmikseni minun on tuskallisen tarkastelun tuloksena todettava, että minä en ole ollut sellainen ihminen. Ajaudun usein tekemään huonoja valintoja ja tuhlaamaan vapaa-aikaani. Todellisuuden kohtaamisen sijaan väitän, että on ollut kiire tai ei ole ollut aikaa.

Vikaa on enemmän minussa kuin ajassa. Tahdon uskoa, että aikaa on sen verran kuin sitä tarvitaan.

Mitä esineeni kertovat minusta ja ajankäytöstäni?

Kotimme esineistö kertoisi tekemisistäni ja harrastuksistani erilaista tarinaa kuin ajankäytön tarkastajan virallinen lausunto. Telineessä kosketusta odottaa kulunut mutta kaunisääninen kitara, television takana lymyää pelikonsoli, koristeellisia lasi- ja muovihelmiä on joka lähtöön, kirjoja on yli hyllyllinen, peilipöydän alla lymyilevät käsipainot, kamera jalustoineen odottaa kaapissa, samoin pari sulkapallomailoja ja useammat tanssikengät. Koiranhoitotarvikkeita on laatikollinen, kuten myös villalankaa ja sukkapuikkoja. Ai niin, lautapelejäkin meillä on. Ja olinpa unohtaa, että ratsastuskengät ja -housutkin löytyvät, kun vähän kaivelee.

Jos oikein rehdeiksi ruvetaan, niin kotimme esineistö ei rajaudu täysin kotimme seinien sisäpuolelle, sillä minähän säilytän edelleen lumilautaani vanhemmillani. Jotain muutakin sinne on saattanut jäädä, mutta nyt olen kiitollinen siitä, että vanhempani eivät ole antaneet käyttää kotiaan meidän jo aikuisten lasten varastona.

Esineistön perusteella kuulostan monipuoliselta harrastajalta, jonka vapaa-aika kuluu upeisiin tekemisiin. Kuinka hienolta korvaani kuulostaakaan atleettinen henkilö, joka näppäilee herkästi kaikuvia kitarasooloja, tekee upeita koruja, lukee äärettömän paljon sivistyäkseen, valokuvaa tallentaakseen ikimuistoisia hetkiä ja arjen kauneutta, ottaa sulavia tanssiaskelia, neuloo villapaitoja koko suvulle, eikä siinä vielä kaikki!

Jos en olisi viime aikoina minimalisoinut vaikka sun mitä, niin harrastuslistaani voisi vielä lisätä esimerkiksi ompelun – ihanneminäni varmasti ompelisi vaatteet koko perheelle koiraa myöten. Mutta koska ihanneminäni sijaan olen päättänyt kohdata todellisemman minuuteni, olen harjoitellut luopumista. En muutu taitavaksi ompelijaksi säilyttämällä kaapissani ompelukonetta vuodesta toiseen, joten luovutin ompelukoneen uuteen osoitteeseen.

Tällä hetkellä – vaikka alkuvuodesta minimalisoin kodistamme hirveän määrän tavaraa – säilyttämäni harrastusvälineet eivät lopulta kerro paljonkaan siitä, miten aikaani käytän ja mitä harrastan. Monet tavaroistani ovat ”museotavaraa”, ne kertovat, kuka olen ollut. Osin taas kotimme on toiveminuuden maailma. Olen hankkinut kaikenlaista ihmiselle, joka en ehkä sitten ollutkaan tai olin vain hetken. Eikä siinä mitään, mutta kannattaako minun yhä yrittää pitää siitä ihmisestä kiinni?

Kysyin itseltäni, mitä oikeasti harrastan ja kuka nykyään olen

Vaikkei olisikaan aikeissa minimalisoida harrastusvälineistöään, niin voi olla paikallaan tehdä rehellinen listaus siitä, mitä välineitä oikeasti käyttää, kuinka usein ja miksi niitä säilyttää. Huomaan, etten itse ole valmis luopumaan suuresta osasta turhiksi käyneistä harrastuskamppeistani, mutta tahdon silti tarkastella omaa tavarasuhdettani ja miettiä nykyistä ajankäyttöäni. Kuka on tämä henkilö, joka omistaa kaiken tämän tavaran?

Tässä osa omasta listastani:

Kitara – Sain kitaran edesmenneeltä vaariltani. Opettelin soittamaan Oodin ilolle pari vuotta sitten. Sen jälkeen en ole koskenut soittimeen. En ole valmis luopumaan kitarasta tunnesyistä, vaikka se on aina tiellä imuroidessa. En identifioidu soittajaksi.

Erilaiset helmet – En ole tehnyt helmitöitä sitten lukioaikojen. Laitoin osan helmistä kierrätykseen, jätin kauneimmat. Näiden säilyttämisessä ei kyllä ole mitään järkeä. Asetin jo itselleni aikarajan: päätin, että luovun helmistä, jos en kuukauteen tee niillä mitään. No, enpä tehnyt, mutta enpä luopunut. Mikä tässä kinnaa? Käsityöläisen identiteetti, josta haluan pitää kiinni?

Villalangat ja sukkapuikot – Näitä käytän joka viikko. Hitaasti mutta varmasti neulon villasukkaparin toisensa jälkeen. Nämä kannattaa säilyttää. Tuntuu aina yhtä hyvältä antaa uudet sukat niistä iloitsevalle. Voisinko luopua helmistä ja keskittää käsityöläisyyteni ihan vain neulomiseen?

