Kuuntelin juuri loppuun Minna Huotilaisen ja Mona Moisalan, kahden aivotutkijan, kirjan Keskittymiskyvyn elvytysopas, joka oli etenkin alkupuoliskoltaan antoisa ja ajatuksia herättävä – ja osin omia vanhoja ajatuksiani vahvistava. Olen jo pitkään ollut huolissani siitä, mitä levottoman kiireinen elämäntapamme ja etenkin älylaitteet ja digiviihde tekevät meille ja aivoillemme.

Sähläämme tärkeinä kiireessä menemään ja kutsumme sitä multitaskaamiseksi. Se on taito, jota työnhakijoiltakin usein ilmoituksissa toivotaan.

Kirjassa puhutaan ADT:stä (attention deficit trait) eli itseaiheutetusta keskittymishäiriöstä, joka koskettaa yhä useampaa meistä, jotka elämme avokonttoreiden ja silpputöiden maailmassa. Käytännössä häiriöstä kärsivä on niin tottunut keskeytetyksi tulemiseen, ettei osaa enää keskittyä silloinkaan, kun se kerrankin olisi mahdollista. Jos kukaan tai mikään ei keskeytä, ihminen keskeyttää itse itsensä esimerkiksi näppäämällä kännykkää. Sitä voi ehkä yrittää perustella itselleen, että minä tässä vähän multitaskaan ja hoidan paria asiaa samaan aikaan. Taidettiinpa vaan kirjassa todeta aivotutkimuksissa havaitun, että todellisuudessa muodikas multitaskaus johtaa tehokkuuden sijaan suurempaan määrään virheitä.

Osaammeko me enää rauhoittua ja keskittyä siihen, mitä olemme tekemässä? Ja mitä tekemistä sillä on minimalismin kanssa?

Minulle minimalismi tarkoittaa pyrkimystä elää niin, että turhan karsiminen auttaa näkemään olennaisen. Siten voi alkaa elää itselleen merkityksellistä elämää. Minusta tuntuu yhä enemmän siltä, että elämäni ei voi tuntua merkitykselliseltä, jos en pysty keskittymään siihen, mitä teen, missä olen ja kenen kanssa. Minulle minimalistiseen elämäntapaan pyrkiminen tarkoittaa tahtoa elää arvojeni mukaista hyvää elämää. Mitä tarkemmin asiaa mietin, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että keskittyminen on yksi tärkeimmistä arvoistani.

Voiko elämä tuntua merkitykselliseltä, jos mielemme seilaa jatkuvasti sen sijaan, että olisimme läsnä ja keskittyisimme tekemisiimme?

Ylipäätään olen viime kuukaudet haudutellut arvojani – sitä mitä ne ovat tai eivät ole ja millaisten arvojen mukaan käytännössä elän. Keskittyminen on ehkä arvoni, mutta ohjaako se tällä hetkellä toimintaani?

Myönnetään, että haasteita on, suuriakin. Yritän tällä hetkellä parantaa keskittymiskykyäni erilaisin keinoin. Meillä on esimerkiksi kumppanini kanssa yhteinen sääntö kännykättömästä makuuhuoneesta. Aamu on paljon helpompi aloittaa rauhassa, kun ei ensimmäisenä herättyään plärää puolta tuntia koronauutisia. Ajaudun myös aivan liian helposti someen, johon aikaa tuhraantuu suunnittelemattoman kamalasti puolihuomaamatta. Ja sitten on taas helppo voivotella, kun mitään ei muka ehdi.

Olen ajoittain toivonut, että voisin poistua sosiaalisen median kanavista. Koska työni on viimeiset neljä vuotta liittynyt vahvasti someen, se ei ole ollut mahdollista. Nyt olen kuitenkin keksinyt, että voin kotona piilottaa puhelimen olohuoneen peilipöydän laatikkoon. Kun sitä ei näe, on helpompi keskittyä muuhun. Kun otan puhelimen esiin, yritän etukäteen päättää, mitä sillä aion tehdä ja montako minuuttia siinä saa vierähtää. Öisin en pidä ääniä päällä ja muutenkin olen vähentänyt merkkiäänet minimiin. Yritän keksiä keinoja vähentää häiriötekijöitä ja arvioida kriittisesti, kuinka riippuvaiseksi erilaisista laitteista, somesta ja digiviihteestä olen tullut.

Ennen ei ehkä ollut paremmin, mutta olemme hukassa, jos Netflix päättää puolestamme, että nukkumisen sijaan katsomme vielä jakson lempisarjaamme. Tai koko sarjan loppuun.

Ihmettelen suuresti, ettei yhteiskunnassamme suhtauduta vakavammin aivoterveyteemme älylaiteaikakaudella. Maailman fiksuimmat ihmiset tekevät päivästä toiseen kellon ympäri kaikkensa saadakseen meistä yhä riippuvaisempia erilaisiin laitteisiin ja viihteeseen, ja mikä on meidän reaktiomme? Toive lisätä alakoululaisten laitteiden käyttöä entisestään samaan aikaan kuin esimerkiksi teknologiayrittäjä Jyri Engströmin lapsilla ei ole älypuhelimia ollenkaan? Entäs me aikuiset madot koukussa? Pläräämme yökaudet Instagramia ja toljotamme samaan aikaan silmät sirrissä Netflixiä, joka on nimennyt pahimmaksi kilpailijakseen unen?

En ole ollenkaan niitä ihmisiä, joiden mielestä kaikki viihteellinen on pahasta ja joiden mielestä ennen ilman näitä laitteita oli paremmin. Mutta välillä tuntuu, että tapamme elää kaiken tämän pyörityksen keskellä on meille – ainakin minulle – osin hyvin vahingollinen. Kysymys kuuluukin: Kuinka voi muokata elämänsä sellaiseksi, että ”kaukosäädintä” painaa loistavaa televisiosarjaa katsoessaan itse sen sijaan, että antaa Netflixin alkaa automaattisesti näyttää seuraavaa jaksoa edellisen loppuessa? Kuinka pidämme huolen siitä, että pidämme vallan päättää omasta ajankäytöstämme ja keskittymisemme suuntaamisesta itsellämme? Ainakin keskittymiskyvyn parantamiseen Huotilaisella ja Moisalalla on pari vinkkiä, joista osan Ylekin nosti esiin artikkelissaan.

Mitä sinun keskittymiskyvyllesi kuuluu? Oletko älylaitekoukussa? Viekö viihde ja sinä vikiset?