Millaisen ketjureaktion televisiosta luopuminen synnytti?

Me teimme sen! Televisio lähti. Noutajia ilmaiselle kymmenvuotiaalle olisi ollut jonoksi asti. Mutta mitä sitten tapahtui?

Televisiosta luopuminen tuntui avartavan olohuonetta, koska musta laatikko lakkasi imemästä valoa. Romua tuntui kuitenkin yhä olevan enemmän kuin tarpeeksi. Siitä huolimatta olimme pitkään olleet sitä mieltä, että oikein mistään emme enää pysty luopumaan. Telkkarin lähdettyä totesimme kuitenkin pian, että emme tarvitse tv-tasoa saati sen yläpuolista seinäkaappia.

Tyhjensin kaapin ja tason tavarat lopulta helposti muihin kaappeihin, joista lähti vastaavasti turhaa tavaraa kiertoon. Seinäkaapin sain laitettua heti myyntiin, ja yllättäen ostaja ilmaantui jo seuraavana päivänä (tv-tasoa jouduimme katselemaan useamman viikon, ja myimme sen lopulta vain 19 eurolla päästäksemme siitä eroon).

Turhien huonekalujen lähdettyä päätin, että meillä on viimein riittävästi liikkumatilaa robotti-imurille. Paras hankinta ikinä!

Lisätilasta innostuneena menin tilaamaan robotti-imurin, josta meillä oli ollut puhetta pitkään. Imurin tilattuani saimme viimein aikaan lähteä hankkimaan uutta parisänkyä, jonka jalat olisivat riittävän korkeat, jotta imuri mahtuisi sen alle. Edellinen sänkymme oli narissut jo pitkään ja heräsin joka aamu selkä kipeänä ja toisinaan kädet puutuneina.

Vähän pohdiskeltuamme päädyimme luopumaan yöpöydistämmekin, koska pitäähän imurin päästä hyvin joka paikkaan. Seuraavaksi motivoiduimme poistamaan keittiöstä räsymaton, joka aina meni ruttuun – eihän robotti sen kanssa olisi pärjännyt.

Eipä tässä vielä kaikki. Koska taloyhtiömme oli sattumalta tilannut romulavan, päätimme hyödyntää tilaisuuden ja irrottaa keittiöstä verhokiskot ja -levyn (verhoista luovuimme aikaa sitten). Vajaa vuorokausi kului ja mies alkoi irrottaa olohuoneenkin kiskoja.

Lisäksi siivosin varastoa, laitoin parvekkeen kesäkuntoon ja luovuin vielä paljasjalkakengistäni, joita en käytä ja joiden liima alkoi pettää.

Ja kaikki tämä lähti liikkeelle, koska luovuimme televisiosta. Kuvitella, että pari viikkoa takaperin oli mahdotonta luopua yhtään mistään. Kuinkas sitten kävikään.

Luopuminen synnyttää luopumisen ketjureaktion, ostaminen ostamisen ketjureaktion. Tämän kun tiedostaa, on helpompi olla koukuttumatta luopumisen tai ostamisen lumoon.

Ajattelen, että televisiosta luopuminen aikaansai meillä niin sanotun käänteisen Diderot-efektin. Diderot’han oli filosofi, joka saatuaan uuden hienon vaatteen päätyi uusimaan kotinsa sisustuksen, koska uutukaisen vaatteen rinnalla vanha sisustus kalpeni. Ostaminen siis synnyttää helposti ostamisen ketjureaktion. Uuden mekon seuraksi alkaa kaivata uutta laukkua, kenkiä jne. Meillä kävi kuitenkin niin, että luopumisesta seurasi luopumisen ketjureaktio: tv lähti, taso lähti, hylly television yläpuolelta lähti, yöpöydät lähtivät, verhokiskot lähtivät, keittiöstä lähti matto.

Toisaalta robotti-imurin hankkimisesta taisi lähteä liikkeelle perinteistäkin Diderot-efektiä: hankimme uuden sängyn ja aloimme puolisoni ehdotuksesta harkita uutta sohvaa, jonka alle imuri mahtuisi. Toistaiseksi olemme nipin napin hillinneet sohvanhimomme.

Minimalismia on takana puolisentoista vuotta ja viimein tulokset alkavat näkyä. Olemme nauttineet robotti-imurista aivan tajuttomasti. Vauvammekin rakastaa robotti-imurin seurailua. Parasta on, että kivet ja pölyt eivät enää pyöri jaloissa. Kaiken lisäksi imurointi on muuttunut mukavaksi puuhaksi, joka ei aiheuta minkäänlaista parisuhdekitkaa. Sekä minä että puolisonihan olemme aiemmin todella inhonneet imurointia.

Minimalismiin pyrkiminen on viimein alkanut tehdä elämästämme parempaa.

Jos en olisi aloittanut minimalisointiprojektia, ei täällä kyllä robotti-imuri mahtuisi seilaamaan. Koen, että voin ensimmäistä kertaa sanoa minimalismiin pyrkimisen merkittävästi parantaneen elämänlaatuamme. Hirveästi sitä ennen piti tehdä, mutta se on kannattanut.

Varoitan kuitenkin sekä perinteisen että käänteisen Diderot-efektin vaaroista: ei elämä muutu paremmaksi vain siksi, että ostaa ostamistaan, tai siksi, että luopuu luopumistaan. Jos kaipaa mielenrauhaa, useimmat meistä eivät saavuttane sitä tyhjentämällä kämppänsä kokonaan. Lopulta mielenrauhalla lienee aika vähän tekemistä tavaran kanssa.

Kiitoskirje synnyttäneelle, runnellulle keholleni

Hei keho, hyvä keho, kuinka aloittaisin kirjeeni sinulle, kuinka sinua puhuttelisin?

Oletkohan edes hyvä, sinä venynyt, vanunut, väännelty ja käännelty, arpeutunut, lihonut, laihtunut, lihonut ja laihtunut? Kuinka ylipäätään sinua arjessani kohtelen? Olenko sinulle lempeä vai liian lempeä, ankara vai joskus jopa julma?

Kuinka puhun sinulle ja sinusta?

Pitäisikö sinun muuttua toisenlaiseksi, sellaiseksi kuin olit aiemmin? Olisitko parempi, jos olisit pienempi, kiinteämpi, sileämpi? Näyttävämpi ja laitetumpi? Olisitko silloin merkittävämpi ja sopivampi? Olisiko elämämme parempaa?

Yhä useammin mietin, millaisilla ja kenen kriteereillä sinua arvioin. Kenen vaatimuksilla on merkitystä?

Jos menet eilisen kaltaisena hellepäivänä rannalle bikineissä, kohtaat monenlaisia katseita. Lopulta ei ole niin tärkeää, mitä muut näkevät sinua katsoessaan. Tärkeintä on, että katsot itse eteenpäin. Voit nyökätä niille, jotka sinut nähdessään toivovat sinulle hyvää. Sitten ovat ne, joiden katseet voit unohtaa ja joiden ohitse voit katsoa. Äläkä jää vertailemaan itseäsi niihinkään, jotka näkevät sinun arvosi. Kuten sanoin, pidä katse eteenpäin. Tarvittaessa tuki myös korvat.

