Stressaa, koska aikaa on liikaa. Ei enää ole kiire, niin paljon olen saanut arjestani karsituksi tavaroita, huuhaata ja kissanristiäisiä. Tavaraa toki riittää yhä, mutta sen määrä ei akuutisti häiritse. Ei ole paljoa pakkoja. Ehtii tuijotella omaa napaa. Annan itseni ajautua tekemään kaikenlaista hyödytöntä, jonka sijaan voisin tehdä ”sitä mitä minä haluan”. Mutta näköjään en tee.

Nyt kun olen lakannut valehtelemasta itselleni siitä, mihin aikani yleensä valuu, tiedän, että kyse on vain valinnoistani. Minulla olisi päivässä useampi tunti aikaa tehdä juuri sitä mitä haluan. Ainakin näin korona-aikaan, koska työmatkaan (sohvalle ja kone auki) ei kulu minuuttiakaan. Tukkaakaan ei tarvitse pestä.

Ei ole enää kiire, aikaa riittää. Miksen siis jo ole alkanut elää upeaa unelmaani?

Minulla olisi aikaa tehdä kaikkea sitä, mihin muka ennen oli liian kiire. Ihan mitä tahansa. Työpäivän jälkeen en kuitenkaan tartu mihinkään hienoon ja elähdyttävään. Miksi en? Mitä edes ovat asiat, joita kiireen takia en ehtinyt toteuttaa? Mikseivät ne kiinnosta?

Eilen töiden jälkeen lähdimme koiran kanssa ulos. Sen ilo ehti kasvaa niin mielettömiin mittoihin jo rapussa matkalla ulko-ovelle, ettei se ollut pysyä nahoissaan. Takapää viuhtoi, koko kroppa kohelsi. Päästimme koiran takapihalla irti, annoimme sen kirmata villisti pitkin sammaleista kalliota. Kevättä rinnassa se loikki kuin jänis, pysähtyi välillä popsimaan papanoita, ryntäsi taas eteenpäin kuin vain nuori uroskoira kevättä käpälissään.

Lenkin jälkeen kävin nuutuneena sängylle lepäämään (päätin tietoisesti, etten räpellä kännykkää tai tuijottele ruutuja) ja ajattelemaan, koska en tiennyt, mitä haluaisin tehdä. Mietin, mistä räjähtävä määrä energiaa kumpuaa. Mistä alkaa ilo?

Mistä alkaa ilo? Miten vapaa-aikani olisi iloista ja motivoituisin tekemään toivomiani asioita?

Levottoman kiemurteluni lomassa aloin muistella kuukausia sitten askartelemaani unelmakarttaa. Kaivoin sen esiin. Olen täyttänyt vaaleanvihreän A3-arkin aikakauslehdistä leikatuin kuvin ja tekstinpätkin. Kuvat ja tekstit kuvastavat sitä, mitä haluan elämääni lisää. Yhden oranssivoittoisen kuvan päällä lukee isoin kirjaimin ”tästä alkaa ilo”.

Niin, tästä alkaa ilo. Tästä hetkestäkö? Päättämälläkö? Tekemällä jotain tiettyä? Syömällä kasviksia ja juureksia, joita tekstinpätkän alle liimaamassani kuvassa on aseteltu uunipellille? Olisiko minun korkea aika alkaa kuluttaa aikaani enemmän pilkkomiseen?

Mieleni tekisi väittää, että tekemättömyyden ja huonon ajankäytöt syyt johtuvat korona-ajasta. Tahtoisin sanoa koronan imevän iloni ja murjottaa. Unelmakartassani on kuvia, jotka saavat minut huutamaan yhteisöllisyyden perään. Haluaisin niin päästä tapaamaan ihmisiä, järjestää karttaani merkittyä kiireettömiä pyhäbrunsseja, heilutella ystävien kanssa villasukkiin upotettuja varpaita vieri vieressä, halata isoäitiä, hengittää pelottomasti ruokakaupan ilmaa.

Yritän keksiä tekosyitä sille, miksi yhä käytän aikani huonosti. Kävisikö korona uudeksi syntipukiksi?

Ja ehkä onkin niin, että korona vetää mielen osin matalaksi. Pelkään kuitenkin pahoin, että yritän vääntää koronasta uuden tekosyyn sille, miksen muka voi elää sellaista elämää kuin haluan.

Unelmakartassani on paljon sellaista, mitä voi toteuttaa koronasta huolimatta. Olen onnekas, koska minulla on kotona kumppani enkä joudu viettämään päiviäni täysin ilman lähikontakteja. Pörröinen, vain hienoisesti haiseva koiruus makoilee jaloissani tiukaksi keräksi kääriytyneenä ja tuhahtelee unisesti. Voin toteuttaa karttani kohtaa ”nyt haluan antaa aikaa läheisilleni”. Parhaillaan toteutan kohtia ”kynä ja paperia” ja ”asioita on helpompi puntaroida ja laittaa perspektiiviin, kun näkee mustaa valkoisella”.

Ehkä ilo alkaa siitä, että muistaa muut ympärillään, olivat he sitten fyysisesti lähellä tai eivät. Siitä, että harjoittaa mieltään ja vaikka väkipakolla kertaa aiheita kiitollisuuteen. Ehkä ilo alkaa siitä, että ylimääräistä aikaansa ei käytä pelkästään itseään ajatellen, itsensä hyväksi.

Jos vastaan itselleni, etten tiedä mitä tehdä ajallani ja ettei mikään huvita, olenkohan kysynyt väärän kysymyksen?

Taidan kerta kaikkiaan ajatella liikaa itseäni. Ei loppujen lopuksi tee hyvää toljotella turhan kiinteästi omaa napaansa. Olisiko minulla enemmän energiaa ja motivaatiota omiin, puhtaasti itseänikin koskeviin projekteihini, jos en niin usein sortuisi itsekeskeisyyteen? Auttaisiko, jos kävisin jokaisena latteanakin päivänä läpi, mistä voin olla kiitollinen? Voisinko voittaa valjut hetket, jos en enää kysyisikään itseltäni ”mitä minä nyt haluaisin tehdä, kun on aikaa” vaan ”voisinko juuri nyt ilahduttaa jotakuta tekemisilläni, koska minulla on siihen aikaa”?

Jos joku pysäyttäisi sinut ja kysyisi, mistä ilo alkaa, mitä vastaisit? Jos kysyt itseltäsi, mistä olet kiitollinen, mitä sanot? Entä milloin viimeksi teit jotakin jonkun toisen hyväksi?