Lumilauta – Joutaa pois. Lieköhän enää edes sopiva. En ole nähnyt koko kapistusta vuosiin. Heippa ja iloisia laskuja jonkun toisen kanssa!

Kamera – Kuvasin pari vuotta sitten hyvinkin aktiivisesti. Nyt into hiipunut, mutta etenkin kesäisin tulee yhä harrastettua hyönteisten kuvaamista (satunnaisesti). Into syttyy aina välillä uudestaan, joten tämä kannattaa säilyttää. Haluaisin myös kehittyä kuvaajana, joten voisin pitkästä aikaa ilmoittautua valokuvauskurssille. Toisin sanoen voisin alkaa harrastaa valokuvausta uudelleen ajan kanssa sen sijaan, että sanon harrastavani sitä. Uuden oppiminen on tuottanut minulle valtavasti iloa.

Koiranhoitotarvikkeet – Tarpeellista tavaraa suurin osa, kun täällä kerran asustaa koira. Koiran kanssa tulee touhuttua päivittäin, luonnollisesti. Jatkoon.

Tanssikengät – Joitakin vuosia sitten tanssin aktiivisesti, viimeisen parin vuoden aikana taas olen käynyt tanssimassa vain muutamia kertoja. Se on ollut ihan hauskaa, joten parit tanssikengät kannattanee säilyttää. En kuitenkaan enää sanoisi harrastavani tanssia.

Jne.

Oman listan pohjalta onkin sitten jo melko helppo vastata itselleen seuraaviin kysymyksiin:

  • Mitkä harrastusvälineistäni kulkevat mukana arjessani joka viikko? Mitkä satunnaisesti? Mitkä eivät käytännössä koskaan?
  • Olenko tyytyväinen tilanteeseen vai haluaisinko muuttaa sitä? Miten ja miksi?
  • Haluanko säilyttää kaiken omistamani vai vapauttaisiko vanhasta luopuminen tilaa uudelle?
  • ”Jos minulla olisi aikaa”, niin mitä tekisin enemmän ja miksi?

Jos summaan oman listani pohjalta, mistä harrastusvälineistä on minulle arjessa iloa viikoittain, niin lähinnä koiranhoitotarvikkeista, villalangasta, lautapeleistä. Haluaisin arkeeni enemmän kirjoja (mutten niinkään hyllyssämme tällä hetkellä olevia), kirjoittamista, valokuvausta ja kehonhuoltoa, koska uskon, että kehostaan huolehtiva ja mieltään ravitseva ihminen nauttii enemmän elämästään. Jos pystyisin luopumaan käyttämättömistä tavaroistani, saisin enemmän tilaa esimerkiksi kameratarvikkeille, mikä tekisi kuvaamaan lähtemisestä helpompaa.

Olisiko minulla sitten aikaa tehdä enemmän asioita, joita haluaisin? Selvitin asian ja vastaus on yksiselitteisesti kyllä, kyllä minulla olisi, jos tekisin arjessani erilaisia valintoja.

Selvitin, miten oikeasti kulutan aikani

Tiedätkö, mihin aikasi valuu? Helposti kuvittelee tietävänsä, mutta faktat saattavat yllättää. Suosittelen seuraamaan pari viikkoa omaa ajankäyttöä muistivihko hyppysissä. Kun kirjaa muistiin, mitä käytännössä tekee ja kuinka pitkään joka ikinen päivä, niin muutaman viikon kuluttua käsitys omasta ajankäytöstä alkaa olla realistinen.

Omalla kohdallani aikaa kului säälittävän paljon älypuhelimen pläräämiseen ja nettitelevision tuijotteluun. Oli mielenkiintoista ja havahduttavaa selvittää kännykkäsovelluksella, paljonko vuorokauden aikana tuijotan puhelimen ruutua. Naputin puhelinta parhaimmillaan neljä tuntia päivässä. Ei mitään järkeä. Ajatella, mitä kaikkea siinä ajassa ehtisi tehdä.

Tarkasteltuani omaa ajankäyttöäni totesin, että minulla on ollut huonona tapana tuhlata liian monesta arkipäivästäni noin pari tuntia täysin joutavaan hölynpölyyn. Työpäivän jälkeen tuntui monesti rentouttavalta istahtaa pariksi tunniksi televisio-ohjelmien äärelle. Tutkitusti esimerkiksi sarjojen maratonkatselu ei kuitenkaan rentouta aivojamme, vaan virittää ne toimintaan. Se vaikuttaa kielteisesti unen laatuun. Se voi vaikeuttaa nukahtamista ja aiheuttaa yöheräilyä. Kaiken lisäksi se varastaa meiltä ajan, jonka voisimme käyttää johonkin meitä oikeasti rentouttavaan.

Minulla on vielä paljon tekemistä oman ajankäyttöni hallinnassa, mutta ainakin olen päässyt alkuun. Minimalismiin pyrkiminen ja tavarasuhteeni pohtiminen on auttanut minua kysymään itseltäni olennaisia kysymyksiä. Tiedän, mitä nurkissani säilön ja mitä se kertoo minusta. Tiedän, mitä tahdon elämääni lisää ja mitä tahdon vähentää.

Entä sinä? Mitä sinä tahdot elämääsi lisää ja mitä tahdot elämästäsi vähentää? Onko sinulla kiire ja liian vähän aikaa vai onko sittenkin kyse siitä, että sinäkin teet huonoja valintoja päivästä toiseen?