Minun ei tarvitse arvostella sinua, jos et täytä jonkun toisen sinulle asettamia kriteereitä, oli se toinen sitten tuntematon, ystävä tai sukulainen.

Kiitänkö koskaan sinua? Tänään silitän hellästi mahan arpia ja kiitän. Kiitos, että jaksoit yhdeksän kuukautta venyä niin, että kauhukseni napa kääntyi lopulta ympäri. Kiitos, että toivuit jokaisesta oksennuksesta ja kouristuksista, jotka saivat sinut huutamaan kivusta. Olen kiitollinen, että selvisit – et entistä vahvempana, mutta selvisit.

Kiitos että jaksoit jaksamistasi, vaikka jouduit kestämään enemmän kuin uskoit voivasi kestää. Kiitos, että vähitellen pystyit taas nousemaan pystyyn, avaamaan verhot ja katsomaan valoon. Kiitos pienistä pinnistetyistä hymyistä.

Et selvinnyt entistä vahvempana, mutta selvisit kuitenkin.

Kiitos syntymän ihmeestä, joka repi sinut rikki mutta antoi meille rakkaimpamme, liikuttavan ihanan pienen pojan. Kuinka brutaalia synnyttäminen ja syntyminen voikaan olla, sitä tekee yhä kipeää ajatella. Kiitos runneltu kehoni, että et luovuttanut, vaikka menetit 1,7 litraa verta ja tärisit kuin horkassa kun sinua ommeltiin.

Kiitos, vaikket heti pystynyt ihailemaan pientä ihmettämme. Koska olit niin loputtoman loppu, sinulta jäi osin kokematta toisen elämän herkin alku. Kiitos, että olet antanut sen itsellesi anteeksi. Pienellämme oli ensimmäiset tuntinsa kaikki hyvin isin paljasta rintaa vasten.

Suurkiitos myös sinulle, toisen ihmisen keho, joka vapaaehtoisesti olit ojentanut kätesi jotta joku toinen saisi omastasi tiukan paikan tullen. Kiitos sinun minun kehoni jaksoi vähän enemmän vähän aiemmin. Se ei millään ollut jaksaa ennen sinun apuasi.

Hyvä kehoni, selvinnyt kehoni, kaunis kehoni. Raskaus saati synnyttäminen eivät olleet sinulle voimaannuttavia kokemuksia vaan kuukausia jatkunut törkeä pahoinpitely. Mutta sen ansiosta me olemme nyt perhe, jota niin hurjasti rakastan.

Raskaus ja synnytys eivät voimaannuttaneet, mutta lopputulos on mittaamattoman arvokas.

Alan vasta ymmärtää, millainen ihme sinä olet. Sitä olen poikamme täydellistä pikkuista kehoa ihastellessani ajatellut. Että sinäkin, rakas kehoni, olet samanlainen ihme. Ehkä sinullakin on ollut karisevat korvakarvat. Ei ole mitään suloisempaa kuin vastasyntyneen korvalehtiä reunustava samettinen karvasto.

Kiitos, että olet minun kehoni, ja kiitos siitä, mitä olet meille antanut. Yritän parhaani mukaan kohdella sinua ansaitsemallasi tavalla ja tehdä sinulle kotiimme tilaa, jotta sinun olisi hyvä olla. Olet arvokas sellaisena kuin olet. Kanna arpiasi ylpeydellä ja esittele elähtänyttä napaasi maailman himotuimpana ansiomerkkinä.

Ja mene seuraavana hellepäivänä rannalle bikineissä.

Kahdeksan pientä voittoa matkalla kohti minimalismia

Olisipa nättiä saada elämänsä kerralla kuntoon, mutta eihän se niin mene. Hieman olen saanut siivoiltua viime aikoina vauva-arjen keskellä:

  1. Vedenkeitin kaappiin
  2. Iittalan kulho myyty 99 eurolla, lasitavaraa, mm. puolison konjakkilasit, annettu eteenpäin
  3. Omat rikkinäiset vaatteet roskiin (villapaita, kolmet sukat, pitkät kalsarit, pari paitaa)
  4. Turvakaukalo vaatekaappiin
  5. Vauvatavaraa uuteen kotiin (imetystyyny, vaatteita)
  6. Laatikollinen lainatavaroita takaisin omistajilleen
  7. Pyyhekaapin järjestelyä ja tyhjennystä
  8. Vanhentunut sencha-tee maistelun jälkeen biojätteeseen

Välillä tuntuu, että minimalistiseen elämäntapaan pyrkiminen on yksi valtava suo eikä tavaraan hukkuminen tule koskaan loppumaan. En pysty käsittämään, miten tavaraa on yhä tällainen määrä, vaikka vuoden sisään sitä on lähtenyt säkkikaupalla ja pari huonekaluakin siihen päälle.

Ehkä olisi aika luopua muutamasta isommasta huonekalusta kuten alun perin edellisen asunnon parvekkeelle ostamastani nojatuolista, isoäidin vanhasta peilipöydästä tai viimeiset kymmenisen vuotta palvelleesta kitschastavasta lattiavalaisimesta. Jos näistä kolmesta lähtisi kaksi, täällä näyttäisi jo aivan erilaiselta. Huomaan miettiväni, että varmaan niille kaikille löytyisi sopiva soppi seuraavasta kodistamme. Kuinka pitkälle tulevaisuuteen kannattaa tuijotella? Hyvä kysymys. Kauanko pyörittelen näitä samoja kysymyksiä ja tuijottelen samoja tilasyöppöjä?

Olenkohan puolivahingossa suunnittelemassa seuraavastakin kodistamme romuvarastoa, vaikkemme edes tiedä, milloin olemme muuttamassa?

Vaikka isoja päätöksiä minkään suhteen en ole viime aikoina tullut tehneeksi, niin olen iloinnut hirmuisesti siitä, että aiemmin keittiön työtasolla elellyt vedenkeitin mahtuu tätä nykyä kaappiin piiloon. Sille on niin hyvin tilaa, että se on helppo ottaa sieltä ja yhtä helppo pistää takaisin. Keittiön yleisilme muuttui huomattavasti siistimmäksi ja lisäksi tasojen pyyhkiminen muruista ei enää tunnu mahdottomalta. Yllättävän paljon vaati järjestelyjä ja astioista luopumisia, jotta tähän päästiin. Kannatti, ehdottomasti.

Olen myös onnistunut heittämään roskiin rikkinäisiä vaatteitani ja yhdet ehjät mutta todella epämiellyttävästä materiaalista valmistetut ja siksi käyttökelvottomat pitkät kalsarit. Niin sanotusta turvavillapaidasta luopuminen suretti, mutta siinä oli pari reikää ja villa alkoi olla kyynärpäiden kohdalta niin hiutunutta, että sen oli aika mennä. Olin paidan vähintään kolmas käyttäjä, nimittäin sain sen vuosia sitten entiseltä kämppikseltäni, joka oli ostanut sen käytettynä. Tyylistäkin päätellen paita oli ikivanha. Suretti luopua laatuvaatteesta, mutta eivät nekään ole ikuisia.

Vaatteista luopumisen ja vaatekaapin järjestelyn myötä sain tungettua vauvan turvakaukalon vaatekaappiini. Iso voitto, koska ennen säilytimme sitä olohuoneen nurkassa.

Pyyhekaapista lähti pari isoa tummansinistä pyyhettä puolison vanhempien mökille (jäljelle jäi silti ainakin yhdeksän aikuisten kylpypyyhettä). Laatikollinen lainatavaraa odottaa eteisessä muutenkin puolison vanhemmille matkaamista. Siskolleni olen palauttamassa leikkimattoa, jota mönkivä seitsenkuisemme ei enää arvosta. Häntä kiinnostaa tällä hetkellä paljon enemmän esimerkiksi vessaharja, auta armias.

Vastikään olen alkanut raivata ruokavarantojamme. Säilytämme käsittämätöntä maustemäärää, vaikkei meitä parhaalla tahdollakaan voi väittää hienostuneiksi kokeiksi. Kaikenlaista vanhentunutta ruokaa on myös kertynyt, kuten sencha-teetä, joka maistui pahalta. Join sitä urakalla kolme päivää, minkä jälkeen totesin, että armollisinta itseäni kohtaan on heittää jäljelle jääneet teelehdet biojätteeseen. Uutta ei tarvitse ostaa tilalle, varantoja riittää.

Voisimmeko luopua televisiosta, jota emme katso?

Näiden pienten onnistumisten jälkeen jäljelle jää taas kysymys televisiosta ja tietyistä huonekaluista. Televisiotahan me emme katso, nimittäin ohjelmat näkee kätevästi läppärin ruudulta.

Puoliso on ehdottanut televisiosta luopumista useampaan kertaan, mutta olen jarrutellut. Se johtuu siitä, että meillä on Nintendo ja tuntuu tutisuttavan mahtavalta olla tämän perheen Mario Kart -mestari, vaikkemme pelaisikaan kuin kerran vuodessa. Olen pohtinut sitäkin, että lapsen voisi olla kiva tapittaa televisiosta lastenohjelmia sitten joskus tulevaisuudessa. Niin, taas viittaan tulevaisuuteen ja kysyn, että kannattaako sinne tulevaisuuteen tuijotella ja siksi elää ahtaudessa? Tarvitseeko meidän säilyttää televisiota, jotta lapsemme voisi joskus katsoa ohjelmia? Oikeasti?

”Pieni onnistuminen heti aamusta”

Petasin tänä aamuna peittoni kerrankin heti noustuani. ”Pieni onnistuminen heti aamusta”, puolisoni spontaanisti kommentoi. Sen jälkeen laitoin puhelimen äänet päälle ja luurin talteen peilipöydän laatikkoon. Aikasyöpön piilotus – toinen onnistuminen heti aamusta.

Ehkäpä ihan pienikin onnistuminen auttaa asettamaan päivälle oikean suunnan. Miten aloitat aamusi ja mitä se tarkoittaa päiväsi kannalta?

Pöhinää vai tekoja – miten käytät aikasi?

Olen saanut itseni kiinni pöhinöinnistä. Havahduin siihen luettuani James Clearin erinomaista teosta Atomic Habits. Clear muistuttaa tekojen tärkeydestä ja siitä, että liikkeessä oleminen, hyvin vapaasti suomennettuna pöhinöinti, ei lopulta johda oikein mihinkään (motion vs. action). Tämänhän pitäisi olla yksinkertainen itsestäänselvyys, eikö totta?

Ei se kuitenkaan käytännössä tunnu olevan. Sen olen havainnut niin henkilökohtaisessa elämässäni kuin työelämässäkin. Usein tekojen sijaan jäädään pyörittelyasteelle. Suunnitellaan ja palaveerataan. Mitään ei joko tapahdu tai sitten tuhlataan hirveästi aikaa ennen kuin tapahtuu. Samalla kun mikään ei konkreettisesti edisty koetaan, että ollaan asian äärellä ja on hirveä hösis.

Kannatan kyllä suunnittelemista, älkää ymmärtäkö väärin. On kuitenkin eri asia suunnitella sopivasti ja siirtyä toteutukseen kuin vain suunnittelemalla suunnitella ja lopulta jättää suunnitelmat toteuttamatta. Usein hidastelemme tai jäämme kokonaan pöhinäasteelle, koska ryhdyttyämme tekoihin voimme myös epäonnistua. Se pelottaa.

Estääkö pelko epäonnistumisesta sinua ryhtymästä tekoihin?

Clear nostaa esiin kiinnostavan esimerkin. Valokuvauksen professori jakaa opiskelijaryhmän kahtia ja kertoo, että opiskelijat saavat kurssista arvosanan eri perustein. Ryhmän A opiskelijat saavat parhaan arvosanan otettujen kuvien määrän perusteella, laadusta viis. Ryhmän B opiskelijat taas saavat arvosanansa ottamansa kuvan laadun perusteella.

Siispä ryhmän A opiskelijat räpsivät valtavasti kuvia ilman suurempaa itsesensuuria. Ryhmän B opiskelijat vääntävät keskenään teorioista ja täydellistä kuvaa tavoitellessaan nappaavat vain muutaman otoksen.

Lopputulos: Ryhmän A opiskelijat ottivat paitsi enemmän myös parempia kuvia kuin ryhmän B opiskelijat. Tekemällä paljon saatiin lopulta kaikin tavoin parempi lopputulos kuin tekemällä vähän ja täydellisesti.

Kun turhan pöhinöinnin minimalisoi, jää enemmän aikaa konkreettiselle tekemiselle.

Huomaan, että esimerkiksi tämän blogin kanssa jään monesti pöhinäasteelle. Minulle tulee usein ideoita aiheista, joista voisin ja haluaisin kirjoittaa. Kun oikein pyörittelen niitä päässäni, minusta tuntuu melkein siltä kuin ne pitäisivät tätä blogia pystyssä, vaikka lukijan suuntaan ei tapahdu mitään. Mieleni on liikkeessä, mutta siihen se sitten jääkin. Teot jäävät uupumaan tai toteutus toivottoman hidasta.

Ideoiden kirjoittaminen muistiin on parhaimmillaankin vain liikkeessä olemista (motion). Vasta uuden tekstin julkaiseminen on teko (action). Joskus pääsen suunnitteluasteelta sen verran eteenpäin, että kirjoitan, mutten julkaise mitään, koska teksti ei ole mielestäni riittävän hyvä. Nyt kysynkin itseltäni: Haluanko kirjoittaa 10 (muka) erinomaista julkaisua vai 200 keskinkertaista? Kumpi lopulta kehittää ajatteluani enemmän? Millainen toiminta vie minua haluamaani suuntaan?

Pienikin teko vie oikeaan suuntaan. Teoille on aikaa, kun tarvitun ajan ottaa.

Olen ollut sitä mieltä, että vauva-arjessa ei oikein ole ollut aikaa esimerkiksi kirjoittaa. Aluksi ei varmasti ollutkaan, koska oli pakko priorisoida ennen muuta nukkuminen. Nyt kuitenkin voin nipistää pieniä hetkiä sieltä sun täältä edistääkseni omia pyrkimyksiäni.

Olen viime aikoina yrittänyt ottaa mallia kumppanistani, jonka koodausprojektit etenevät vauvanhoidon ohessa ehkä tavallista hitaammin mutta kuitenkin yhtä varmasti kuin aina ennenkin. Joka ikisenä pienenä liikenevänä hetkenä hän istahtaa ruudun ääreen ja naputus alkaa kuulua, vaikka aikaa olisikin vain kaksi minuuttia. Minä taas tunnuin pitkään käyttävän liikenevät vapaahetket kotitöihin sen sijaan, että olisin keskittynyt johonkin itselleni tärkeään.

Päätin ärsyyntymisen sijaan alkaa toimia samoin. Yllättäen kotimme ei ole muuttunut sen sekaisemmaksi, vaikka minäkin olen alkanut hyödyntää vauvanhoidolliset vapaaminuutit itseni kehittämiseen. Hyvin hitaasti mutta varmasti minäkin saan taas tehtyä asioita, joita haluan tehdä.

Kirjoneulesukkien varret pitenevät sentti sentiltä. Kirjasta Atomic Habits olen ehtinyt lukea puolet. Olen ottanut valokuvia ja harjoitellut kuvankäsittelyä, mitä en ollut tehnyt aikoihin. Jonakin viikkona sukanvarsi pitenee vain sentin. Jonakin päivänä ehdin lukea kirjaa vain puoli sivua. Vähitellen tulosta kuitenkin syntyy sen sijaan, että kaikkina vapaahetkinä olisin seilannut Facebookissa. Siitä ei ainakaan synny yhtään mitään.

Mikä sinua pidättelee vai pidätteleekö mikään? Teetkö vai jäätkö suunnitteluasteelle? Pelkäätkö epäonnistumista?

Ilominimalismista hankintaminimalismiin – mitä jos sietäisimme kyllästymistä?

Olen hautonut tätä hartaasti: entä jos konmaritus, vain iloa tuottavan tavaran säilyttäminen, onkin vahingollista? Se voi toki auttaa tutkimaan omaa tavarasuhdetta, opettaa irti päästämisen taitoa ja tuottaa iloa, mutta sen ilokeskeisyys vaarantaa ympäristömme. Kutsunkin konmaritusta tässä tekstissä kepeästi ilominimalismiksi, jonka keskiössä ovat yksilön tarpeet tyydyttää omia mielihalujaan.

Hankintaminimalismilla taas tarkoitan minimalismia, jossa otetaan huomioon myös omien elämäntapojen kestävyys ja ympäristön tarpeet, osin omien mielihalujen kustannuksella.

Ilominimalisti kuluttaa ja konmarittaa jatkuvasti

Vuosia sitten innostuin minäkin konmarittamaan muun muassa vaatekaappini, vaikken minimalismista ollut vielä kuullutkaan. Jäljelle jätin ohjeiden mukaisesti iloa tuottavat vaatteet, muut saivat mennä. Tavaran väheneminen tuotti helpotuksen tunteen.

Vuosien kuluessa konmarittamisen tarve ei kuitenkaan vähentynyt. Vaikka syötin jatkuvasti taloyhtiön ahneelle kierrätyshyllylle tavaraa, joka ei enää tuottanut minulle iloa, kotona oleva tavaramäärä pysyi joko samana tai itse asiassa kasvoi.

Oli tuskallista huomata, että muutoissa tavaraa oli aina aiempaa useampia pakettiautollisia (vaikkei minulla edes ollut lapsia, joten kyse oli ihan vaan omista romppeistani). Kuinkahan moni kokee tarvetta muuttaa isompaan kotiin oikeastaan siksi, että tavaramäärä on huomaamatta kasvanut ja alkanut viedä elintilaa? Onko järkeä maksaa tuhansia euroja lisäneliöistä, jos niitä tarvitseekin käytännössä joulukoristeiden, käyttämättömien kenkien, kolmien lastenvaunujen ja mummonsa vanhojen kalsareiden säilytykseen eikä elääkseen?

Konmarittamisen ongelma ei minusta niinkään piile siinä, että olisi pahasta omistaa sitä, mikä tuottaa itselle iloa. Todellinen ongelma muodostuu, kun ihminen antaa konmarituksen nimissä itselleen luvan kyllästyä kaikkeen hankkimaansa vielä hetki sitten niin ihanaan. Omassa kaapissa riippuva kirjava kesämekko ehti tuottaa iloa vuoden, mutta kas, nyt olisi tarjolla muodikkaampia ja entistä kirjavampia. Upouusi mekko ostetaan ennen kuin vanha on ehtinyt nähdä nyppyäkään. Vanhemman mekon tuottama ilo kalpenee uuden mekon tuottaman euforian rinnalla.

Niin sanotulla ilominimalismilla tarkoitankin haitallista ”konmarituksen kehää”. Ihminen on jatkuvassa kuluttamisen ja konmarittamisen kierteessä. Uutta tavaraa ostetaan, vanhemmasta hankkiudutaan eroon. Periaatteessa on mahdollista, että ilominimalistin taloudessa materiaa on hyvinkin vähän, mutta se uusiutuu tarpeettoman tiheään tahtiin. Tarpeettoman tiheällä tarkoitan sitä, että tavaraa hankitaan muutenkin kuin aitoon tarpeeseen eikä vanha ehdi kulua käyttökelvottomaksi.

Kyse ei edes ole siitä, että välttämättä ostelisi hurjan paljon. Vaikka ostaisi tarpeetonta vain silloin tällöin, sitä ehtii kymmenessä vuodessa kertyä jokseenkin kunnioitettava määrä. Se näkyy omissa nurkissa tai sitten ryönäröykkiöt on konmaritettu joko kaatopaikalle tai hyvällä omatunnolla toisten nurkkiin. Vaikkei tavara enää lojuisikaan häiritsemässä sen alkuperäistä hankkijaa, tilanne on ympäristön kannalta kestämätön.

Tuntuu hirveän surulliselta, että herttainen Marie Kondo itsekin tuntuu turhakkeita myyvällä verkkokaupallaan kannustavan seuraajiaan tarpeettomaan kuluttamiseen.

Hankintaminimalisti sietää kyllästymisen tunnetta

Kestävämpää olisi siirtyä ilominimalismista niin sanotusti hankintaminimalismiin eli hankkia vain tarpeeseen – tai ainakin mahdollisimman pitkälti pyrkiä siihen. Vaatteita voi viedä korjausompelimoon, jos ostaa alun pitäenkin laadukkaita, hyvistä kankaista tehtyjä tuotteita. Mattoja voi pesettää. Päiväpeittoja voi omistaa kaksi, jotta kyllästyttyään voi vaihtaa toiseen ja jälleen kyllästyttyään vaihtaa takaisin ensimmäiseen.

Jos kyllästyttää, hyväkuntoisen sohvan voi uuden ostamisen sijaan verhoiluttaa uudestaan. Se saattaa nykyajan Ikea-maailmassa tuntua lompakossa yhtä paljon uuden hankinta, mutta sen hinta ympäristölle lienee huomattavasti vähäisempi. Juhliin voi yrittää lainata mekon ja korut kaverilta tai kaupallisesta vaatelainaamosta.

Tunnistan ja tunnustan itse sortuneeni ilominimalismiin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kannattaa hankkia itselleen vain sitä, mikä tuottaa iloa. Sen lisäksi olen kuitenkin yhä ehdottomammin sitä mieltä, että omien valintojen tuloksena hankitun materian kanssa pitää kyetä elämään, vaikka vähän alkaisi kyllästyttää.

Toivon, että opin vähitellen tunnistamaan paremmin, millaiset hankinnat tuottavat hyvin pitkäaikaista iloa. Jos tiedän, etten tavaran hankittuani pääsekään siitä eroon seuraavaan vuosikymmeneen, harkitsen sen mukaani ottamista paljon tarkemmin.

Tuntuu olevan muodikasta sanoa, että jokainen voi olla sellainen minimalisti kuin haluaa. Tottahan se on, minimalismiaatteesta saa shoppailla omaan elämäänsä, mitä itse tahtoo. Kivaahan se niin on. Mutta olisiko meistä jokaisen sittenkin syytä alkaa reflektoida omaa kulutuskäyttäytymistään ja elämänvalintojaan hieman syvällisemmin?

Olemme tilanteessa, jossa maapallolta loppuu jo hiekka ja sen takia tapetaan. Vaatekierrätystä järjestetään, mutta se ei ole läpinäkyvää eikä ongelmatonta, vaan hukutamme toisemme halpamuotimoskaan ja Suomenkin sanotaan ulkoistavan jäteongelmansa. Minunkin konmarittamani ja ”asianmukaisesti kierrättämäni” ryysyt ovat saattaneet päätyä myytäviksi Afrikan slummeihin. Meiltä lähtee tekstiilijätettä maihin, joiden jätehuolto ei ole kunnossa. Siitä maksaa jälleen ympäristö.

Tässä tilanteessa olen valmis moralisoimaan ainakin omia valintojani. On aika päivittää omaa suuntaa. Täydelliseksi hankintaminimalistiksi minusta ei välttämättä koskaan ole, mutta voin sentään yrittää parantaa tapojani ja opetella sietämään kyllästymisen tunnetta. Sehän voi vaikka mennä ohi, kun oikein opettelee. Ottaisimmeko haasteen vastaan ja katsoisimme, kauanko opettelu kestää ja missä vaiheessa kyllästymisen tunne menettää merkityksensä?

Vauva vie ajan, minä katoan

Minulla on maailman suloisin pieni poika. Sitten seuraa se kuuluisa mutta: minusta ei ole mitään jäljellä. Aikaa ei ole mihinkään paitsi jatkuvaan imettämiseen ja valvomiseen, nimittäin meidän vauvammehan ei satu olemaan nukkuvaa sorttia.

Tammikuussa meillä meni hetken todella hyvin, koska jouduin heräämään vain kahdesti yössä syöttääkseni vauvan. Mietin, että vau, vauva-aikahan voi tuntua kivaltakin!

Helmikuun alussa palasimme kuitenkin lähes ”vanhaan normaaliin”. Yösyöttöjä on tällä hetkellä keskimäärin ehkä viisi. Kaiholla muistelen tammikuuta ja skarppia minua, naista, joka oli taas vähän olemassa eikä vain tissi. Ei sillä että olisin saanut kummemmin tehtyä mitään omaa, mutta sentään paremmin kotitöitä enkä viettänyt monta päivää putkeen yöpuvussa tukka likaisena.

Paremmin meillä sentään menee nytkin kuin loppuvuodesta. Silloin vauva nukkui keskimäärin viisi tuntia yössä ja minä ehkä kolmisen. Lopputuloksena terveyteni romahti. Sain tulehduksen, jonka kanssa taistelen edelleen siitä huolimatta, että söin muun muassa kymmenen päivän antibioottikuurin. No, paremmassa kunnossa silti olen ollut kuin raskausaikana.

Aloin oksentaa minuuttani yli vuosi sitten

Koko raskausaika ja tammikuuta lukuun ottamatta vauva-aika on ollut yhtä taistelua. En ole saanut olla minä yli vuoteen.

Ensin ajauduin helvetillisen hyperemeesiraskauden takia niin käsittämättömän huonoon kuntoon, että oksentaminen vei minut pariin otteeseen tiputukseen. Tutustuin aivan uudella tavalla siihen, miltä Orthexin ämpäri kaikkine yksityiskohtineen näyttää. Opin, miltä oma keho tuntuu, kun sen on huuto-oksentanut niin tyhjäksi, että jäljelle jäävät enää kouristukset.

Suuni maistui viikkoja metallilta. Lämmintä ruokaa en voinut syödä, enkä oikeastaan ruokaa muutenkaan. Elinkin pitkään lähinnä suklaapatukoilla, joita jotenkuten pystyin syömään. Oksennusrefleksistäni tuli niin herkkä, että hampaanpesu on vasta jonkin aikaa sitten helpottanut. Pitkään en voinut pestä hampaita ollenkaan.

Raskausaika oli niin traumaattista, etten tiedä, uskaltaisinko ikinä edes yrittää toista raskautta.

Vaikka olen viime aikoina ollut todella väsynyt, tämä ei ole mitään verrattuna hyperemeesiin. Rehellisesti sanottuna mieleni muuttui hetkittäin niin mustaksi, että mietin junan alle hyppäämistä. Kokemuksen traumaattisuutta ei vähentänyt se, että lukuun ottamatta puolisoani lähipiirini ei voinut käsittää, kuinka hirveässä kunnossa olin. Vaikka suoraa vähättelyä en osakseni saanutkaan, niin läheiseni ei esimerkiksi ollut ajatellut minun olevan riittävän karmeassa kunnossa, jotta saisin hyperemeesidiagnoosin.

Helpommat hetket yritin käyttää edes jollain tavalla rakentavasti, kuten kirjoittamalla tätä blogia. Usein en valitettavasti voinut kuin maata pimeässä huoneessa tekemättä mitään, koska kirkkaat valot saivat minut voimaan niin huonosti, että en välttämättä voinut katsoa edes puhelimen ruutua. Raskaudestani olin pari kuukautta käytännössä täysin toimintakyvytön.

Tuntuu hassulta, että raskausaikana minulla oli loputtomasti omaa aikaa ja nyt ei ollenkaan. Raskaana en kuitenkaan voinut käyttää aikaani kuin lähinnä selviytymiseen.

Mikä tekee ajasta ja elämästä merkityksellistä?

Kaiken nuutuneisuuden keskellä olen välillä yrittänyt palauttaa mieleen minimalismiprojektiani, jonka keskiössä on merkityksellisyyden etsiminen. Turhat tai ainakin häiritsevät tavarat pois, enemmän tilaa elämiselle, ajatuksille ja merkityksellisyydelle, helpompaa arkea (ainakin siivousta ajatellen), niin ajattelin. Samoin ajattelen jaksaessani yhä, tosin tavaran karsiminen ei tunnu niin tärkeältä.

Mikä sitten tuntuu tärkeältä?

Aika. Aika tuntuu nykyään entistä tärkeämmältä, koska sitä ei ole tuhlattavaksi asti. En enää leiju tyhjiössä, jossa aika valuu aamulla ikkunasta sisään ja jossa vellon vailla mieltä. Pari hyvin käytettyä tuntia tuottaa nykyään valtavan paljon suuremman tyydytyksen tunteen kuin raskausaikana.

Sairastaessani raskausaikana yritin vain kuluttaa aikaa ja aika kulutti minua.

Ennen lapsen saamista mietin myös, tuntuisiko oma elämäni merkityksellisemmältä äitinä. En vieläkään osaa vastata siihen, onko niin. Lapseni elämä tuntuu kuitenkin mittaamattoman arvokkaalta. Hänen elämällään on minulle itseisarvo. Ehkä siis koen elämän itsessään merkityksellisemmäksi kuin aiemmin.

Pienen ihmisen elämän alkutaipaleen seuraaminen on etuoikeus. Vaikka olen joutunut jättämään itseni taka-alalle, on arjessa isoja pieniä hetkiä: mikä voisi tuntua suuremmalta kuin juuri hihittämään oppineen vauvan hampaaton, leveistä levein hymy? Onko mikään tärkeämpää kuin hyvin tosissaan jotakin selittävän jokeltelijan kuuntelu?

Voi pieni poikani, sinä olet minulle rakkaampi kuin minä itse. Kun vielä opit nukkumaan, meillä tulee olemaan hirmuisen, hirmuisen hauskaa yhdessä. Ja sitten ehdin ehkä välillä olla vähän muutakin kuin äiti.

Minimalistin 8 tapaa huijata itseään

Tutussa suossa on taas viime viime aikoina tarvottu – vai sanoisinko että tutussa meressä räpiköity, nimittäin itse luodussa tavarameressä. Kaikkialta pursuavan vauvatavaran lisäksi en onnistunut enkä halunnutkaan sanoa ei joillekin perintöesineille, joten pyykkien ollessa kuivumassa olohuoneessa ei mahdu enää kunnolla kävelemään.

Apua. Tuntuu kuin hukkuisin. Nelikuisemme syntymästä lähtien olemme eläneet jatkuvassa kaaoksessa eikä loppua näy. Yöt vauvan kanssa ovat viimein hitusen helpottaneet, joten olen alkanut taas harjoittaa luopumista. Huomaan kuitenkin olevani ruosteessa ja siksi listasin muutamia ”minimalistin” perisyntejä, joihin sortuminen houkuttaa.

1 Varastointi

Tilan tekeminen kotiin tavaroita varastoon siirtämällä tuntuu helpolta. Poissa silmistä voi olla hetken poissa mielestä, mutta pidemmän päälle se ei toimi. Olen itse vienyt tavaraa häkkivarastoon muutaman viime vuoden varrella sen verran, että sinne ei mahdu enää mitään.

Onneksi varastoomme ei ylipäätään mahdu kovin paljon tavaraa. Sen verran sinne on sitä kuitenkin ängetty, että kun tällä viikolla olisin halunnut hakea varastosta jotain, keskeytin koko homman koska minun olisi ennen sen saamista pitänyt purkaa puolet tavaroista käytävälle. Ei minun aikani pienen vauvan kanssa sellaiseen riitä.

Varastossa kannattaisi säilyttää vain kausitavaraa, joka on helposti saatavissa. Vaikkapa sukset sopisivat hyvin varastosäilytykseen (jos harrastaa hiihtämistä). Jos varastosta on muodostunut ahdistava tavaroiden hautausmaa eikä funktionaalinen välillä oikeasti käytössä olevien tavaroiden ilmava säilö, se ei toimi.

2 Tavaran myyminen sitten joskus

Minulla on muutama esine, joilla on sen verran arvoa (ehkä muutama satanen jos sitäkään, ei lopulta sen enempää), etten tahdo lahjoittaa niitä ilmaiseksi. Huijaan itseäni kertomalla tarinaa siitä, kuinka myyn ne sitten joskus. Jos aikoo myydä, olisi paikallaan tehdä myynti-ilmoitus heti ja päättää takarajasta: jos tavara ei mene kaupaksi tiettyyn ajankohtaan mennessä, siitä voi luopua ilmaiseksi.

3 Pyrkimys luopua kumppanin tavaroista

Meillä käydään kotona aina sama keskustelu samoista tavaroista, kun mietimme, mistä voisimme luopua mahtuaksemme täällä taas kunnolla kävelemään. Potentiaaliset luopumisen kohteet ovat minun valtava pallomainen parvekenojatuolini (joka mahtui aikoinaan yksiöni isolle parvekkeelle, mutta on päätynyt nykyisen kotimme olohuoneeseen) ja muutamat kumppanini harrastetavarat, jotka vievät vähintään yhtä paljon tilaa.

Olen hyvän aikaa enemmän tai vähemmän salaa toivonut, että kumppanini luopuisi omista isoista käyttämättömistä tavaroistaan. Se ratkaisisi ongelman. Fakta kuitenkin on, että luopuminen minun nojatuolistani ratkaisisi ongelman vähintään yhtä tehokkaasti. Olen nyt muutaman vuoden prosessoinut asiaa ja oikeasti olen sitä mieltä, että tuolini näyttää kodissamme melko rumalta. Se ei sovi muuhun sisustukseen ja kuuluisi ulos. Olisiko siitä aika luopua, vaikka siinä onkin jumalaisen mukava istua?

4 Tavaran tunkeminen toisten hoteisiin

Yritän parhaillaan huijata itseäni sälyttämällä tuolin vanhempieni mökille, missä se tosin voisikin ilahduttaa. Valitettavasti tavaran säilyttäminen muiden hoteissa vaan tuppaa kuormittamaan jotakuta toista ja vähentämään hänen elintilaansa. Mutta kun tuolini on niin mukava, että haluaisin pitää sen, jos meillä joskus on isompi parveke tai pieni piha. (Huomasitteko tekosyiden aatelistoon kuuluvan tutun ja turvallisen ”muttakunin”?)

No mutta mutta. Tämä on oikeasti niin hyvä tuoli, että haluaisin tilaisuuden tullen ostaa sen uudestaan, kun tilaa taas on enemmän. Siksipä toivoisin, että se voisi pari vuotta asua mökillä ja muuttaa sen jälkeen takaisin kotiin. Kovin montaa tavaraa en kyllä kehtaisi yrittää kenenkään toisen hoteissa säilöä.

5 Isomman asunnon odottaminen tai hankkiminen

Niinpä niin. Kerroin eilen ystävälleni parveketuoliongelmasta. ”Muuttakaa isompaan?” hän viestitti. Yleensä se ei ole ratkaisu, koska pääsääntöisesti ongelma ei piile asunnon koossa vaan tavaran määrässä. Isompi asunto vetää puoleensa enemmän tavaraa. Ilmiö on sama kuin varastoissa: ei ole väliä, onko häkkivarasto pieni vai iso, se täyttyy kyllä joka tapauksessa kuin puolihuomaamatta. Jotenkin kummasti kerrostaloissa asuvat ihmiset näkyvät levittäytyvän varastojensa ulkopuolellekin käytäville asti.

Mutta muttaillakseni hieman lisää on todettava, että muuttaminen hieman erilaiseen asuntoon ratkaisisi parveketuoliongelman. Jos parveke olisi hieman erimuotoinen, se mahtuisi hyvin. (Vai mahtuisiko?)

6 Vanhan korvaaminen uudella (ennen kuin vanhasta on päästy)

Perin vastikään kauniin maton. Matto ehti saapua meille ennen kuin vanhasta päästiin. Tämä johtaa helposti ensimmäisenä mainitsemaani ongelmaan eli varastointiin. Mikä olisikaan helpompaa kuin kääräistä vanha matto rullalle ja kantaa se varastoon? Tällä kertaa en kuitenkaan aio sortua, koska vanhasta matosta luopuminen ei tuota minulle hankaluuksia tunnetasolla.

Vaivaa toki pitää nähdä, jotta matto saa uuden kodin. Nyt meillä on luultavasti hyvän aikaa matto rullalla eteisessä, mikä tuskastuttaa. Roskiin heittämistä pidän vastuuttomana, koska vanhassa matossa ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Niinpä joudumme kärsimään hetken ylimääräisestä matosta. Toivottavasti joku pian haluaa sen. Yritän heti tänään kuvata ja mitata sen ilmoitusta varten.

7 Liian nopeasti päättäminen

Kun näkee jotain kivaa, se on helpompi ottaa mukaan nyt kuin myöhemmin. Se ei kannata, sillä tavaraa on miljoona kertaa helpompi hankkia kuin päästä siitä eroon. Heräteostoksista on järkevintä kieltäytyä ilman mitään muttia.

Hankaluuksia aiheuttavat usein myös tilanteet, jossa perheenjäsen tai tuttava tarjoaa ilmaiseksi omia laadukkaita tavaroitaan ja päätös pitäisi tehdä nopeasti. Yleensä järkevintä on yksinkertaisesti vastata ei, jos päätös ei voi odottaa.

Joskus kuitenkin tärkeitäkin päätöksiä joutuu tekemään tiukalla aikataululla esimerkiksi perinnönjaossa. Tällainen tilanne on eittämättä hankala, koska puhutaan esineistä, joihin saattaa liittyä suuriakin tunteita. Ehkä siis joskus pienempi paha voi olla vastaanottaa uniikki tavara nopeasti kuin luopua siitä ikuisiksi ajoiksi, mutta tämä pätee hyvin harvoihin tilanteisiin.

Jollekulle minimalismi voi olla sitä, että tavaroihin ei muodostu tunnesidettä ja että kaikesta pitäisi voida luopua. Omalla kohdallani tavoitteena taas on säilyttää vain minulle aidosti merkitykselliset ja tarpeelliset esineet ja huonekalut. Tuntuu hyvältä katsoa perittyä esinettä ja ajatella samalla itselle tärkeää edesmennyttä läheistä.

8 Uuden tavaran sovittaminen vanhan paikalle vanhasta luopumatta

Kauniin maton lisäksi perin erittäin miellyttävän jalkavalaisimen, jolla oli tarkoitus korvata aiempi valaisimemme, jos se sopii sen paikalle. Kävi kuitenkin perinteiset eli nyt haluan pitää molemmat. Tässä teille oppikirjaesimerkki siitä, kuinka minimalisti ampuu itseään nilkkaan.

Selittelen tätä kuitenkin sen verran, että meillä on asunnossa yksi turhan pimeä alue ja huomasimme sen valaistuvan, kun jalkavalaisimia on kaksi. Olisiko tälläkin kertaa tavaran pitämiseen siis oikeasti järkevä syy eikä kyseessä olisikaan tekosyy?

Tuleeko mieleen muita minimalismiin pyrkivän perisyntejä? Mihin näistä sorruit itse viimeksi?

Minimalistin joulukuusi mahtuu maljakkoon

Huhhuh. Joulu on täällä, mutta vauva-arki on imenyt minut niin kuiviin, että mikään määrä glögiä ei pysty tilannetta paikkaamaan. Ja vauvakin imee tissiä kuin viimeistä päivää, eivätkä sen otteet ole hellät. Nännejä nyhdetään suuntaan jos toiseen sellaista tahtia, että heikompaa heikottaisi. Yhtenä päivänä huomasin, että toiseen rintaani oli tehokkaasta imemisestä aiheutunut jopa kaksi mustelmaa.

Koska olen nykyään ammattitissi, jäivät väliin niin joulusiivoukset kuin -leipomisetkin. Muutamia joulukoristuksia kaivoin kuitenkin kaapista esiin, jotta joulu tuntuisi joululta. Sähkökynttelikkö lunastaa paikkansa erityisesti nyt, kun vauvan takia ei ole suositeltavaa polttaa sisällä kynttilän kynttilää. Suklaapurkki ei petä koskaan. Muutama maistuva pipari pitää raskauskilot piukassa. Joulukukka ilahduttaa keittiössä, ja eteisessä kotiintulijaa (ei sillä että missään tulisi nykyään käytyä) tervehtii korttikasa.

Lahjoiltakaan emme tänä vuonna ole välttyneet. Se tuntuu oikeastaan hyvältä – viimevuotisen käytännössä lahjattoman joulun jälkeen tuntui mukavalta miettiä pieniä muistamisia läheisimmille ja tulla muistetuksi itsekin. Kukapa ei ilahtuisi esimerkiksi herkkukorista, josta voi iloita kunnes sen on syönyt olemattomiin? Jäljelle jää iloa ja ehkä pari kiloa. Vauvaamme ovat muistaneet kaukaisemmatkin tuttavat, mikä toki on ilahduttanyt mieltä täällä mahdottoman pienissä ympyröissä neljän seinän sisällä. Pidän lahjoista ja niiden antamisesta, kun antaminen on harkittua. Miehellekin kerroin etukäteen, mitä ajattelin hänelle hankkia. Yllätyksetöntä mutta en halunnut ostaa jotakin, mitä hän ei tarvitse. Ajatus lahjavyörystä ahdistaa, mutta huolella punnitut ja etenkin aineettomat lahjat lämmittävät mieltä.

Hauskimpia juttuja tänä jouluna on kuitenkin mainio joulukuusemme. Kaveri kyseli, toisivatko he metsästä kuusen meillekin. Totesin, että jos se on hyvin hyvin pieni. Viime joulunahan meillä oli reilu metrinen kuusi parvekkeen oven edessä, mutta nyt siihen ei parvekevaunujen takia (kyllä, meillä on nykyään parvekevaunutkin ja onneksi on, koska vähäuninen vauvamme nukkuu niiden ansiosta edes kerran päivässä kolme tuntia putkeen) mahdu mitään ylimääräistä. Odotuksiani ei petetty: meillä on täydellinen maljakkokuusi.

Joulun tunnelma syntyy pienistä palasista ja yhdessäolosta. Maljakkokuusi on ilahduttavan helppo ratkaisu.

Olen jo etukäteen helpottunut, kun tiedän, että kotiimme ei varise valtavasti neulasia. Loppiaisena minikuuselle on harvinaisen helppo heittää hyvästit. Suuri kuusi voi toki olla komea, mutta meidän tapauksessamme pikkukuusi tarjoaa huolettoman joulumielen ja vähän vähemmän täyteen ahdetun kaksion.

Joskus voi päästää itsensä helpommalla. Ei joulu muutu merkitykselliseksi siten, että vääntää itku herkässä perunalaatikkoa ja kiillottaa hopeita. Ennemmin kannattaa nauttia mukilliset glögiä ja kuunnella joululauluja oman rakkaan kanssa silloin, kun lapsi kerrankin nukkuu pitkiä päiväunia parvekkeella. Ja jos lahjat aiheuttavat stressiä, niin lahjaton joulukin tarjoaa mahdollisuuden rennompaan ja levollisempaan jouluun.

Joulurauhaa kaikille!

P.S. Puolisoni totesi, että kuvat antavat kodistamme väärän vaikutelman. Täällä vallitsee kaaos. Villakoiratkin ovat viruneet nurkissa sen verran pitkään, että niille voi vähitellen alkaa miettiä nimiä.

Väävää tuli taloon ja täytti sen äänellä, eritteillä ja tavaroilla

Minimalistisen elämänasenteen harjoittelu on jäänyt kauniisti taka-alalle vaippojen lennellessä roskakoriin ja bodyjen ja yöpukujen sinkoillessa pyykkiämpäriin. Parikuinen vauvamme ei paljoa perusta nukkumisesta ja osaa lahjakkaasti vaihdattaa vaatteensa päivän aikana jopa neljään kertaan. Siihen ei tarvita kuin muutamat sopivat puklut, selkäpissat ja lahjepaskat.

Pieni poikamme on liikuttavan ihana mutta myös käsittämättömän työläs. Hänen syntymänsä jälkeen tämä taitaa olla ensimmäinen hetki, jona teen ”jotakin omaa” jos satunnaista koiran kanssa ulkoilua ilman vauvaa ei lasketa. Onneksi vauvan isä hoitaa osansa töidensä jälkeen kanssani tasapuolisesti, muuten olisin totaalisesti pulassa. Siitä huolimatta mahdollisuudesta syödä itse on tullut luksusta suihkussa käymisestä puhumattakaan.

Käsittämättömintä vauva-arjessa on se, miten tavarat jatkuvasti katoilevat. Milloin puuttuu vauvan sukka, milloin käsine, yhtenä päivänä minulta katosi keltainen kumisaapas. Alkuun imetyksessä tarvitut rintakumit vasta oma lukunsa olivatkin, nuo silikoniset, läpinäkyvät pienet pirulaiset! En ymmärrä, miten jotakin on jatkuvasti hukassa.

Elämä on muuttunut hallitsemattomaksi taisteluksi, josta selviytyäksemme olemme surutta hankkineet yli parikymmentä puklurättiä ja muuta roinaa.

Tiivistetysti voisin kuvata tämänhetkistä elämääni sekoiluksi huutavan pikkupomon alaisuudessa. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että erilaista kampetta ja rompetta tuli hankittua ennemmin enemmän kuin vähemmän ennen vauvan syntymää, koska tämän beben kanssa elän lähes jatkuvasti pyjamassa, tukka pystyssä ja tissit paljaina. Ei olisi millään parilla bodylla pärjätty ja hyvä, että tuli se sitterikin haettua.

Toisaalta olen tyytyväinen, ettemme harkitsemattomasti lähteneet hankkimaan ihan mitä tahansa rojua. Vauvan synnyttyä olemme hankkineet lisäksi vielä mm. tsiljoona harsoa, pari tuttinauhaa, parvekevaunut ja tuttipullon lämmittimen, lisää tuttipulloja ja toisen alipainepumpun. Vauva imee pääasiassa tissiä, mutta sai etenkin alkuun myös lisämaitoja ja syö yhä kerran päivässä pumpattua maitoa pullosta. Tutteja meillä on aktiivikäytössä kaksi ja se on liian vähän, koska tutit tietysti katoilevat kuten muutkin tavarat.

Lukuun ottamatta joitakin vaatteita hankintamme ovat osoittautuneet tarpeellisiksi.

Tavaraa tuntuu olevan aivan liikaa mutta vähemmällä selviäminen tuntuisi näin intensiivisessä elämänvaiheessa turhalta rääkiltä. Pienimmät vauvanvaatteet ovat jo jatkaneet meiltä matkaansa, joten tilaa on onneksi välillä vähän vapautunutkin. Jotkin vaatteet ovat osoittautuneet epäkäytännöllisiksi, esimerkiksi pieniä paitoja ei kyllä tule käytettyä, bodyt ovat niin paljon parempia kun eivät nouse vauvan kainaloihin. Onneksi lainatuista vaatteista on tosi helppoa päästä nopeasti eroon.

Käytännöllisimpiä vauvanvaatteita meillä ovat olleet bodyt ja housut sekä vetoketjulliset kokoyöpuvut. Bodyista pidän eniten niistä, joissa on umpinaisiksi käännettävät hihat, koska vauva raapii muuten itseään ja lapaset eivät pysy käpälissä millään (minkä takia pidämme usein vauvan käsissä sukkia, jotka tuntuvat pysyvän huomattavasti paremmin). Samaten puolipotkuhousut ovat käteviä, koska niiden ollessa käytössä ei tarvitse jatkuvasti metsästää pudonneita sukkia. Niissä vaan on sitten se puoli, että ne käyvät nopeammin pieniksi kuin jalkaterättömät pykät.

Valitettavasti eritteitä (etenkin pissaa) kuitenkin irtoaa siihen tahtiin, että olemme jokseenkin tehokkaasti hyödyntäneet monia epäkäytännöllisempiäkin vaatteita, kuten erilaisia olkaimellisia potkuhousuja, jotka näyttävät monesti mielettömän söpöiltä mutta joita on sairaan rasittavaa vetää vauvan päälle ja päältä pois. Hupulliset vaatteetkin ovat hankalia, koska niitä ei uskalla käyttää öisin. Lääh ja puuh, pesukone pyörii lähes joka päivä ja silti vaatteita ei ole yhtään liikaa. En nyt ehkä enempääkään niitä kaipaisi, väsyttää vaan välillä tämä taukoamaton show!

Imetysvaatteista kätevimpiä ovat olleet imetystopit, joiden kanssa voin käyttää omia tavallisia paitojani, mutta olen iloinen, että tulin hommanneeksi muutaman imetysmekonkin. Niitä tulisi varmasti käytettyä enemmänkin, jos ei olisi koronaa ja liikkuisin enemmän ihmisten ilmoilla. Harmittaa vain se, etten hankkinut niitä jo aiemmin, koska niitä olisi voinut käyttää raskausaikanakin. Näin jälkikäteen ajatellen kitkuttelin raskaana ihan turhaan muutamilla vaatteilla. Pari mukavaa lisävaatetta olisi helpottanut elämää, kun raskaus oli itsessään niin karmaiseva olotila. Tekisi mieli sanoa never again, mutta varmuudeksi pidän suuni.

Omaa vaatekaappia tekisi jo mieli siivota, koska kiitos raskauskilojen se on täynnä liian pieniä vaatteita.

Raskauden aikana ja näin sen jälkeen olen tajunnut, kuinka vähäisellä vaatemäärällä oikeasti pärjäisi. Koska en mahtunut raskaana enkä mahdu nyt synnytettyänikään melkein mihinkään vanhoihin normaalivaatteisiini, olen selvinnyt muutamilla vaatekappaleilla. Tällä hetkellä käytän yöpukujen lisäksi lähinnä muutamaa yhä sopivaa pitkähihaista mustaa ja valkoista puuvillapaitaa, kaksia housuja sekä merinovillaisia pitkiä kalsareita. Pari villapaitaa on myös aktiivikäytössä.

Kysymys kuuluukin: kuinka pitkään synnytyksen jälkeen kannattaa odotella kilojen karisemista ennen kuin siivoaa vaatekaappinsa ja kenkävarastonsa?

Ja nyt pikkuotus huutaa taas nälkäänsä. Äitiys kutsuu. Eipä tarvitse paljon ajanhallintaa miettiä, se on kuulkaa tissi esiin ja menoksi taas!